X
Aratow vietti seuraavan päivän hyvin rauhallisesti. Hän voi taas ryhtyä tavallisiin toimiinsakin. Kuitenkin hän sekä työssään että joutohetkinä lakkaamatta ajatteli Klaaraa, ja mitä Kupfer päivää ennen oli hänelle kertonut. Se on totta, että hänen ajatuksensa olivat jokseenkin rauhallista laatua. Hän ajatteli, että hänen ihastuksensa tuohon kummalliseen tyttöön on selitettävä sielutieteelliseltä kannalta, samalla tavalla kuin joku problemi, jonka suoritus tarvitsee päänvaivoja. »Hän pakeni näyttelijättären kanssa, jota muut elättelivät» — ajatteli hän. — «Oli ruhtinattaren turvissa ja luultavasti asuikin hänen luonaan eikä mitään rakkausseikkoja! Se tuntuu uskottomalta! ... Kupfer puhui hänen ylpeydestään! Mutta ensiksikin tiedämme (Aratowin olisi pitänyt sanoa: olemme lukeneet kirjoista), että ylpeys voi olla kevytmielisyyden ilmausta. Ja toiseksi, kuinka hän, joka oli niin ylpeä, voi tulla pyytämään aivan outoa ihmistä tuollaiseen kohtaukseen, antautuen hänen ylenkatseensa alaiseksi, niinkuin tapahtuikin, ja vielä lisäksi niin julkisella paikalla kuin bulevaardilla!»
Näissä mietteissään Aratow näki ajatuksissaan koko kohtauksen puistokadulla — ja hän kysyi itseltään, oliko hän todellakin näyttänyt halveksivansa Klaaraa. — En! hän päätti. Se oli vaan joku toinen tunne! — »Onneton Klaara!» kaikui taas hänen sydämmessään. — Niin, onneton, se on oikea sana. Mutta jos asian laita oli niin, silloin minä olin väärässä. Hän oli oikeassa sanoessaan, etten minä ymmärtänyt häntä. — Mikä vahiuko! Ehkä harvinainen ilmestys, todellinen aarre meni aivan ohitseni, enkä minä ymmärtänyt tarttua onneeni, vaan sysäsin hänet pois!
No, niin, sehän ei ole niin vaarallista! Elämänihän on vasta alussa. Minä voin tavata jonkun toisen.
Mutta miksikä niin valitsi juuri minun?
Hän vilkusi peiliin käydessään sen ohitse.
— Mitä erinomaista minussa sitten on? Olenko minä kaunis? — Kasvot — ne ovat yhtäläiset kuin monet muutkin. Eikä hänkään sitäpaitsi ole mikään kaunotar.
Ei mikään kaunotar ... mutta kuinka tunteelliset kasvot! Jäykkä ... mutta tunteellinen. En ole koskaan nähnyt semmoisia kasvoja. — Ja kyvykäs hän oli — kieltämättä kyvykäs. — Ja minä olin siinäkin tapauksessa epärehellinen häntä kohtaan. — Aratow käänsi ajatuksensa noihin aamuhuveihinkin ja teki sen havainnon, että hän ulkoapäin selvästi muisti jokaisen sanan, jonka Klaara oli lausunut tai laulanut, ja jokaisen äänenpainon ... Niin ei olisi tapahtunut, ellei hän olisi ollut kyvykäs.
Ja nythän kaikkinensa makaa haudassa, jonne hän itse on syössyt itsensä ... Mutta se ei ollut minun syyni ... Minä en ole syypää! Olisipa naurettavaakin syyttää minua! Ja kuka voi todistaa, etta hän onnettoman rakkauden tähden tappoi itsensä? Ainoastaan sanomalehdet tietävät kertoa, että sellaisiin kuolemantapauksiin on syynä onneton rakkaus. Sellaisten ihmisten elämä, joitten luonne on semmoinen kuin Klaaran, tulee hyvin helposti vaivalloiseksi ja työlääksi ... Niin juuri työlääksi. Kupfer oli oikeassa: hän oli kärsinyt elämässään.
Kaikista voitonmerkeistä, kaikista myötäkäymisistä huolimatta? — Aratow vaipui mietteisiin. — Tuo sielutieteellinen tutkinto, johon hän oli antautunut, oli hänelle melkein mieluinen. Tähän asti, vieras kun oli naisten seuraan. hän ei vähintääkään aavistanut, kuinka haitalliseksi hänelle tulee tuon naissielun tutkiminen, joka piti häntä mitä suurimmassa jännityksessä.
— »Taide ei siis voinut häntä tyydyttää» — jatkoi hän mietiskelyjänsä — »se ei täyttänyt hänen sydämmensä tyhjyyttä. Todelliset taiteilijat elävät ainoastaan taiteelle; kaikki muu himmenee sen rinnalla, joka on heidän kutsumuksensa ... Hän oli ainoastaan tekotaiteilija.»
Taaskin Aratow alkoi miettiä. Nimitys »tekotaiteilija» ei sovi noiden kasvojen omistajalle, noitten kasvojen ilmeelle, noitten silmien ilmeelle ...
Ja taas hän näki Klaaran kuvan, kyyneleisine silmineen, jotka olivat häneen luotuina, ja huulille kohotettuine, yhteenpuserrettuine käsineen.
— »Oi, en tahdo, en tahdo» ... hän kuiskasi ... »Miksi tämä?»
Näin kului aamupuoli. Päivällispöydässä Aratow pakinoi paljon Platoschan kanssa ja kyseli häneltä menneitä aikoja, joita tämä jotenkin hyvin muisti, mutta vaan huonosti taisi kuvailla, koska hän ei ollut erittäin perehtynyt puhuja — eikä muuten ollut enempään kuin 25 vuoteen kiintynyt mihinkään muuhun kuin Jasehaansa. Hän oli iloinen, että Jaseha oli tänään niin hyvä ja ystävällinen. — Illalla Aratow tuli niin rauhaisaan mielentilaan, että hän ison aikaa pelasi vanhan akan kanssa.
Niin kului ilta ... mutta sitten tuli yö.
(jatkuu)
Uudenkaupungin Sanomat n:ot 67 ja 69 30.8. ja 6.9.1899.
