Kahdestoista luku Kuoleman jälkeen

XII





Heti tähän kaupunkiin tultuansa ja vietyänsä matkakapineensa erääseen hotelliin kiirehti hän oitis etsimään leski Milovidovan taloa. — Koko matkan hän oli ollut kuin horroksessa, välinpitämättömänä. Tämä ei kuitenkaan voinut häntä saada unhottamaan asioitansa, sellaisia kuin Nischni-Novgorodissa muuttaa junasta höyrylaivaan, syödä asemilla y. m. Hän oli koko matkan vakuutettu, että siellä kaikki selkenee, — ja sen vuoksi hän karkoitti mielestään kaikki muistot ja mietteet ja tyytyi ajatuksissaan valmistamaan tervehdyspuhetta, jolla hän Klaara Milovidovan perheelle esittäisi tulonsa syyt.

Nyt hän vihdoinkin oli perillä ja antoi ilmoittaa itsensä. Hän laskettiin sisään ... ei ilman epäilyä eikä pelkoa — mutta joka tapauksessa hän laskettiin sisään.

Leski Milovidovan asunto oli juuri sellainen, jommoiseksi Kupfer sen oli kuvaillut, ja leski itse oli hyvin Ostrovskin porvarinrouvan näköinen, vaikka hän oli »tschinovnikin rouva», hänen miehellään oli nim. eläissään ollut kolleegin asessorin arvo.

Pyytäen anteeksi rohkeuttaan ja uhkarohkeaa tuloansa Aratow esitti — joskin ei vaikeuksitta asiansa; hän halusi saada kaikkia tarpeellisia tietoja aikaisin poismenneestä taiteilijattaresta; hän ei tee sitä pelkästä uteliaisuudesta vaan häntä saatti siihen syvä ihailu hänen lahjoihinsa, joita hän jumaloitsi (hän käytti juuri sanaa: jumaloitsi) — lopuksi on synti, että yleisö ei saa tietää, mitä se on kadottanut — ja minkä vuoksi sen toiveet eivät täyttyneet! — Rouva Milovidova ei keskeyttänyt Aratowia, näkyi selvästi, ettei hän paljon käsittänyt tuntemattoman vieraan puhetta - hän liikutti itseänsä tuolillaan ja katseli häntä terävästi huomaamatta kuitenkaan muuta, kuin että hän oli sievän näköinen ja siististi puettu ... eikä näyttänyt seikkailijalta, joka tahtoi viekotella hänen rahojaan.

— »Katisstahan on kysymys?» kysyi hän Aratowin vaiettua.

— »Niin juuri — teidän tyttärestänne.»

— »Ja hänenkö tähtensä olette tulleet tänne Moskovasta?»

— »Niin.»

— »Ainoastaan hänen tähtensä?»

Rouva Milovidova näytti heräävän.

— »Oletteko te kirjailija? Kirjoitatteko sanomalehtiin.»

Leski Milovidova katsoi alaspäin helmaansa. Hän oli neuvoton.

— »Se on siis ... vaan omaksi huviksenne», sanoi hän äkkiä.

Aratow ei heti tietänyt, mitä olisi vastannut.

— »Myötätuntoisuudesta, kunnioituksesta hänen lahjoihinsa ja taiteeseen», — sanoi hän vihdoin.

Sana »kunnioituksesta» oli rouva Milovidovan mieleinen.

— »Niin kyllä!» sanoi hän sitte huoaten ... »Minä olen kyllä hänen äitinsä — ja olen häntä paljon surrut ... Sellainen onnettomuus! Niin äkkiä! Mutta sen minun täytyy sanoa, että huimapäinen hän oli aina, ja sellaisena hän lopettikin! Sellainen häpeä ... Päättäkää itse, miltä se tuntuu äidille. Olemme kiitollisia jo siitä, että he antoivat hänelle kunniallisen hautauksen. — Rouva Milovidova teki ristinmerkin. — Jo aikaisemmasta lapsuudestaan hän oli taipumaton, ei totellut ketään — ... jätti vanhempainsa kodin, ja vihdoin — pian sanottu — tuli tuollaiseksi näyttelijättäreksi. Luonnollisestikaan en häntä ajanut pois; minä rakastin häntä siitä huolimatta! Olenhan hänen äitinsä! Ei hänen olisi tarvinnut asua vierasten luona — eikä kuolla ...»

Eukon silmiin tulivat kyynelet.

— »Mutta jos te, herraseni», jatkoi hän taas pyyhkien huivinsa liepeisiin kyynelensä, »on sellainen tarkoitus, ettekä tahdo saattaa häpeää meille, vaan päinvastoin tahdotte osoittaa meille huomaavaisuutta — niin puhukaa silloin toisen tyttäreni kanssa! Hän taitaa paremmin kuin minä, kertoa teille kaikki ... Aunuschka!» huusi rouva Milovidova. — »Aunuschka, tule tänne! Täällä on moskovalainen herra, joka tahtoo puhua kanssasi Katiestä!»

Jotakin kuului sisemmästä huoneesta, mutta mitään ei näkynyt.

— »Aunuschka!» huusi leski taas. »Anna Semenowna! Tule nyt sanon minä!»

Ovi aukeni hiljaa ja kynnykselle ilmaantui tyttö, joka ei enää ollut nuori, kivulloisen näköinen, ei suinkaan kaunis, mutta hänen silmänsä olivat erittäin lempeät ja surulliset. Aratow meni heti häntä vastaan ja esitteli itsensä hänelle mainiten samalla ystävästänsä Kupferista.

— »Oh! Feodor Feodorovitsch!» sanoi tyttö hiljaa istuutuen tuolille.

— »No niin, keskustele nyt vieraan kanssa», — sanoi rouva Milovidova nousten vaivalla ylös, — »hän on vaivannut itseänsä tulemalla tänne Moskovasta asti. Ja te, herraseni, suokaa anteeksi», lisäsihän Aratowille. »Minun täytyy mennä taloustoimiini. Te voitte kyllä ilmoittaa kaikki Annalle — hän kertoo teille teaatterista ja muusta semmoisesta. Ehkä suvaitsette kuulla, että hän on saanut mitä hienoimman kasvatuksen, hän puhuu ranskaa ja lukee mitä kirjoja tahansa ihan yhtä hyvin kuin sisarvainajansakin. Lisäksi voi sanoa, että hän se juuri on kasvattanutkin viimemainitun ... Hän oli koko joukon vanhempi — ja siinä tapauksessahan se sopi hyvin, mitä sanoin.»

Rouva Milovidova poistui. Aratow toisti puheensa Anna Semenownalle, mutta huomasi heti ensi hetkestä, että hän oli tekemisissä todellisesti sivistyneen tytön kanssa. Hän senvuoksi esitti asian vähän laveammalta ja käytti toisia puhetapoja; — lopussa hän tuli liikutetuksi, hän tunsi punastuvansa, ja että hänen sydämmensä alkoi lyödä kovemmin. Anna kuunteli häntä mitään puhumatta pitäen toista kättään toisessa; hänen kasvoiltaan ei poistunut tuo surullinen hymyily ... katkera ja pitkällinen kärsimys ilmeni tässä hymyilyssä.

— »Te tunsitte siis sisareni?» kysyi hän Aratowilta. »En, minä en häntä oikeastaan tuntenut», vastasi tämä. Minä sain nähdä ja kuulla häntä ainoastaan kerran ... mutta ei muuta tarvittukaan kuin vaan kerran näki ja kuuli sisarenne ...»

— »Tahdotteko kirjoittaa hänen elämäkertansa?» kysyi Anna taas.

Aratow ei ollut tätä odottanut. Hän vastasi kuitenkin heti:

— »Miksei! — Mutta ennenkaikkia tahdon saattaa yleisön tietoon ...»

Anna keskeytti häntä käden liikkeellä.

— »Mitä se hyödyttäisi? Sama yleisöhän tuotti hänelle muutenkin kylliksi surua, eikä Katia sitäpaitsi ollut kuin vasta uransa alussa. Mutta jos itse tahdotte ... (Anna katsanti häneen ja hymyili samaa surullista, mutta nyt paljon ystävällisempää hymyilyä, juurikuin hän olisi tahtonut sanoa: niin, sinuun minä luotan!) — jos tunnette niin suurta osanottoa häneen, niin saan pyytää teitä tulemaan illalla ... iltapäivällä. Minä en nyt voi ... se tuli niin odottamatta ... Minun täytyy saada mielenmalttia ... minä rakastin häntä ylen lämpimästi.»

Anna kääntyi poispäin. Hänen oli vaikeata pidättää itkuansa.

Aratow nousi nopeasti ylös, kiitti häntä hänen hyvyydestänsä ja lupasi varmasti tulla. Sitte hän poistui mielessään tuo ystävällinen pehmeä ääni, surulliset lempeät silmät — ja suuresti ikävöiden iltaa.


(jatkuu)


Uudenkaupungin Sanomat n:ot 74-75 23-27.9.1899.