VIII
Koko seuraavan päivän Aratow oli hyvin huonolla tuulella.
— »Mitä sinulle on tapahtunut, Jaseha?» tiedusteli Platonida Ivanowna. — »Sinä olet tänään niin rämäinen.» Akan yksinkertaisella kielellä tämä lause selitti Aratowin sieluntilan kyllin selvästi. — Hän ei voinut tehdä työtä, hän ei itsekään tietänyt, mitä hän tahtoisi. Milloin hän odotti Kupferia (hän näet otaksui, että Klaara oli saanut hänen osoitteensa juuri Kupferilta — ja kuka toinen olisi tiennyt puhua hänestä »niin paljon»?), milloin hän istui miettien, loppuuko todellakin hänen ja Klaaran tuttavuus tällä tavalla, — milloin hän kuvitteli mielessään, että Klaara uudestaan kirjoittaa hänelle milloin hän kysyi itseltään, eikö hänen tule kirjoittaa Klaaralle ja selittää kaikki — koska hän ei tahtonut, että Klaaralle jäisi huonoa käsitystä hänestä ... Mutta mitä hän oikeastaan selittää? — Milloin hän suuttui itselleen inhosta häntä kohtaan, hänen hävyttömyydestään, hänen rohkeudestaan, — milloin hän taas näki edessään ne sanomattoman mieltäliikuttavat kasvot ja kuuli innokkaan äänen, milloin taas hän muisti hänen lauluansa, hänen lausuntoansa — eikä tietänyt, oliko hän oikeassa tuomitessaan niin äkkiä. — Niin tämä oli tosiaankin epäselvää. Vihdoin hän väsyi kaikkeen tähän ja päätti unohtaa koko jutun, sillä se vaan häiritsi häntä hänen työssään ja häiritsi hänen rauhaansa. Mutta hänen ei onnistunut niin helposti toteuttaa päätöstänsä ... Enemmän kuin viikko kului, ennenkuin kaikki tuli entiselleen. Kaikeksi onneksi ei Kupferia ensinkään näkynyt, oli, kuin häntä ei olisi ollut koko Moskovassa. Vähää ennen »juttua» oli Aratow ruvennut maalaamaan erästä kuvaa; nyt hän jatkoi tätä työtänsä kaksinkertaisella innolla.
Näin kului kaksi, kolme kuukautta mitään erityistä tapahtumatta, lukuun ottamatta muutamia taudin kohtauksia, esim. kerran hänen ollessaan menossa ruhtinattaren tykö ... ja Aratow oli taas entinen Aratow. Kuitenkin raskas ja kolkko salaisuus hänen sydämmensä syvyydessä kalvoi hänen rauhaansa. Niin suuri kalakin, joka on tarttunut koukkuun, vaan jota ei vielä ole vedetty veneeseen, ui vielä rauhallisesti saman veneen alla, jossa kalastaja itse istuu vankka vapa kädessä.
Mutta kerran sattui, kun Aratow silmäili muutamia, ei aivan tuoreita »Moskowskija Wjedemostia», että hänen katseensa kiintyi seuraavaan kirjoitukseen. »Suurella surulla», kirjoittaa muuan Kasanin kirjailija, »kerromme teaatteri-uutisten joukosta lahjakkaan näyttelijättären Klaara Militsehin odottamattoman kuoleman — taiteilijattaren, joka lyhyellä ajallaan jo ehti tulemaan sangen tarkan kuulijakuntamme lemmikiksi. Surumme on vielä suurempi, kun neiti Militseh vapaaehtoisesti lopetti elämänsä myrkyttämällä itseänsä. Ja tämä myrkytys on vielä kamalampi, kun näyttelijätär otti myrkkyä itse näyttämöllä ollessaan. Tuskin hän ehdittiin viemään kotiinsa, kun hän siellä yleiseksi suruksi kuoli. Kaupungilla liikkuu huhuja, että onneton rakkaus oli syynä tähän toivottomaan tekoon».
Aratow laski hiljaa sanomalehden pöydälle. Muodoltaan hän pysyi aivan rauhallisena ... mutta jokin iski hänen sydämmeensä ja päähänsä — ja levisi hitaasti pitkin nänen kaikkia jäseniänsä. Hän nousi ylös, seisoi hetkisen liikkumattomana — istui taas ja luki ilmoituksen uudestaan. Senjälkeen hän taas nousi ylös, meni sänkyyn ja alkoi, kädet pään alla tirkistellä seinään. Vähitellen seinä alkoi poistua ... vihdoin se kokonaan hävisi ... ja hän näki edessään puistokadun ja harmaan taivaan — ja hänen mustassa kopassaan. Senjälkeen hän näki hänet näyttämöllä — ja itsensä hänen vieressään. — Se, joka ensi silmänräpäyksessä iski hänen sydämmeensä, alkoi nyt nousta ylös — nousta ylös kurkkuun. Hän olisi yskinyt sen pois, hän olisi huutanut jotakin, mutta ääni petti hänet — ja — kyynelet alkoivat vastustamattomasti virrata häneu silmistään. Mikä saattoi hänet itkemään? Säälikö? Katumusko? Vai oliko siinä vaan syy, etteivät hermot voineet vastustaa odottamatonta kohtausta. — Sillä eihän hänellä ollut mitään hänen kanssaan tekemista. Eikö totta?
— »Mutta ellei se olekaan totta?» Se ajatus pisti äkkiä hänen päähänsä. »Asiasta pitää ottaa selko! Mutta kuinka? Ruhtinattaren kauttako? Ei! Kupferin kauttako? ... Niin, Kupferin kautta! Mutta sanotaan, ettei hän ole Moskovassa. Se on saman tekevä kaikessa tapauksessa menen kuitenkin sinne ensin.»
Näissä ajatuksissa Aratow pukeutui hätäisesti, huusi ajurin ja kiiruhti Kupferin luo.
(jatkuu)
Uudenkaupungin Sanomat n:ot 61 ja 63 9-16.8.1899.
