LUONNOS
GIOVANNI BOCCACCION
DECAMERONESTA.
Suom. JOEL LEHTONEN.
KUUDENNEN PÄIVÄN KYMMENES KERTOMUS.
Veli Cipolla lupaa näyttää maalaisille enkeli Gabrielin siipisulan, mutta kun hän näkeekin sulkarasiassa hiiliä, niin hän sanoo, että ne ovat samoja hiiliä, joiden päällä Pyhä Laurentius muinoin korvennettiin.
KAIKKI OLIVAT nyt täyttäneet päivän velvollisuutensa paitsi Dioneo ja kun hän huomasi vuoronsa tulleen, niin hän kursailematta ja liian juhlallisia kehoituksiaodottamatta pyysi toisia kuuntelemaan ja alkoi:
Suloiset naiset! Vaikka minulla on erikoisoikeus puhua mistä milloinkin haluan, niin en nyt aio poiketa yhteisestä kertomisen aiheestamme, jota te kaikki olette niin taitavasti noudattaneet, vaan seuraten esimerkkiänne kerron, kuinka eräs kekseliäs Pyhän Antoniuksen veljeskunnan munkki selviytyi pahasta pulasta, johon kaksi huliviliä oli hänet saattanut häntä nolatakseen. Ja ette kai pahastune, vaikka minun täsmälleen kertoakseni täytyykin olla hiukan laajasanainen.
Tehän luultavasti tiedätte, että Certaldo on pieni linnakylä Elsa-laaksossa kaupunkimme alueella. Se on kyllä nykyään vähäpätöinen, mutta ennen siellä asui monta hienoa ja varakasta aatelisperhettä. Tuo linnakylä oli aikoinaan erittäin rehevää laidunmaata ja sen vuoksi tuli sinne säännöllisesti joka vuosi keräilemään almuja tuhmalta kansalta eräs pyhän Antoniuksen munkki nimeltä Cipolla. Kansa otti hänet aina mielellään vastaan; hurskaudella pilattu hän ei tosin ollut, mutta sen sijaan hänellä oli ihastuttava nimi: Cipolla merkitsee näet sipulia, ja Certaldossahan kasvaa koko Toscanan paraat sipulit.
Veli Cipolla oli pienenläntä, punatukkainen seuraveikko, jonka ovelasta naamasta aina paistoi sulavan mairea hymy. Hän ei ollut käynyt koulua minkäänlaista, mutta siitä huolimatta hän oli niin kekseliäs ja kieleltä kerkeä, että outo, joka hänen kuuli puhuvan, olisi sanonut että tuo munkkihan on oikea Quintilianus tahi itse Tullius Cicero. Ja sitäpaitsi Cipolla oli kummina, ystävänä ja tuttuna hyvin läheisissä suhteissa melkein kaikkien Certaldolaisten kanssa.
Kerran hän taas tuli tapansa mukaan Certaldoon. Oli elokuinen sunnuntaiaamu ja kaikki ympäristön maalaisväki oli rientänyt linnakylän kirkkoon. Ja kun hetki näytti soveliaalta, niin veli Cipolla astui seurakunnan eteen ja puhui:
— Herrat ja rouvat, veljeni ja sisareni Herrassa. Kuten tiedätte, teillä on ollut tapana joka vuosi antaa korkeasti jalosukuisen vapaaherran Pyhän Antoniuksen köyhille veljille lahjaksi ohria ja vehniä, kuka enemmän, kuka vähemmän, aina varojensa ja jumalisuutensa mukaan, jotta mainittu pyhä Antonius sitten kaitsisi ja paimentaisi teidän sonnejanne, aasejanne, sikojanne ja lampaitanne, ja sitäpaitsi teillä on ollut tapana, — erittäinkin niillä, jotka on valittu pyhään veljesliittoomme, — suorittaa säntillisesti se vähäinen maksu, joka kannetaan kerta vuodessa.
Näitä saatavia hakemaan esimieheni, se on luostarimme kunnioitettava herra apotti, lähetti minut tänne. Ja tulkaa siis, te Herran siunatut, tänne kirkonmäelle kymmenennellä hetkellä kun kuulette minun kellojeni kilinän, niin pidän ensin tavanmukaisen hartaushetken ja sitten saatte suudella pyhää ristiä. Ja päälle päätteeksi minä, koska tiedän, että te kaikki olette erittäin hurskaita jalosukuisen herra Antoniuksen palvelijoita, näytän teille erikoisena suosionosoituksena erään harvinaisen pyhäinjäännöksen. Se on enkeli Gabrielin siipisulka, jonka hän pudotti neitsyt Maarian kammariin silloin kun kävi hänen luonaan Natsaretissa ilosanomaa tuomassa.
Tällaisen puheen pidettyään veli Cipolla lähti pois kansan luota ja meni messutoimiinsa.
Mutta hänen puhuessaan sattui kirkossa oleman pari nuorta velikultaa, toinen nimeltä Giovanni del Bragoniera, toinen Biagio Pizzini. He nauroivat katketakseen pyhän veljen harvinaiselle pyhäinjäännökselle, mutta sitten pälkähti heidän päähänsä, että pitäisipä tehdä veli Cipollalle kunnon kepponen tuolla kehutulla sulalla. Ja vaikka he olivat Cipollan läheisiä tuttavia ja seuraveikkoja, niin he ryhtyivät heti tuumasta toimeen.
He saivat jollakin tavoin tietää, että munkki oli kutsuttu sunnuntaipäivällisille linnaan erään ystävänsä luo. He odottivat siis kunnes tiesivät, että Cipolla istui paraikaa ruualla ja lähtivät sitten suoraa päätä majataloon, jossa hän asusti. Ja sitä ennen he olivat sopineet keskenään, että Biagio rupee juttusille Cipollan palvelijan kanssa ja viivyttelee häntä luonaan ja sillaikaa Giovanni etsii munkin matkakapineista sen kehutun sulan. Ja velikullat ilkkuivat jo mielessään, että mitähän Cipolla seurakunnalle sanoo, kun ei sulkaa löydäkään.
Cipollalla oli renki, jota toiset sanoivat Guccio Rasvamahaksi, toiset Guccio Pahnapääksi ja muutamat Karju-Guccioksi. Ja hän oli niin ruokoton olento, ettei varmaan Lippo Topokaan ole maalannut hänen laistaan.
Veli Cipolla laski hänestä usein leikkiä ja sanoi:
— Meidän rengillä on yhdeksän niin mainiota ominaisuutta, että jos yksikin niistä olisi tarttunut Salomoon, Aristoteleesen tai Senecaan, niin se yksinään olisi kyennyt nujertamaan hengiltä heidän kaiken ylevän kuntonsa, viisautensa ja nuhteettoman vakavuutensa. Voitte siis itse päättää, kummoinen kuvatus Guccio oikeastaan on, kun hänellä tuollaisia avuja ei ole ainoastaan yksi, vaan kokonaista yhdeksän, eikä hyvettä, älyä ja häveliäisyyttä rahtuakaan.
Ja jos häneltä kysyttiin, mitkä nuo hänen renkinsä yhdeksän pääominaisuutta oli, niin hän vastasi runon pätkällä:
— Hän on laiska nahjus ja siivoton rahjus, uhmapäinen ja tuhmapäinen, niskuri, laiminlyöjä ja lippari, suursyöjä ja kylän lakkari. — Ja on hänessä vielä pari muutakin virhiä, mutta ehkä on siistintä, ettei niistä virketa. Sillä nähtävästi hän on kokolailla hassahtava, hän näet koettaa joka paikassa, minne tullaan, väen väkisin päästä naimisiin, pesiä ja ruveta isännäksi taloon. Sillä huomatkaa, että hänellä on tuuhea, musta, rasvainen parta ja siksi hän luulee, että kaikkien naisten täytyy häneen ehdottomasti jo ensi näkemältä rakastua. Hän hyppäisikin, jos antaisi, kaiket päivät hameteitä niin ettei hän huomaisi, vaikka housunsa palaisi. Mutta toiselta puolen hän on minulle suureksi avuksikin. Sillä koskaan en voi niin hiljaa supatella kenenkään kanssa, ettei hänkin sitä kuulisi, vaan joka asiasta täytyy hänen saada osansa. Ja jos hän silloin sattuu säikähtämään, etten minä muka osaa johonkin kysymykseen vastata, niin hän ryntää avuksi ja pamauttaa puolestani ei tai jaa aina tarpeen ja älynsä mukaan. —
Tämän uskollisen palvelijan oli Cipolla nyt jättänyt majataloon ja sanonut hänelle, että Guccion on tarkasti vartioitava hänen tavaroitaan ja etenkin varottava, ettei kukaan pääse kaivelemaan sitä matkapussia, jossa pyhät kapineet olivat.
Mutta Guccio Pahnapää oli yleensäkin sangen ahkera kärkkymään keittiössä kattilain ympärillä ja vallan mahdotonta hänen oli hillitä intoaan etenkin, jos hän sai hajua, että keittiössä oli jokin hempeä helmaniekka. Ja nyt juuri sattui niin hauskasti, että Karju-Guccio oli nähnyt majatalossa köksän oikein hienoimman makunsa mukaisen. Tämä oli pieni ja lihava lyllerö, vartalo väärä ja rinnat kuin jauhosäkit; ja naamansa, joka kiilsi rasvasta, hiestä ja noesta, hän oli varmaan ryövännyt Baronceilta*. Heti kun Cipolla lähti vieraisiin, Guccio livisti hänen kamaristaan keittiöön kuin haukka kanan kimppuun ja jätti pyhät esineet Herran huomaan.
Ja vaikka oli pahin elokuun helle, Rasvamaha tuppautui melkein lieteen ja rupesi innokkaasti pakinoimaan kanasensa kanssa, jonka nimi oli Nuta ja hän vakuutti, että hänpä se vasta oli hienoa aatelissukua ja hänellä oli florineja säästössä jo senkin seitsemänkymmentätuhatta, puhumattakaan niistä, joita hän oli muille lainannut ja niitä oli ainakin toinen mokoma. Ja hän oli niin lahjakas ja kykenevä, tiesi vaikka mitä ja pystyi vaikka mihin, jumal'avita!
Ja muistamatta hattureuhkaansa, joka oli niin rasvan vallassa, että siitä olisi voinut vääntää keitonhöystettä vaikka kuuluisan Altopascion muurikattilan täyteen, ja takkiaan, jossa oli reikä reiän vieressä ja paikka paikan päällä ja jonka hikisessä kauluksessa ja kainaloissa välkkyivät kaikki sateenkaaren värit kuin tatarilaisissa tai indialaisissa korukankaissa, ja kenkärajojaan ja risaisia sukkiaan, hän alkoi vannoa hempukalleen, että hänpä antaa Nutalle komeat vaatteet ja koristuksia ja hänpä auttaa Nutan pois täältä kurjilta palkkapiian päiviltä ja tekee hänestä hienon aatelisrouvan! Pahnapää kerskaili kuin Kastilian kuningas, mutta kaikesta kohteliaisuudesta huolimatta hän haastoi kuin mykälle seinälle ja tämä hänen uljas yrityksensä meni kuten hänen muutkin hartaat hankkeensa kerrassaan hukkaan.
Mutta nuo kaksi velikultaa ihastuivat arvaamattomasti kun näkivät Guccion Nutan kimpussa, sillä olihan heidän tepposensa nyt melkein kuin tehty. Kukaan ei estänyt heitä menemästä Cipollan asuntoon, ovi sattui olemaan auki, he pujahtivat sisään ja heidän ensi saaliikseen joutui juuri se matkapussi, jossa enkeli Gabrielin sulkaa säilytettiin. He rapsivat pussin auki ja sitä kaivellessaan keksivät pian silkkikangaskäärön; käärössä oli pieni rasia ja kun he sen avasivat, niin siinä oli korea papukaijan pyrstösulka.
Vekkulit arvasivat kohta, että tämä se nyt oli aarre, jota veli Cipolla aikoi näyttää kunnon certaldolaisille.
Siihen aikaan voikin helposti puijata kansaa tällä tavoin. Sillä silloin eivät vielä kaikellaiset Egyptin hepennykset olleet tunkeutuneet suuremmassa määrin Toscanaan, niinkuin nyt, jolloin niillä joutavuuksilla pilataan koko Italia. Ne olivat yleensäkin harvinaisia, saati sitten tuolla syrjäkulmalla, jonka asukkailla ei ollut mokomista aavistustakaan. Maarahvas eli esi-isäinsä yksinkertaiseen tapaan ja se tuskin lie kuullut papukaijoista puhuttavankaan, saati oli tuollaista ihmelintua nähnyt.
Veitikat pistivät sulan iloisesti povelleen ja pannakseen jotakin varastetun tavaran sijaan, täyttivät rasian hiilillä, joita löysivät kamarin nurkasta. Sitten he sulkivat rasian, käärivät sen silkkikankaaseen ja asettivat kaikki huolellisesti paikoilleen. Ja tämän tehtyään he pujahtivat ulos kenenkään näkemättä niin kuin olivat tulleetkin ja odottivat kärsimättömästi sitä ilon hetkeä, jolloin saisivat nähdä, mitä Cipolla sanoo, kun sulan paikalla löytääkin hiiliä.
Kun kansa oli kuullut, että nyt heille näytetään Gabriel-enkelinhöyhen, niin kukin levitti messusta kotiin mentyään tuota ilosanomaa paraansa mukaan, muija muijalle ja naapuri naapurille. Ja iltapäivällä tulvi kaikkialta maakylistä kansaa Certaldon linnakylään kuin hyvillekin markkinoille ja muijat ja miehet oikein kilpailivat kiiruhtaessaan näkemään tuota taivaallista ihmekalua.
Veli Cipolla söi vankasti, nukkui sitten kelpo ruokalevon ja kun hän kuuli, että maalaisia oli kosolta kokoontunut näkemään sulkaa, lähetti sanan Pahnapäälle, että tulkoon tämä nyt hänen luokseen ja tuokoon ne kellot ja sen matkapussin. Väkinäisesti Guccio erosi keittiöstä ja Nutasta ja läksi viemään pyydettyjä tavaroita herralleen. Hän oli suhteettoman paksu — kai liiasta veden juonnista — ja ähkien hän kapusi linnaan. Mutta kohta lähetti Cipolla hänet kirkon portaille soittamaan seurakuntaa koolle ja tehden työtä käskettyä Guccio aivan hartaasti soittaa pamputteli.
Rahvas virtaili heti kirkolle ja Cipolla, joka ei huomannut, että hänen tavaroitaan oli kaivettu, alkoi saarnansa puhuen ensin valtavia sanoja vahvistaakseen hurskaiden uskoa ihmekapineeseen.
Ja kun tuli tuo juhlallinen hetki, jolloin Gabriel-enkelinsulka oli näytettävä, niin munkki lausui synnintunnustuksen, sytytti kaksi komeaa vahakynttilää, otti kalotin päästään ja aukoen hurskaasti silkkikääröä veti esiin kalliin rasian. Sitten hän kiitti ja ylisti parilla lennokkaalla sanalla enkeli Gabrielia hänen lahjastaan ja avasi rasian. Mutta kas peijakas, kun siinä olikin hiiliä! Cipolla ei tietysti epäillyt, että Guccio oli tämän kunnottoman työn tehnyt, sillä siihen tämä oli liian tyhmä. Tosin hän hiukan kiroili mielessään renkiään, kun tämä oli niin kelvottomasti vartioinut hänen kalleuksiaan, mutta pahimmin hän sadatteli itseään, sillä miksi olikaan hän ollut niin hullu, että uskoi aarteensa tuon ryökäleen kynsiin, vaikka tiesi hyvin, miten uhmapäinen, tuhmapäinen ja niskuri Guccio oli! Mutta kauan hän ei ällistellyt, vaan silmäänsä räpäyttämättä kohotti pian katseensa ja kätensä taivasta kohti ja huudahti selkeällä äänellä:
— Taivaallinen Isä! Ylistetyt olkoot ijankaikkisesta ijankaikkiseen sinun ihmetekosi!
Sitten hän sulki rasian ja kääntyen kansan puoleen alkoi:
— Arvoisat rouvat ja herrat, sisareni ja veljeni Herrassa! Kuulkaat minua! Kun minä olin vielä hyvin nuori, niin lähetti esimieheni minut matkalle siihen maahan, josta aurinko nousee, ja antoi minulle erikoisen käskyn etsiä ja hankkia sieltä niitä suuria Porsellanus herran posliinietuoikeuksia, jotka, vaikkei niistä tarvitsekaan suorittaa tullia ja leimaveroa, maksavat ostajalle paljoa enemmän kuin ne häntä hyödyttävät. Minä siis sonnustin itseni matkalle ja läksin Veneziasta ja ratsastaen nokkelain kreikkalaisten etukaupungin kautta tulin kuningaskuntiin Garbo ja Baldacca ja sieltä Parioneen ja yhä sitten samaa laveaa tietä, kunnes viimein saavuin, kurkku yhäkin kuivanlaisena, Sardinian saarimaahan.
Mutta mitä varten oikeastaan kerron teille kaikkia monijaksoisia matkojani ja tutkimisen mutkiani? Minä matkailin Pyhän Yrjänän kyynäspään ohi ja tulin Viekkaisten ja Veitikkalan valtakuntiin, jotka ovat suuria ja hyvin viljeltyjä maita, ja sieltä saavuin Valhetten maahan, missä tapasin muun muassa monta meidän veljeskunnanmunkkia ja muita kirkon miehiä. Hepä karttavat sangen visusti kaikkea pinnistystä ja ponnistusta Herran nimeen ja veisaavat viis muiden huolista, ellei niistä ole heille itselleen ilmeistä etua ja ikinä he eivät maksa laskujaan muulla kuin leimaamattomalla rahalla, joka on käypää siinä valtakunnassa. Ja sitten minä tulin Abruzziin, jossa ukot ja akat köpsittävät vuorilla puukengässä ja pukevat sikoja niiden omilla suolilla**. Ja kun jonkun matkaa vaelsin, niin katso: näin minä ihmisiä, jotka kantoivat leipää kepissä ja viiniä säkissä. Ja viimein minä saavuin Bakkuksen vuorikorpeen, jossa kaikki kosket juoksevat myötämäkeen.
Ja niin minä jatkaen matkaa kulin ja tulin lopulta Palsternakka-Indiaan, jossa kehrääjät lentivät, niin totta kuin tässä seison pyhän Antoniuksen puku päälläni, vaikkei sitä ihmettä usko kukaan muu kuin se, joka sen on nähnyt. Mutta voittehan kysyä Massi Sassilta, joka on kuuluisa kauppias siinä maassa, hän on minun todistajani ja minä tapasin hänet juuri kun hän särki pähkinöitä ja möi kuoret kyynärittäin.
Mutta kun en löytänyt sieltä sitä mitä etsin ja tuli suuri meri vastaan, niin minä tein ympärikäännöksen ja palasin takaisin ja tulin Pyhään maahan***, joka on ihmeitten maa, sillä siellä saa kesällä lämmintä leipää ihan ilmaiseksi, mutta vanhakos on hinnassa! Ja siellä minä tapasin kuuluisan isän ja mestarin, Jerusalemin arvoisan patriarkan nimeltä Elävedänenästä! Hän suosi minua erityisesti tämän suuresti jalosukuisen Antoniuksen takin vuoksi, jota minä olen aina kunnialla kantanut, ja tahtoi hyväntahtoisesti näyttää minulle suuremmoisia pyhäinjäännös-kokoelmiaan. Ja hänellä oli niitä niin komea varasto, että jos rupeaisin teille kaikkia luettelemaan, niin siinä vuosia vierähtäisi.
Mutta en kuitenkaan tahdo kiduttaa teidän hurskasta uteliaisuuttanne ja mainitsen siis edes joitakuita niistä. Ensistäänkin hän näytti minulle Pyhän Hengen peukalon, joka oli erinomaisen hyvin säilynyt ja terve. Sitten seurasi sen Serafimin otsatupsu, joka ilmestyi pyhälle Fransiskukselle, Kerubimin kynnet, lihaksi tulleen Sanan kylkiluu ja joitakuita pyhän ja ainoan autuaaksitekevän uskon vaatekappaleita. Muutamia säteitä tähdestä, joka johti tietäjiä Itäiseltä maalta, puoli pulloa enkeli Mikaelin hikeä, jota hän hikoili sotiessaan perkeleen kanssa, kuolemankita, josta Latsarus pelastui, ynnä muita. Ja kun minä ilmaiseksi annoin hänelle jäljennöksen Monte-Morellosta rahvaan kielellä sekä hyvän pykälän Rakkauden-kirjasta, jota hän oli juosta humpannut hakemassa eikä sittenkään saanut, niin hän ihastui minuun ikihyväksi ja tahtoi vastalahjaksi tehdä minut osalliseksi pyhistä jätteistään. Hän antoi minulle yhden pyhän ristin haaran ja kauniissa putelissa pikkusen Salamonin temppelin kellonsoittoa ja enkeli Gabrielin siipisulan, josta teille jo olen kertonut ja Pyhän Antreas Villamagnan toisen puukengän, jonka minä äskettäin lahjoitin firenzeläiselle Antreas de'Bonsille, joka sitä pitää erittäin suuresta kunniassa. Ja sitäpaitsi hän antoi minulle kourallisen hiiliä, joiden päällä hurskas Laurentius-marttyyri paistettiin ja kaikki nämä harvinaiset jäännökset minä kuletin huolellisesti kotimaahan ja ne on minulla nyt kaikki tallella. Mutta tätä ennen ei apottini ole sallinut minun niitä kansalle näyttää, kun näet ei ole ollut aivan täyttä varmuutta, olivatko ne väärentämättömiä. Vaan nyt ne ovat itse eräillä ihmeteoilla osoittaneet voimansa ja kun sitäpaitsi Jerusalemin patriarkka on kirjeellä esimiehelleni vakuuttanut, että ne ovat oikeita, niin esimieheni antoi minulle luvan näyttää niitä teille. Ne on minulla aina mukana matkalaukussa, ettei niitä kukaan varastaisi.
Mutta nyt on asia niin, että minä säilytän sitä Gabriel-enkelinsulkaa pienessä rasiassa, jottei se tärveltyisi, ja Pyhän Laurentiuksen hiiliä toisessa, joka on aivan edellisen rasian näköinen. Ja kun tänään läksin majatalosta, niin otin erehdyksestä mukaani väärän rasian ja niin on minulle käynyt jo monasti tuon petollisen yhdennäköisyyden vuoksi. Joten minä nyt, kun avasin rasian luullen tuoneeni tänne sulan, näinkin siinä hiiliä. Mutta jos nyt syvemmin asiaa ajatellaan, niin oikeastaan minä en pidäkään tätä minään erehdyksenä, vaan erikoisena Jumalan sormena ja viittauksena. Sillä nytpä huomaankin, että meillähän on parin päivän päästä juuri Pyhän Laurentiuksen juhla ja itse kaikkitietävä Jumala on sitä mieleeni johdattaakseen pistänyttämän hiilikasan kouraani.
Tiettävästi Hän tahtoo, että minun on näillä hiilillä sytytettävä teidän sieluunne oikea hurskauden roihu tuota pyhää miestä kohtaan. Ja siksi Hän ei antanut minulle sulkaa, jonka aioin ottaa, vaan nämä kalliit hiilet, joiden päällä uskontodistajaa käänneltiin ja joista yhä vieläkin tuntuu hänen pyhäin mehujensa suloinen tuoksu. Tulkaa siis, lapset Herran siunatut, ottakaa lakki päästänne ja lähestykää hurskain mielin näitä katselemaan!
Mutta ensin ilmoitan vielä, että se johon näillä hiilillä tehdään ristinmerkki, saa olla varma, ettei häntä polta tuli koko tänä vuonna hänen sitä tuntemattaan.
Sen sanottuaan Cipolla viritti Pyhän Laurentiuksen kunniaksi virren ja avasi rasian. Maalaishuperot tungeksivat hiiliä katsomaan ja ihailivat niitä pitkän aikaa. Mutta sitten he rynkäsivät Cipollan luo niin että olivat toisensa tappaa ja toivat almuja, joita tällä kertaa karttui runsaammin kuin koskaan ennen ja pyysivät ristinmerkkiä.
Veli Cipolla otti nyt hiiliä ja alkoi vedellä heidän puhtaihin pyhävaatteisiinsa, naisten valkeihin röijyihin ja huntuihin uljaita nokiviiruja. Ja hän vakuutti myhäillen, että mikäli hiiliä ristien tekoon rasiasta otetaan, sikäli niitä kasvaa sinne itsestään sijaan, niinkuin hän jo monasti oli kokenut.
Näin niitti kekseliäs munkki runsaan sadon certaldolaisten ristimisestä ja näytti pitkän nenän veitikoille, jotka olivat aikoneet hänet nolata. Giovanni del Bragoniera ja Biagio Pizzini olivat tietysti myös Cipollaa kuulemassa ja he nauroivat hänen kekseliästä ja juurtajaksaista puhettaan niin että olivat tikahtua.
Ja kun rahvas tyytyväisenä hajosi, velikullat menivät Cipollan luo ja kertoivat hänelle nauraen ja ilvehtien koko kujeensa ja antoivat hänelle sulan takaisin.
Ja sillä papukaijan sulalla veli Cipolla sitten seuraavana vuonna sipui rahaa vielä enemmän kokoon kuin nyt hiilillä.
* Baronci: eräs rumuudestaan kuulu firenzeläinen aatelissuku. Suom.
** S. o. valmistavat sian suolista makkaroita. Suom.
*** Palestiinaan, jossa on kesällä kova helle! Suom.
Punanen viesti 3 (1909).
