Kolmastoista luku Kuoleman jälkeen

XIII





Saman päivän iltapuolena vietti Aratow koko kolme tuntia häiritsemättä Anna Semenownan luona. Rouva Milovidova paneutui maata heti puolenpäivän jälkeen ja »lepäsi» aina kello 6 asti. Aratowin keskustelu Klaaran sisaren kanssa ei ollut oikeastaan keskustelua, sillä Anna puhui melkein koko ajan yksin, alussa epävarmasti, ujosti, mutta sitte yhä kasvavalla vastustamattomalla lämmöllä.

Hän nähtävästi piti sisartaan epäjumalanaan. Se luottamus, joka hänessa oli syntynyt Aratowia kohtaan, kasvoi; pari kertaa hän ääneen nyyhki hänen nähtensä. Aratow näytti pitävän suuressa arvossa hänen perinpohjaisia selityksiään ja sydämmen purkauksiaan ... ei mitään tällaista ollut vielä koskaan tapahtunut hänen yksitoikkoisessa elämässään ... Ja hän ... hän näytti ahmivan hänen joka sanansa.

Hän sai kuulla seuraavaa. Muutamat asiat kerrottiin ainoastaan puoliksi, toisia hän itse täydensi.

Lapsuudessaan ei Klaara suinkaan ollut mikään kiltti lapsi eikä hän nuorena tyttönäkään ollut paljoa lauhkeampi, itsepäinen, kiivas, itserakas, hän ei sopinut varsinkaan isän kanssa, jota hän halveksi, senvuoksi että tämä joi eikä ollut mikään lahjakas mies. Isä tiesi tämän eikä voinut suoda sitä anteeksi. Hänen musikaalinen taipumuksensa osoittautui aikaisin, mutta isä ei antanut hänelle tilaisuutta kehittää sitä, hän hyväksyi ainoastaan maalaustaiteen, jossa hän tosin ei ollut ehtinyt pitkälle, mutta jolla hän kuitenkin elätti itseänsä ja perhettänsä. Klaara rakasti äitiänsä, mutta ei syvemmälti, vaan niinkuin holhoojaa rakastetaan; sisartansa hän saattoi rukoilla, vaikka hän riiteli ja tappeli hänen kanssaan ja välistä purikin häntä ... On totta, että hän heti lankesi polvilleen ja suuteli hampaitten arpia. Hän oli ihka tulena ja liekkinä pelkkänä intohimona ja ristiriitaisuutena kostonhimoinen ja hyväsydäminen, jaloluontoinen ja halpamielinen, uskoi kohtaloa mutta ei uskonut Jumalaa (nämät sanat kuiskasi Anna kauhulla); hän rakasti kaikkea kaunista, mutta välitti vähät omasta kauneudastaan ja vaatetti itsensä kuinka hyvänsä; hän ei voinut kärsiä nuorten miesten ystävyyden osoituksia, mutta kirjoista hän ahmi ainoastaan ne sivut, joissa puhuttiin rakkudesta, hän ei tahtonut miellyttää, hän ei tahtonut, että häntä liehakoittiin, mutta hän ei koskaan unohtanut liehakoimista vähemmän kuin solvaustakaan; hän pelkäsi kuolemaa, mutta otti kuitenkin itse hengen itseltänsä! Hän sanoi joskus: »Semmoista, jota tahdon, en tapaa ... muista en välitä!» — »Mutta jos tapaat?» sanoi silloin Anna. »Jos tapaan, niin otan.» — »Mutta jos se ei antaudu?» — »No niin, silloin teen lopun itsestäni. Silloin en kait kelpaa!» — Kiihoittuneessa tilassa tapasi isä väliin sanoa vaimolleen: Mistä olet saanut tuon mustan lemmon sikiön? — En minä ainakaan ole sen isä!» — Päästäkseen pian hänestä kihlautti isä hänet eräälle rikkaalle kauppiaalle, joka oli hyvänsävyisin lampaanpää n. s. sivistyneitten joukosta. Kaksi viikkoa häitten edellä (hän oli silloin vasta 16 vuoden vanha) hän meni sulhasensa tykö pitäen käsivarsiansa ristissä rinnallaan ja naputtaen sormillansa kyynäspäitänsä (asento, jossa hän mielellään oli) ja äkkiä antaa hänen suuri vahva kätensä paukahtavan korvapuustin tämän tulipunaisille poskille. Hän hypähti ylös ja ammotti ainoastaan — täytyy sanoa, että hän oli korvia myöten rakastunut sisareeni ... Hän kysyy: »Mitähän tämä merkitsee?» Katia päästi naurun ja meni matkoihinsa. — »Minä olin huoneessa», kertoi Anna — ja näin omin silmin tuon. Minä kiirehdin hänen jälkeensä ja sanoin: Katia, kuinka taisit noin käyttäytyä? Ja hän vastasi: »Jos hän olisi ollut todellakin mies, olisi hän lyönyt minua takaisin, mutta hän on ainoastaan uitettu kana! Ja sitte hän vielä kysyy: mitä tämä merkitsee? Jos rakastat, etkä tahdo kostaa, niin malta sitte äläkä kysy: mitä tämä merkitsee? Ei, hän ei koskaan saa minua! Ei koskaan!» Näin siis heidän naimisestaan ei tullutkaan mitään. Vähä senjälkeen hän tuli tunnetun näyttelijättären tuttavaksi ja jätti talomme. Äiti itki, mutta isä sanoi ainoastaan: »Lyhyinen lammas pois laumasta!» Eikä hän ruvennut mihinkään toimeenpiteisiin häntä takaisin saadakseen. Isämme ei ymmärtänyt Klaaraa. Hän oli syleilyllänsä tukahuttaa minut päivää ennen pakoansa — ja hän toisti alinomaa: »minä en voi muuta, minä en voi! Sydän tahtoo haljeta, mutta minä en voi! Häkkinne on liian pieni ... minä en voi täällä levittää siipiäni! Ja eihän kohtaloansa sitäpaitsi voi välttää ...»

— »Tämän jälkeen», jatkoi Anna, »näimme me hänen vaan harvoin ... Kun isä kuoli, tuli hän tänne pariksi päiväksi, ei ottanut mitään perintöä — ja katosi taas. Hänen oli tuskallista olla luonamme ... Minä huomasin sen. Sitte hän tuli Kasaniin vasta täysin kehittyneenä taiteilijattarena.»

Aratow alkoi kysellä Annalta teaatterista, minkälaisissa rooleissa Klaara oli esiintynyt, hänen voittolaakereistansa y.m., Anna selitti juurtajaksain samalla surullisella esitystavalla. Vieläpä hän näytti Aratowille valokuvan, joka esitti Klaaraa näyttelemässä erästä rooliaan. Valokuvassa hän katseli sivullepäin, niinkuin hän tahtoisi kääntyä yleisöstä pois, hänen paksu palmikkonsa, johon oli palmikoittu kirjava nauha riippui hänen paljaalle käsivarrellensa. Aratow katseli kauan tätä kuvaa ja piti, että se oli hänen näköisensä. Eräs kysymys poltti hänen huuliansa.

— »Anna Semenowna!» huudahti hän viimein ei korkealla äänellä, mutta suurella mielenjännityksellä — sanokaa minulle, minä rukoilen teitä, sanokaa minulle, minkätähden hän ... minkätähden hän ryhtyi tuohon toivottomaan tekoon? ...»

Anna katseli alaspäin.

— »En tiedä», sanoi hän muutaman silmänräpäyksen perästä. — »Jumalan nimessä, minä en tiedä sitä!» lisäsi hän vakuuttavasti huomatessaan, että Aratow teki kädellään liikkeen, niinkuin hän ei olisi uskonut häntä. — Aina siitä asti, kun hän tuli tänne, oli hän niin aatoksissaan ja niin synkkä. Jotakin on hänelle varmaan tapahtunut Moskovassa, vaikka en minä saanut siitä selvää. Sitävastoin hän näytti tuona kauheana päivänä ellei juuri iloisemmalta niin ainakin niin ainakin tavallista tyynemmältä. Minähän en voinut vähintäkään pahaa aavistaa», lisäsi Anna katkeralla hymyllä juurikuin nuhdellen itseään.

— »Katsokaa!» lisäsi hän. »Tuntuu, kuin olisi kirjoitettuna kohtalon kirjaan, että Katia tulisi onnettomaksi. Aikaisimmasta lapsuudestaan asti hän oli siitä itse vakuutettu. Hän panee kätensä poskelleen, on ajatuksiinsa vaipuneena ja sanoo: »Minulla ei ole kauan aikaa elettävänä!» Hänellä oli vähän aavistuksia. Ajatelkaa, hän näki edeltäpäin, välistä unissaan, välistä todellisuudessa, kuinka hänen oli käypä. »Ellen saa elää niinkuin tahdon, on parasta kuolla» ... tapasi hän sanoa väliin. — »Elämämmehän on omassa kädessämme!» Ja sen hän osoittikin!»

Anna kätki kasvot käsiinsä ja vaikeni.

— »Anna Semenovna», alkoi taas hetken perästä — »oletteko kuulleet, mitä sanomalehdet sanovat —«

— »Onneton rakkausko?» keskeytti »Anna temmaten äkkiä käden kasvoiltaan. — »Se on parjaus tuulesta temmattu! Puhdas saastuton ylpeä Katiani! ... Ja onneton rakkaus? Ja ikäänkuin minä en sitä tietäisi ... kaikki, kaikki rakastuivat häneen ... mutta hän! mutta hän ... ketä hän täällä olisi voinut rakastaa? Kuka kaikista niistä ihmisistä olisi ollut hänen arvoisensa? Kuka olisi ollut tämän viattoman puhtauden ihanteen arvoinen, joka kaikista hänen vioistaan huolimatta aina ympäröitsi häntä? ... Halventaa häntä ... häntä!»

Annan ääni raukeni. Hänen sormensa vapisivat. Hän punastui äkkiä kovin ... punastui närkästyksestä — ja tässä silmänräpäyksessä hän oli sisarensa kaltainen.

Aratow rupesi puolustamaan itseänsä.

— »Kuulkaa», keskeytti taas häntä — minä vaadin välttämättömästi, että te ette usko tätä parjausta, vaan että te päinvastoin poistatte sen, jos se on mahdollista. Tehän tahdotte kirjoittaa hänestä kirjoituksen, tässä teillä on tilaisuus puhdistaa hänen muistonsa. Senvuoksi puhun kanssanne näin avosydämmisesti. Tiedättekö — Katialla on päiväkira ...»

Aratow vavahti. »Päiväkirja!» hän kuiskasi:

— »Niin, päiväkirja ... se on, ainoastaan muutamia lehtiä. — Katia ei tahtonut kirjoittaa ... välistä hän ei kirjoittanut päiväkirjaan moneen kuukauteen ... ja hänen kirjeensäkin olivat hyvin lyhyitä. Mutta hän oli aina, aina rehellinen ja avosydäminen, koskaan ei ole valhe saastuttanut hänen huuliansa! Hänenkö itserakkauteusa sallisi — valehdella! Minä ... minä näytän teille päiväkirjan. Saatte itse nähdä, onko siinä mitään viittausta onnettomasta rakkaudesta.»

Anna otti joutuin pöytälaatikosta pienen vihon, jossa oli korkeintaan kymmenen sivua, ja antoi sen Aratowille. Tämä tarttui siihen kiihkolla, hän tunsi tuon epäsäännöllisen käsialan. Hän aukasi vihon umpimähkään, ja hänen katseensa sattui seuraaville riveille:

— »Moskova. — Tiistaina, kesäkuun ... p:nä. Lauloin ja deklamoin taiteenharrastajain aamuhuveissa. Tämä päivä on minulle hyvin tärkeä. Tänään on kohtaloni päätettävä. (Nämät sanat olivat kahdesti ylipyyhityt.) Mina näin ...» Sitte seurasi muutamia huolellisesti poispyyhittyjä rivejä. Sitte: — »En, en en! ... minun täytyy palata entiseen, jos vaan ...?»

Käsi, jossa Aratow piti vihkoa, vaipui alas, ja hänen päänsä laskeutui hiljaa rinnoille.

— »Lukekaa vaan!» huudahti Anna. — »Miksette lue? Lukekaa alusta alkaen ... Siihen ei mene enempiiä kuin kymmenen minuttia, vaikka päiväkirjassa on koko kahden vuoden vaiheet. Kasanissa hän ei kirjoittanut enää mitään siihen ...»

Aratow nousi hiljaa tuoliltaan ja lankesi polvillensa Annan eteen.

Hämmästyksestä tämä tuli kuin kivettyneeksi.

— »Antakaa minulle ... antakaa minulle tämä päiväkirja!» — sanoi Aratow kuolevan äänellä, ojentaen käsiänsä Annaa kohden. Antakaa minulle tämä ... sekä valokuva ... teille jää varmaan itsellenne toinen, ja päiväkirjan lähetän teille takaisin. Mutta minun täytyy, minun täytyy ...»

Hänen rukouksissaan, hänen vääntyneissä kasvojensa sävyissä näkyi toivottomuus, joka muistutti kärsimystä. Ja hän todella kärsikin. Tuntui, kuin hän ei edeltäpäin olisi voinut aavistaa, että hän joutuu tällaiseen onnettomuuteen. — Ja hän rukoili innokkaasti armoa, pelastusta.

— »Antakaa, antakaa!» toisti hän.

— »Oletteko, oletteko rakastunut sisareeni?» — kysyi Anna vihdoin.

Aratow oli yhä polvillaan.

— »Minä näin hänet ainoastaan kaksi kertaa ... uskokaa minua! ... ja ellei minua pakottaisi seikka, jota en itsekään voi selittää ... ellei minun vaatisi voima, joka on itseäni väkevämpi ... en rukoilisi teitä ... en olisi tullut tänne. Minun täytyy ... minun tulee ... sanoittehan itse, että velvollisuuteni on elvyttää hänen muistonsa.»

— »Ja oletteko rakastunut sisareeni?» kysyi Anna toistamiseen.

Aratow ei heti vastannut, vaan kääntyi vähän poispäin, niinkuin tuskan pakoittamana.

— »No niin, minä rakastan häntä yhä vieläkin ...» toisti hän samalla epätoivolla.

Askeleita kuului viereisestä huoneesta.

— »Nouskaa ylös, nouskaa», kuiskasi Anna äkkiä. »Äitini tulee tänne.»

— »Ja ottakaa päiväkirja ja valokuva, ja Jumala olkoon kanssanne! — Onneton Katia raukka! Mutta päiväkirja teidän täytyy antaa takaisin», lisäsi hän viekkaasti. — »Ja jos jotakin kirjoitatte, niin lähettäkää se minulle välttämättömästi! ... kuuletteko?»

Ovi aukeni, ja Aratow ennätti ainoastaan kuiskata: »Te olette enkeli! Kiitos! Minä lähetän teille kaikki, mitä tulen kirjoittamaan.»

Rouva Milovidova, joka oli puolinukuksissa, ei aavistanut mitään.

Niin matkusti Aratow Kasanista valokuva povitaskussaan. Vihkon hän lähetti Annalle, — mutta oli salaa leikannut sen lehden, missä nuo poispyyhityt sanat olivat.

Paluumatkalla Moskovasta hän joutui taas tylsään mielentilaan. Vaikka hän salaa iloitsikin, että oli saavuttanut matkansa tarkoituksen, jätti hän Klaaran muistelemisen siksi, kun pääsee kotiin. Hän ajatteli paljon enemmän hänen sisartansa Annaa. — Kas siinä, hän ajatteli, mikä ihana myötätuntoisuutta herättävä olento! mikä hienotunteisuus kaikessa, mikä rakastava sydän, mikä itsekkäisyyden vastakohta! Kuinka voikaan olla mahdollista, että tässä maakunnassa ja lisäksi sellaisessa ympäristössä voi löytyä moisia tyttöjä! — Hän on kipeä, ei ollenkaan kaunis eikä nuorikaan — mutta mikä erinomainen kumppali hän olisi somalle sivistyneelle miehelle! Häneen rakastua pitäisi! — Aratow mietti tätä ... Mutta hänen Moskovaan tultuansa asiat saivat toisen käänteen.


(jatkuu)


Uudenkaupungin Sanomat n:ot 76, 79 ja 81 30.9.-18.10.1899.