IV
Yksityishuoneuston suuri sali oli jo puolillaan kuulijoita, kun Aratow ja hänen seurassaan Kupfer tulivat sinne. Tässä salissa annettiin joskus teaatterinäytäntöjäkin, mutta nyt ei näkynyt esirippua eikä mitään teaatterimaalauksia. Toimeenpanijat olivat laittaneet salin toiseen päähän lavan vähän korkeammalle lattiaa. Sen päällä oli flyygeli, pari nuotti kannatinta, muutamia tuoleja sekä pöytä vesineen. Punainen esirippu oli sen huoneen oven edessä, joka oli laitetta esiintyviä taiteilijoita varten. Ensimmäisessä rivissä komeili jo ruhtinatar koreassa vihreässä puvussa. Aratow istuutuu jotenkin kauaksi hänestä, tuskin hän tervehti ruhtinatarta.
Yleisö oli semmoista, jota saattaa sanoa kirjavaksi, suurimmaksi osaksi eri yliopistojen nuorukaisia. Kuten muutkin toimeenpanijat kantoi Kupfer valkoista rusettia hännystakkinsa rintapuolessa ja toimi hyvin ahkerasti. Ruhtinatar näytti suuresti huvitetulta, hän katseli ympärilleen, johon kuului yksistään herroja.
Ensiksi esitti eräs keuhkotautinen huilunsoittaja käyttäen huolellisuutta sylkemisessään. Hän alkoi puhaltaa erästä sävellystä, joka myös oli keuhkotautista laatua, ja kaksi henkilöä huusi: »hyvä!» Sitte luki eräs paksu lasisilmäinen herra, jolla oli hyvin vakava, melkein katkera katsanto ja basso-ääni erään Stchedrin'in tarinan, ja tarinalle taputettiin käsiä — ei herralle. Sen jälkeen ilmestyi pianisti, jonka Aratow jo tunsi ja soitti saman Lisztin fantasiian; pianisti palkittiin huutamalla häntä esiin. Hän kumarsi kohteliaasti nojaten kädellään tuolin selkään ja jokaisen kumarruksen jälkeen hän heitti hiuksensa taaksepäin aivan niinkuin Liszt. Vihdoin joksenkin pitkän paussin jälkeen liikkui taas punainen vaate oven edessä, ovi aukeni, ja näyttämölle ilmestyi Klaara Militseh. Sali kaikui käsien taputuksista. Epävarmoilla askelilla hän tuli näyttämön keskelle, pysähtyi siihen ja jäi liikkumattomana seisomaan pitäen jokseenkin suuret kauniit paljaat kätensä ristissä rinnallaan. Ei hän niiannut, ei kumartanut päällään eikä hymyillyt.
Kenties hän oli korkeintaan yhdeksäntoista vuotias, jokseenkin harteva, vaan muuten erinomaisen hyvin kasvanut. Hänen kasvonsa olivat tummahkot, muistuttivat vähän mustalaista tai juutalaista, silmänsä pienet ja mustat, silmä- ja kulmakarvansa tuuheat, hänen nenänsä oli suora, vähän ylöspäinen, huulensa ohuet ja kauniit, hänen palmikkonsa oli suuri ja musta, raskas jo katsellakin, otsansa matala, liikkumaton, melkein marmorin kaltainen, korvansa pienen pienet — — — koko hänen kasvonsa syvämietteiset, melkein synkät. Kiihkeä, omavaltainen ja lahjakas luonne — se näkyi kaikesta.
Muutamaan minuttiin hän ei nostanut silmiään, mutta äkkiä hän ikäänkuin heräten loi tirkisteleväisen — mutta ei tarkastelevaista — sisäänpäinkääntyneen katseen katsojain riveihin.
»Kuinka traagilliset silmät!» huomautti eräs takana istuva harmaatukkainen keikari, eräs Moskovan tunnetuimpia sanomalehtimiehiä. Keikari oli tuhma ja aikoi sanoa jotakin tuhmuuksia, mutta hän sattuikin sanomaan totuuden.
Aratow, joka Klaaran tultua ei ollut kääntänyt katsettaan hänestä, muistutteli ensiksi, että hän olikin nähnyt hänet jo ennen runtinattaren luona; hän ei ainoastaan ollut nähnyt häntä, vaan vieläpä kiintynytkin häneen, koska tämä oli useita kertoja tähystellyt häntä mustilla kysyvillä silmillään. Ja samoin nytkin ... vai luuliko hän vaan niin? — samassa kun hän näki hänet ensimmäisessä rivissä, tuli hän ikäänkuin iloiseksi, punastui vähän ja katsoi herkeämättä häneen. Sitte hän kääntämättä itseaan meni muutama askel lähemmäksi pianoa, jonka ääressä säestäjä, Aratowin ennen näkemä pitkätukkainen ulkomaalainen, jo istui.
Hän lauloi sillä kerralla Klinkan romanssista: »Koska opin tuntemaan ma sinut?» Hän alkoi laulaa muuttamatta käsiensä asentoa ja katsomatta nuotteihin. Hänen äänensä oli täyteläinen ja pehmeä — kontra-altto — sanat hän lausui selvään ja virheettömästi, hän lauloi tasaisesti, ilman eri sääntöjä, mutta kovin voimakkaasti.
»Tyttö riivattu laulaa hyvin», mumisi sama veijari Aratowin takana — ja puhui taaskin totta.
Raikkaat hyvä-huudot kaikuivat kaikkialla salissa — mutta laulajatar katsoi Aratowia, joka ei huutanut eikä taputtanut käsiään, sillä todellakaan hän ei pitänyt Klaaran laulusta. — Klaara kumarsi keveästi ja poistui tarttumatta pianistin kaarenmuotoiseen tarjottuun käsivarteen. Häntä huudettiin esille mutta hän antoi heidän odottaa, sitte hän tuli taas samoilla epävarmoilla askelilla, meni pianon luo — ja kuiskasi muutamia sanoja säestäjälle, ja tämä sai mennä hakemaan toisia nuotteja kuin mitä oli esillä. Hän alkoi laulaa Tschaikowskin romanssia: »Ei, vaan se kuin tuntee odotuksen tuskaa» ... Tämän hän lauloi aivan toisella tavalla kuin edellisen — puolella äänellä, aivan kuin hän olisi väsynyt ... Viimeistä edellisen värsyn: »Se ymmärtää, mit' olen kärsinyt» hän lauloi voimakkaasti ja kiihkeästi. Mutta viimeisen: »Ja kuinka kärsinkään» ... hän lauloi melkein kuiskaamalla ja venyttämällä viimeistä sanaa. Tämä romanssi ei tehnyt kuuntelijoihin sitä vaikutusta kuin Klinkan, mutta käsiä taputettiin kuitenkin yhtä paljon... Erittäinkin Kupfer kunnosti itseään; hän nimittäin taivutti kämmeniään omituisella tavalla saaden siten aikaan voimakkaan äänen. Ruhtinatar antoi hänelle komean kukkavihon pyytäen häntä antamaan sen laulajattarelle. Mutta tämä ei näyttänyt huomanneen Kupferin syväänkumartunutta vartaloa eikä kukkavihkoa, sillä hän kääntyi ja riensi pois odottamatta pianistia, joka tällä kertaa nousi vielä nopeammin ylös ja jätti taaksepäin huolimattomasti heitetyn tukkansa niin, ettei Liszt luultavasti koskaan olisi siten tehnyt.
Aratow oli koko ajan tähystellyt Klaaraa. Hänen mielestään katselivat Klaaran silmät puoleksi suljettujen silmälautojen takaa häntä, mutta hän kummeksi sitä, että Klaaran kasvot, otsa ja silmäkarvat olivat ihan liikkumattomat, ja silloin vasta, kun hän antoi kiihkeän äänensä kuulua, hän huomasi hänen puoliavointen huultensa välistä valkean taajan hammasrivin. Kupfer tuli Aratowin luo. »No, veli, miltä tuntuu?» — kysyi hän säteilevin silmin.
— »Ääni on hyvä», vastasi Aratow — »mutta hän ei taida vielä laulaa; hän ei ole koulutettu.»
Minkätähden hän sanoi sitä ja mikä käsitys hänellä oli »koulusta», sen tietää ainoastaan Jumala.
Kupfer ällistyi kovin.
— »Koulutettu» — hän toisti, »No, koulua hän voi vielä saada. Mutta kuinka tunteellinen hän sen sijaan on? Niin, odotapa, saat kuulla hänen lukevan Tatjanan kirjeen.»
Hän kiiruuti pois Aratowin luota, ja toinen ajatteli: tunteellinen! Ja ihan liikkumattomat kasvot! Hän huomasi, että laulajatar esiintyi ja liikkui kuin maneitittu, kuin unissakävijä. Ja samalla kertaa hän myös katsoi kieltämättä häneen ... juuri niin häneen.
Huveja jatkettiin sillä välin. Paksu lasisilmäinen uerra, joka luuli olevansa ilveilijä, vaikka hänen katsantonsa oli hyvinkin vakava — luki jonkun osan Gogolista, joka ei herättänyt tällä kertaa pienintäkään mieltymystä. Huilun soittajat puhalsivat uudelleen, samoin pianistit, muuan kahdentoistavuotias poika, joka oli maalattu ja kaunistettu, mutta jonka poskilla myös näkyi kyynelien jälkiä, vinkutti muutamia toisinteluja viulullaan.
Väliajoilla taas kuultiin näyttelijäin huoneesta muutamia yksinkertaisia metsästystorven ääniä, mutta mitään semmoista ei tullut näkyviin. Myöhemmin selitettiin asia siten, että muuan taiteilija, jonka piti esiintyä, kadotti aina rohkeutensa, kun hänen vuoronsa tuli. Vihdoin esiintyi Klaara Militseh.
Hän piti kädessään erästä Puschkinin teosta, mutta lukiessaan hän ei katsonut siihen kertaakaan. — Hän näytti pelästyneeltä, pieni kirja tutisi hänen sormiensa välissä. Aratow huomasi, etta vieno suru ilmeni hänen kasvoillaan, jotka muuten olivat hyvin tuiman näköiset. Ensimmäisen värsyn: »Minä kirjoittelen teille ... mitä vielä tarvitaan?» hän luki erinomaisen yksinkertaisesti, melkein lapsellisesti — ja teeskentelemättömällä, svdämmellisellä ja avuttomalla liikkeellä hän ojensi kätensä. Senjälkeen hän alkoi kiirehtää, mutta värsystä: »Toinen, ei! en kenellekään muulle anna sydäntäni!» hän tuli taas haltioihinsa, ja kun hän ehti säkeeseen: »Koko elämäni toivon nähdä sinut uudestaan» — tuli hänen tähän asti ujo äänensä heleämmäksi sekä reippaammaksi — ja hän katsoi rohkeasti ja vakavasti Aratowiin. Hän jatkoi yhtä innokkaasti ja vasta vähä ennen loppua hiljeni taas hänen äänensä, jossa, samoin kuin hänen kasvoissaankin kuvastui entinen surumielisyys. Ja lopetettuaan hän poistui hyvin kiireesti.
Yleisö taputti käsiään kovin ja huusi häntä esiin. Muuan vähävenäläinen seminarin oppilas huusi niin kovaan: »Muilitseh, Muilitseh!» että hänen naapurinsa kohteliaasti pyysi häntä malttamaan mieltänsä. Aratow kiiruhti käytävälle, mutta Kupfer saavutti hänet.— »Seis, minnekä sinulla on tuollainen kiire? Tahdotko, että esitän sinut Klaaralle?» sanoi Kupfer.
— »En, kiitosi» vastasi Aratow hätäisesti ja kiiruhti melkein juosten kotiinsa.
(jatkuu)
Uudenkaupungin Sanomat n:ot 46, 48 ja 49 17-28.6.1899.
