VII
Aratow tapasi siellä muutamia kävelijoitä. Ilma oli jotenkin kostea ja kolea. Hän koitti kaikin voimin olla ajattelematta, mitä varten hän oli tullut, hän pakoitti itseänsä tarkastamaan niitä esineitä, joita kohtasi, ja tahtoi uskottaa itseänsä sillä, että hän muka oli lähtenyt kävelylle samassa tarkoituksessa kuin muutkin ... Eilinen kirje oli hänen taskussaan, ja hänessä oli tunne sen läheisyydestä. Hän käveli puiston kaksi kertaa päästä päähän huolellisesti vertaillen kaikkia naisia, joita hän tapasi, — ja hänen sydämmensä tykytti lakkaamatta ... Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja istuutui penkille. Yhtäkkiä tuli hänen päähänsä ajatus: Entä, jos hän ei olisikaan kirjoittanut tätä kirjettä, vaan joku muu nainen! — Oikeastaan tuon pitäisi olla ihan yhdentekevää ... mutta sittenkin hänen täytyi myöntää, ettei hän toivonut sitä. — Se olisi todella tuhmaa, vielä tuhmempaa kuin tämä. Hermostuttava levottomuus alkoi vallata häntä, hän tunsi kylmiä väristyksiä — ei ulkonaisia vaan sisällisiä. Hän otti useampia kertoja kellonsa liivin taskusta, katsoi kauvan viisareita, pisti kellon takaisin taskuunsa — ja joka kerta hän unhotti, kuinka pitkä aika oli viiteen. — Hänestä tuntui, että kaikki ohimenijät katselivat häntä ivallisella uteliaisuudella ja ihmetellen. Laiha rakkikoira juoksi hänen luokseen ja alkoi nuuskia hänen kenkiään ja pyöriä hänen ympärillään. Hän ajoi sen ärtyisenä pois. Mitä kovimmin häntä suututti muuan käsityöläispoika rikkein päällyspaita yllään. Tämä istui toisella puolella ihan vastapäätä häntä ja lakkaamatta töllisteli häneen, milloin viheltäen jotakin katusävellystä, milloin raappien itseään, milloin taas viuhtoen käsiään ja jalkojaan, joita viimemainituita verhosivat kuluneet ja rikkinäiset seitsemän virstan saappaat. »Kas tuota!» ajatteli Aratow. »Varmaankin mestari odottaa häntä, mutta sen sijaan, että menisi kotiin, tuo lurjus vetelehtii täällä.»
Mutta samassa silmänräpäyksessä hän huomasi, että joku lähestyi häntä ja asettui hänen taakseen ... tuntui kuin joku lämmin tuulahdus olisi käynyt ...
Hän kääntyi ... Taivahinen!
Hän tunsi heti hänet, vaikka tiheä tummansininen huntu peitti hänen kasvonsa. Hän nousi heti ylös, vaan jäi seisomaan saamatta sanaa suustaan. Tulijakin oli vaiti. Aratow aivan huumaantui — — vaan ei toisenkaan hämmästys ollut pienempi. Aratow näki harson läpi, kuinka hän kalpeni. Kuitenkin hän katkaisi ensiksi hiljaisuuden.
— »Kiitos», hän alkoi murtuneella äänellä — »kiitos, että tulitte! Minä en voinut toivoakaan ...»
Hän alkoi kävellä pitkin puistoa. Aratow seurasi häntä. »Te olette kenties tuominnut minua hyvin ankarasti» — jatkoi hän kääntämättä päätään. »Minun menetystapani onkin hyvin eriskummallinen ... Mutta minä olen kuullut niin paljon teistä ... ei sentään ... en minä sentähden ... Jos te tietäisitte ... minä tahtoisin sanoa niin paljon, Jumalani! ... Mutta kuinka se voi tapahtua ... kuinka se voi tapahtua!»
Aratow kulki hanen vieressään puoli askelta perässä. Hän ei nähnyt hänen kasvojaan, ainoastaan hänen hattunsa, osan harsoa ja pitkän mustan jotenkin vaalistuneen kapan hän näki. Koko hänen närkästyksensä sekä itseään että häntä kohtaan palasi äkkiä; kaikki oli niin naurettavaa ja mahdotonta koko tämä kohtaus ja nämät selitykset kahden tuntemattoman ihmisen välillä, ja että tämä vielä tapahtui yleisellä kävelypaikalla, se lisäsi entistä enemmän hänen harmiansa. »Minä noudatin kehoitustanne», alkoi Aratow vuorostaan, »minä tulin ainoastaan sen tähden, paras neitiseni, (tämä nykäytti keveästi olkapäitänsä ja poikkesi eräälle sivukäytavalle — Aratow seurasi mukana) saadakseni jotakin selvyyttä, saadakseni tietää, mikä ihmeellinen erehdys lie tapahtunut, erehdys, joka on saattanut teidät kääntymään minun — vieraan henkilön puoleen, joka ainoastaan arvasi, — kuten te kirjeessänne sanoitte, — että te olitte se, joka oli kirjoittanut, siitä, että teitä miellytti koko noitten tieteellisten huvien aikana katsella häntä mitä suurimmalla tarkkuudella.»
Tämän pienen puheensa piti Aratow samalla korkealla, mutta epävarmalla äänellä, jolla koulupoika tutkinnossa selittää aineista, joita hän on hyvin valmistanut ... Hän oli vihainen, kovin vihainen, ja juuri se sai hänen muuten kankean kielensä liikkeelle.
Hän kulki pitkin käytävää vähän hitaammilla askeleilla ... Aratow käveli tähän asti vähän hänen takanaan ja näki ainoastaan vanhan mantiljan ja hatun, joka sekään ei ollut aivau uusi. Hänen itserakkautensa leimusi hänen ajatellessaan, että se, jonka kanssa hän kävelee, ehkä ajattelee: »Minun tarvitsi antaa vaan merkki, ja heti hän riensi tänne.»
Aratow vaikeni, hän odotti vastausta, mutta mitään ei kuulunut.
— »Minä olen valmis kuulemaan», hän alkoi taas, »ja tahdon mielelläni hyödyttää teitä jollakin tavoin ... vaikka tunnustan, että se minusta tuntuu eriskummalliselta ... siihen nähden, että elintapani on niin yksinäistä.»
Kun Aratow lausui viimeisiä sanojansa, niin Klaara äkkiä kääntyi, ja Aratow näki säikähtyneet, syvän surun peittämät kasvot, suuret kiiltävät kyynelet silmissä, katkera hymy puoliavoimilla huulilla; nuo kasvot olivat niin kauniit, että Aratow kummastuneena vaikeni ja tunsi väkisinkin jotakin pelkoa, johon sekaantui osanottoa ja syvää liikutusta.
— »Oi, miksikä ... miksikä te puhutte niin», puhkesi hän sanomaan verrattoman kiihkeällä sydäntä särkevällä äänellä. — »Voiko minun kirjeeni todellakin loukata teitä ... onko mahdollista, ettette ole ymmärtänyt? — Ah niin! Te ette ole mitään käsittänyt, te ette ymmärtänyt, mitä minä sanoin teille. Te olette kentiesi ajatellut minusta Jumala ties mitä, te ette ole ymmärtänyt, kuinka raskasta minun oli teille kirjoittaa. — Te ajattelitte ainoastaan itseänne, omaa arvoanne, omaa rauhaanne! Kentiesi te luulette, että minä ... (hän puristi käsiään niin lujasti huuliansa vastaan, että hänen sormensa tuntuvasti värisivät) ... Olenko minä asettanut teille vaatimuksia, koska te rupeatte tekemään selityksiä ... »Paras neitiseni! ... minua kummastuttaa suuresti! ... voinko hyödyttää teitä jollakin tavalla!» ... Oi minua mieletöntä! Minä petyin teidän ja teidän kasvojenne suhteen ... kun näin teidän ensimmäisen kerran ... Ja te, te seisotte siinä, eikä teillä ole ainoata sanaakaan! Ei, ei yhtään sanaa!
Hän rukoili. Yht'äkkiä hänen kasvonsa tulivat tulipunaisiksi ja samassa silmänräpäyksessä oli hänen huulillaan häijy ja uhkarohkea hymy.
— »Luojani! Kuinka tuhmaa!» hän huudahti räikeästi nauraen. — »Mitenkä meidän kohtauksemme on hullunkurinen? Kuinka minä olen tuhma ... ja te myös ... hyi kuitenkin!»
Hän ojensi hyvin halveksivasti kätensä häntä kohden, ikäänkuin hän olisi tahtonut hänen sysätä syrjään ja mennen hänen sivutsensa hän katosi äkkiä puistosta.
Tuo käden liike, tuo ivallinen nauru, tuo viimeinen huuto saattoi Aratowin entiselleen sekä tukahutti sen tunteen, joka Aratowissa silloin oli, kun Klaara kyynelet silmissä rukoili. Hän vihastui taas ja oli vähällä huutaa poiskiitävälle tytölle: »teistä voi tulla hyvä näyttelijätär — mutta miksikä te satuitte juuri minulle näyttelemään komediaane?»
Aratow meni kotiinsa kiirein askelin, ja vaikka hän koko matkan ponnisteli, ei hän kuitenkaan voinut estää, että nuo pahat tuskalliset tunteet yhä uudestaan ehtimisen kuvastivat hänen mieleensä ihanat kasvot, joita hän ainoastaan silmänräpäyksen oli katsellut.
Hän kysyi itseltään: »Miksen vastannut, kun hän pyysi minulta vaan yhtä sanaa? Minä en ehtinyt», ajatteli hän ... »Hän ei antanut minulle aikaa sanoakseni sitä sanaa ... Mutta mitä sanaa?»
Hän ravisti päätänsä ja mumisi hyvin halveksivasti: »näyttelijätär.»
Ja samassa tunsi tuo tottumaton hermostunut nuorukainen jonkinlaista suloa siitä, että hän oli antautunut sellaiseen seikkailuun.
— »Mutta sentähden», jatkoi hän ajatuksissaan — »luonnollisesti kaikki on nyt lopussa ... Minun täytyi hänestä tuntua naurettavalta.»
Tämä ajatus ei häntä kuitenkaan miellyttänyt — ja hän suuttui taas häneen ja itseensä.
Kotiin tultuansa hän sulkeutui työhuoneeseensa. Hän ei tahtonut tavata Platonidaa. Tämä hyvä nainen tuli kaksi kertaa hänen ovensa taakse, kuunteli avaimen reiästä, huokasi ja rukoili rukouksensa ...
— »Nyt se on alkanut.» hän ajatteli. »Ja hän on vasta 25 vuotias. Oi! liika aikaisin, liika aikaisin.»
(jatkuu)
Uudenkaupungin Sanomat n:ot 59 ja 61 2-9.8.1899.
