Kahdeksastoista ja viimeinen luku Kuoleman jälkeen

XVIII





Kun Platonida Ivanowna seuraavana aamuna tuli Aratowin huoneeseen, löysi hän hänet samassa tilassa. Hän oli vielä yhtä hervoton. Hänen kalpeat kasvonsa erittäinkin herättivät Platonidan levottomuutta.

— »Taivahan nimessä», hän ajatteli. »Ei pisaraakaan verta ole hänen poskillansa. Hän ei maista lihalientä, vaan makaa tuossa ja hymyilee vakuuttaen voivansa hyvin. Jumalani, mitä tämä merkitsee?»

Aratow kieltäytyi taas syömästä aamiaista.

— »Mitenkä on laitasi, Jasehani», kysyi Platonida. »Aiotko maata noin koko päivän?»

— »Miksen», vastasi Aratow erittäin ystävällisesti.

Mutta tämä ystävällisyys ei rauhoittanut Platonidaa. Aratow tuntui henkilöltä, joka on saanut tietää suuren salaisuuden, hyvin mieluisan, jota hän koittaa salata huolella, joka muistuttaa mustasukkaisuutta. Aratow odotti yötä ja sen hän teki pikemmin uteliaisuudella kuin kärsimättömyydellä.

— »Mitä sitte?» kysyi hän itseltään. »Mitä muuta voi tapahtua?»

Hän oli kokonaan laannut kummastelemasta tilaansa, hän ei enää epäillyt, että hän oli sidottu Klaaraan. Hän ei liioin epäillyt heidän molemmin puolista rakkauttaan ... Mutta ... mitä moisesta rakkaudesta seuraa? — Hän muisti suutelon ja onnellisuuden väristys puristi hänen jäseniänsä nopeasti ja suloisesti.

— »Sellaista suuteloa ei Romeo eikä Juliakaan vaihtaneet. Mutta toisella kertaa en enää ole niin heikko raukka. Hänen täytyy kuulua minulle! Hänen täytyy tulla luokseni ruususeppele mustassa tukassaan ...»

— »Mutta sitte? — Emmehän me voi elää yhdessä! ... Minun täytyy kuolla saadakseni olla hänen luonansa! Eiköhän hän lie sentähden tullutkin, ehkä hän tällä tavalla juuri tahtookin omistaa minut?»

— »No hyvä! Kuolemaa en suinkaan pelkää. Se ei voi minua saattaa onnettomaksi. — Oi, kuolema, kussa on sinun otas? — Päinvastoin; niin se juuri onkin, siellä, siellä voin tulla onnellisimmaksi kuin hän tai minä koskaan olisimme olleet tässä elossa! ... Sillä me olemme molemmat puhtaat ... Oi sitä suuteloa!»

— »Löytyy ihmisiä», hän jatkoi, »jotka, jos saisivat tämän kaiken tietää, pitäisivät minua heikkopäisenä. Jos nuo ihmiset tietäisivät, mikä rauha nyt vallitsee sydämmessäni!»

Ja hän hymyili taas.


Platonida Ivanowna tuli tuontuostakin Aratowin huoneeseen, mutta ei vaivannut häntä kysymyksillään, vaan katseli ainoastaan häntä, kuiskaili, huokasi ja meni pois palatakseen taas ensi silmänräpäyksessä. Mutta nyt Aratow ei suostunut syömään päivällistäkään. Asia alkoi tulla arveluttavaksi. Platonida meni läheisimmän lääkärin tykö, johon hänellä oli luottamusta, koska tämä ei juonut, ja koska hänen vaimonsa oli saksalainen. Aratow joutui suuresti kummiinsa, kun Platonida tuli huoneeseen lääkärin kanssa, mutta Platonida alkoi niin kiihkeästi rukoilla, että hänen Jasehenkansa antaisi Paramon Paramonitschin — se oli lääkärin nimi — tarkastaa itseänsä, etta Aratow vihdoin suostuikin. Paramon Paramonitsch tunnusteli hänen valtasuontansa, katsoi hänen kieltänsä, esitti muutamia kysymyksiä ja selitti lopuksi, että hänen täytyi välttämättomästi oikein kuulustella. Aratow oli niin myöntyväisellä tuulella, että suostui tähänkin. Paramon Paramonitsch paljasti varovasti hänen rintansa, koputti, kuulusteli ja päästi sitte kaksi merkitsevää »hm, hm», sekä kirjoitti hänelle tippoja ja mikstuuria. Mutta erittäinkin hän neuvoi sairasta pysymään hiljaa ja välttämään kaikkea mielenliikutusta.

— »Liian myöhään, ukkoseni», ajatteli Aratow.

— »Sanokaapa nyt minulle, mikä Jasehaani vaivaa», sanoi Platonida Ivanowna etehisessä pistäen kolmenruplan setelin Paramon Paramonitschin kouraan.

Lääkärimme, jonka kuten nykyajan lääkärien varsinkin niitten, jotka pitävät varmana, oli hyvin mieleen jakaa ympärilleen tieteellisiä termejä, selitti, että hänen veljensäpojan tilassa voi huomata sekä objektiivisia että subjektiivisia symptomeja hermotautia kardialgissa, ja että kuumetauti myös vaivasi sairasta.

— »Puhu selvemmin», keskeytti Platonida ankarasti. »Älä säikäytä minun latinallasi! Ethän nyt ole minkään apteekkarin luona!»

— »Sydän ei ole hyvässä kunnossa», kiirehti tohtori lisäämään. »Kaikki ei ole niinkuin pitäisi, ja häntä vaivaa vähän kuumetautikin» Sitte hän uudisti määräyksensä, joka koski hiljaisuutta ja lepoa.

— »Mutta onko se vaarallista?» kysyi Platonida samalla ankaruudella.

— »Ei vielä ole mitään vaaraa.»

Lääkäri poistui, ja Platonida Ivanowna jäi seisomaan paikalleen surullisena. Hän lähetti apteekkiin hakemaan lääkkeitä, joita Aratow hanen kaikista rukouksistaan huolimatta ei nauttinut. Hän ei huolinut rintateestäkään.

— »Minkätähden huolehditte rakas tätini?»

— »Minä vakuutan, että tunnen olevani maailman onnellisin ja tervein ihminen.»

Platonida ravisti päätänsä. Myöhempään illalla tuli Aratowille kuume, mutta hän ei tahtonut Platonidaa jäämään huoneesensa, vaan vaatii häntä menemään levolle. Platonida noudatti hänen toivomustansa, mutta ei riisuutunut, vaan istuen nojatuolissaan hän kuunteli tarkasti ja mumisi rukouksiaan.

Hän oli juuri vaipunut unenhorroksiin, kun kauhea terävä huuto sai hänet hypähtämään ylös. Hän syöksi Aratowin huoneeseen ja löysi hänet niinkuin edellisenäkin yönä lattialla tainnoksissa.

Mutta nyt hän ei tullut tuntoihinsa niinkuin edellisellä kerralla vaikka he kuinkakin koittivat häntä virvoittaa. Hän oli joutunut huumeksiin, jonka siihen liittynyt sydämmen tulehdus teki monta vertaa vaarallisemmaksi.

Muutamain päiväin perästä hän oli kuollut.

Kummallinen seikka liittyi tähän toiseen huumaustilaan. Kun hän oli pantu sänkyyn, huomattiin hänen oikeassa, lujasti yhteenpuristetussa kädessään musta naisen hiuskiehkura. Mistä tämä hiuskiehkura oli tullut? Totta on, että Anna Semenovnalla oli yhtäläinen Klaaran hiuskiehkura, mutta kuinka hän olisi luovuttanut Aratowille niin kallisarvoisen muiston? Ehkä hän oli sattumalta pannut sen sisarensa päiväkirjaan ja unohtanut sen sinne? Kuumeen hourauksissa Aratow kutsui itseään Romeoksi, joka oli ottanut myrkkyä. Hän puhui toteutuvasta naimisestaan, ja että hän oli oppinut tuntemaan, mikä on suurin nautinto ... Erittäin Platonidan sydäntä särkevä oli se hetki, jolloin Aratow selvällä päällään huomattuaan hänen sänkynsä vieressä kääntyi häneen ja sanoi:

— »Täti, miksi itket? Senkö vuoksi, että minun täytyy kuolla? Etkö tiedä, että rakkaus on kuolemaa voimakkaampi? Sinun tulee iloita eikä surra — iloita koska minäkin iloitsen ...»

Ja kuolevan kasvoilla säteili taas sama ylenluonnollinen hymyily, joka niin tuskallisesti runteli akkaparan sydäntä.




Uudenkaupungin Sanomat n:ot 95 ja 97 6-13.12.1899.