Kuudes luku Kuoleman jälkeen

VI





Eräs kaupunginpalvelija toi nimittäin kirjeen, johon epäsäännöllisellä naisen käsialalla oli kirjoitettu:

»Jos arvaatte, kuka teille kirjoittaa, ja ellei teille ole vaikeata, niin tulkaa huomenna iltapäivällä viiden ajoissa Twerskan bulevaardiin ja odottakaa siellä! Teitä ei viivytetä kauan. Mutta se on hyvin tärkeätä. Tulkaa!»

Allekirjoitusta ei ollut. Aratow arvasi heti, kuka kirjoittaja oli, ja se juuri suututti häntä. — »Mitä tuhmuuksia!» hän sanoi melkein ääneensä. »Tätä vielä puuttui! Tietystikään en mene.» — Hän kutsui kuitenkin kirjeentuojan takaisin ja sai tietää, että tämä oli saanut kirjeen kadulla eräältä palvelustytöltä. Sittenkuin palvelija oli poistunut, luki Aratow kirjeen uudestaan ja heitti sen lattialle ... Mutta hetken kuluttua hän otti sen ylös ja luki sen taas; toisen kerran hän huudahti: «tuhmuuksia!» mutta kirjettä hän ei heittänytkään enää lattialle, vaan kätki sen pöytälaatikkoon. Aratow rupesi taas tavallisiin toimiinsa, hän koetti tehdä yhtä ja toista; mutta mikään ei huvittanut häntä. Hän huomasi äkkiä, että hän odotti Kupferia. Ehkä hän kysyy häneltä ja kertoo hänelle asiansa? Mutta Kupfer ei tullut. Senjälkeen hän otti Puschkinin, luki Tatjanan kirjeen ja koetti taas tulla vakuutetuksi, ettei »tämä mustalaisnainen» ollut käsittänyt kirjeen henkeä. Ja Kupfer-narri huudahtaa: »Rakel! Viardot!» Sitte hän meni pianonsa luo ja ajatuksissaan aukaisten kannen hän koitti ulkomuistista soittaa Tschaikowskyn romanssia. Mutta ärtyisenä hän paiskasi kannen kiinni ja meni tädin luokse hänen erinäiseen aina kovasti lämmitettyyn huoneeseensa, jossa oli tukahuttava aromintun, koiruohon ja muiden väkeväin yrttien haju, ja jossa oli kauhean paljon mattoja, hyllyjä, jakkaroita, tyynyjä ja muita pehmeitä huonekaluja, niin että tottumattoman ihmisen oli vaikea liikkua ja hengittää siellä. Platonida istui ikkunan pielessä ja neuloi Jasehalle suuhuivia (joka oli kolmaskymmenes kahdeksas järjestyksessä Jasehan elämässä), ja kummastui suuresti. Aratow tuli ani harvoin hänen luokseen, sillä kun hän jotakin tarvitsi, huusi hän aina Platonidaa huoneestaan. Platonida ei tiedustellut hänen terveyttään eikä tarjonnut hänelle teetä, koska hän huomasi, ettei Aratow tullut sen vuoksi. Hän kiiruhti tarjoamaan hänelle tuolia ja valmistautuen kuulemaan häntä hän katseli Aratowia toisella silmällään lasisilmien läpi, toisella niitten yläpuolelta.

Aratow mietti hetkisen. Sitte hän alkoi puhua ... hän kysyi äidistään, kuinka hän oli elänyt miehensä kanssa, missä he tulivat tutuiksi, y. m. Kaiken tämän hän tiesi aivan hyvin, mutta hän tahtoi kumminkin puhua juuri tästä. Pahaksi onneksi Platonida ei ymmärtänyt ensinkään keskustella, — hän vastasi hyvin harvasanaisesti, ikäänkuinhän olisi epäillyt, ettei Jaseha ollut sentähden tullut.

— »Entä sitte!» — toisti Platonida liikuttaen puikkojaan hätäisesti, melkein harmistuneena. — »Kaikki ihmiset sen tietävät. Äitisi oli kyyhkynen — niin juuri kyyhkynen, jommoinen pitää ollakin. Ja isäsi rakasti häntä, niinkuin miehen tulee, uskollisesti ja kunniallisesti hautaan asti; eikä hän ketään muuta naista rakastanut» -- lisäsi hän korottaen ääntänsä ja ottaen lasisilmät päästänsä.

— »Oliko hän kaino ja lempeä?» kysyi Aratow hetken kuluttua. »Luonnollisesti; niinkuin naisen sopii. Niitä röyhkeitä, jotka itse tarjoilevat itseänsä, ei ennen ollut.»

— »Eikö teidän aikananne ollut röyhkeitä?»

— »Kenties meidänkin aikanamme — tosiaankin. Mutta kuka kunniallinen mies välitti niistä? Nyt vasta niitä hyväillään. Ja jos he sitte saavat jonkun tuhmapään, niin on siinä kaikki, mitä he tarvitsevat. Koska sinä muistat nähneesi meidän perheessämme semmoisia?»

Aratow ei vastannut mitään, vaan palasi työhuoneeseensa. Platonida Ivanowna seurasi häntä silmillään, pudisti päätänsä, asetti lasisilmät nenällensä ja rupesi taas laittamaan huivia ... mutta usean kerranpa hän vaipui ajatuksiinsa ja pudotti työnsä helmaansa.

Myöhäiseen iltaan Aratow ajatteli samalla harmilla ja samalla kiukulla »mustalaisnaista» ja määrättyä kohtausta, johon hän tietysti ei tule menemään. Ja vielä yölläkin se häiritsi häntä. Hän näki unta hänen silmistään, milloin ne tirkistelivät, milloin olivat puoliavoimet, ne katselivat suoraan häneen — ja niiden liikkumaton katse oli käskevä. —

Seuraavana aamuna hän samoin odotti Kupferia, hän oli juuri kirjoittamaisillaan hänelle ... mutta ei tehnyt sentään sitä ... ja hän käveli ainoastaan edestakaisin huoneessaan. Hänen mieleensä ei hetkeksikään päässyt ajatus, että hän menee tuohon tyhmään »rendez-vous'iin», tuohon yhtymäpaikkaan ... Mutta puoli neljältä, lyhyen aterian jälkeen hän äkkiä pukeutui turkkeihinsa, pujahti kadulle ja oli kohta matkalla Twerskan bulevaardia.


(jatkuu)


Uudenkaupungin Sanomat n:ot 53 ja 57 12-26.7.1899.