Neljästoista luku Kuoleman jälkeen

XIV





Platonida Ivanovna tuli hirveän iloiseksi sisarensa pojan palaamisesta. Mitä kaikkia hän oli hänen poissaollessaan ajatellutkaan! »Ainakin Siperiaan!» hän kuiskasi istuen liikkumattomana solvalla — »vähintäinkin vuodeksi!» — Sitäpaitsi kyökkipiika säikäytti häntä kertomalla, että mitä luotettavampien uutisten mukaan yksi ja toinen naapuriston nuorista miehistä on kadonnut. Jasehan kokemattomuus ja luulemattomuus eivät suinkaan rauhoittaneet hyväsydämmistä akkaa — ja nyt palasi hänen Jasehansa terveenä ja vahingoittumattomana! Hänestä tuntui varmalta, että Jaseha matkalla oli laihtunut ja hänen kasvonsa tulleet kalpeammaksi — se oli selvää ... epäilemättä! — Mutta hän ei uskaltanut häneltä kysyä hänen matkaansa. Päivällispöydässä hän kysyi ainoastaan:

— »Ja onko Kasan kaunis kaupunki?»

— »On kyllä!» vastasi Aratow.

— »Mutta eikö siellä asu ainoastaan tataareja?»

— »Kaukana siitä, että siellä ainoastaan tataareja asuisi.»

— »Mutta etkö ostanut sieltä itsellesi yönuttua?»

— »En ostanut.»

Siihen loppui keskustelu.

Mutta heti, kun Aratow taas oli yksin huoneessa, tunsi hän että jokin taas valtasi hänet, että hän oli jonkun vallassa, jonkun toisen olennon vallassa. Vaikka hän oli sanonut Annalle — hetkellisen liikutuksen valtaamana olevansa rakastunut Klaaraan, tuntui se hänestä nyt luonnottomalta ja oudolta. — Ei, hän ei ollut rakastunut ja kuinka hän olisikaan voinut olla rakastunut kuolleeseen henkilöön, joka eläessään ei ollut häntä miellyttänyt, ja jonka hän melkein oli unohtanut. — Ei! Mutta hän ei ollut enää omassa vallassaankaan. Hän oli — valloitettu, valloitettu niin perinpohjin, ettei hän edes koittanut vapauttaakaan itseänsä pilkkaamalla omaa heikkouttansa eikä koittamalla herättää itsessään ellei juuri vakuutusta, niin ainakin toivoa siitä, että tämä mahtaa vaan olla hermostumista, josta hän kyllä taas toipuu. »Jos tapaan niin otan», kaikuivat Klaaran sanat Annan toistamina taas hänen korvissaan ... ja nyt hän oli — otettu. — Mutta onhan hän kuollut! — Kyllä tavallaan, hänen ruumiinsa on kuollut ... mutta sielu ... eikö se ole kuolematon? ... tarvitseeko se ruumiillista muotoa kohdistaakseen voimansa johonkin? Voihan yksi elävä ihmissielu vaikuttaa toiseen elävään ihmissieluun ... Miksei tämä vaikutus voi jatkua kuoleman jälkeenkin onhan sielu kuolematon. — Mutta missä tarkoituksessa? Mitä siitä syntyy? — Mutta voimmeko me sitte — yleensä — ymmärtää kaiken muun tarkoitusta, sen, joka tapahtuu ympärillämme? - Nämät ajatukset rasittivat niin Aratowia, että hän äkkiä kysyi teepöydässä Platoschalta, uskooko hän sielun kuolemattomuutta. — Tämä ei aluksi ymmärtänyt kysymystä — sitte hän teki ristinmerkin ja vastasi, että sielu tietysti on kuolematon! — »Mutta jos niin on, onko se sitte toimivassa tilassa kuoleman jälkeen?» — kysyi Aratow uudelleen. Akka arveli, että se kyllä voi olla, se on, se voi rukoilla puolestamme, mutta ei se sitä kuitenkaan voi tehdä ennenkuin se on ollut kiirastulessa — viimeistä tuomiota odottaessaan. Mutta ensimmäiset neljäkymmentä päivää se harhailee ainoastaan sillä paikalla, missä ruumiillinen kuolema on tapahtunut.

— »Ensimmäiset neljäkymmentä päivääkö.»

— »Niin ja sitte se tulee kiirastuleen.»

Aratow ihmetteli tädin tietoja — ja meni pois huoneeseensa. — Ja taas hän sai kokea samaa rasittava voimaa ... Tämä voima osoittihe siinä, että hän aina näki edessään Klaaran kuvan, sen pienimmätkin vivahdukset ja yksityiskohdat, joita hän eläissään ei ollut joko ollenkaan huomannut tai ainakaan tarkemmin katsellut; hän näki hänen sormensa, kyntensä, millä tavalla hänen hiuksensa olivat asetetut, pienen synnynnäisen vasemman silmän alla; hän näki hänen huultensa liikkeen, sieramensa, kulmakarvansa... hän näki hänen käyntinsä ja kuinka hän piti päätaän vähän vasemmalle sivulle nojaamassa ... kaiken tämän hän näki. Hän ei suinkaan ihaillut tätä kaikkea, vaan hän ei voinut olla sitä ajattelematta. — Ensimmäisenä yönä palaamisensa jälkeen hän ei kuitenkaan nähnyt hänestä unta ... hän oli hyvin väsynyt ja vaipui syvään uneen kohta. Mutta heti herättyänsä tuli tuo sama kuva taas hanen silmiinsä ja hallitsi hänen olentoansa juurikuin hallitsijatar. — Klaara oli vapaaehtoisella kuolemallaan ikäänkuin ostanut tämän oikeuden, häneltä kysymättä, tarvitsematta hänen mielipidettänsä tiedustella. Hän otti hänen valokuvansa ja alkoi piirustaa ja suurentaa sitä. Sitte pisti hänen päähänsä asettaa se stereoskooppiin. Se oli hyvin vaivaloista ... mutta vihdoin hän onnistui. Häntä puistutti nähdessään lasin läpitse hänen kuvansa, joka nyt sai elävämmän muodon. Mutta silmät olivat luotuina sivullepäin, melkein poiskääntyneinä. Hän katseli niitä kauan, ikäänkuin odotellen, että ne kääntyisivät häneen ... hän niitä oikein tirkisteli ... mutta silmät pysyivät liikkumattomina, ja koko kuva alkoi näyttää nukelta. Hän meni pois, heittäytyi nojatuoliin, otti esille irtonaisen päiväkirjanlehden — ja ajatteli: sanotaan, että rakastuneet suutelevat rivejä, joita rakastetun käsi on kirjoittanut — mutta minulla ei ole siihen halua, — eikä käsialakaan ole minusta kaunista. Mutta tämä rivi sisältää tuomioni.» — Silloin hän muisti Annalle antamansa lupauksen koskeva kirjoitusta. Hän meni kirjoituspöytänsä luo ja asettui valmiiksi kirjoittamaan. Mutta kaikki näytti epäonnistuvan, se tuntui niin vähän totuuden mukaiselta, niin koristetulta eikä pääasiallisesti ollenkaan todelta ... ikäänkuin hän ei olisi itsekään uskonut, mitä hän kirjoitti, uskonut omia tunteitaan ... ja Klaara tuntui hänestä niin vieraalta, niin perusteettomalta. Hän ei miellyttänyt häntä! »Ei», hän arveli, heittäen pois kynän ... minä en onnistu tänlaisessa työssä — tai täytyy minun vielä odottaa.» — Hän alkoi ajatella käyntiään rouva Milovidovan perheessä — ja Annan kertomusta, tuon hyväsydämmisen ihanan Annan ... Sana »kaino!» lehnähti äkkiä hänen mieleensä. Se ikäänkuin poltti ja selitti hänelle paljon, — »Niin», hän sanoi ääneen, »hän oli» kaino — ja minä myös ... Siinä hänen voimansa!»

Ajatukset sielun kuolemattomuudesta, elämästä kuoleman jälkeen tulivat taas hänen mieleensä. — »Eikö raamattu sano: »Kuolema, kussa on sinun otas?» ja Schiller sanoo: »Kuolleetkin tulevat elämään!» — ja Mischkejevitch: »Minä rakastan sinua iankaikkisuudessa ja ... jälkeen iankaikkisuuden!» — Ja eräs englantilainen kirjailija sanoo: »Rakkaus on kuolemaakin voimakkaampi!»

Varsinkin tuota raamatunlausetta hän mietti. Hän tahtoi hakea tuon raamatunpaikan. Raamattua hänellä ei ollut, hän meni sen vuoksi Platoschalta pyytämään hänen raamattuansa. — Tämä kummastui ensin ja otti sitte esille vanhan kuluneen kirjan, jossa oli kuluneet nahkakannet ja messinkiha'at, ja joka oli kokonaan vahalla tahrattu — ja antoi sen Aratowille. Hän otti sen ja vei huoneesensa — mutta ei löytänyt sitä paikkaa, jota hän etsi.

Sitävastoin sattui hänen käteensä toisen värsyyn: »Ei ole kellään sitä suurempaa rakkautta, kuin että joku panis henkensä ystävänsä edestä.» (Joh. 15: 13).

Aratow ajatteli: »Tuon pitäisi olla: ei kellään ole suurempaa voimaa.

— »Mutta ellei hän olisikaan minulle antanut elämäänsä? — Ehkä hän lopetti päivänsä vaan sentähden, että elämä tuli hänelle taakaksi. Että hänen tarkoituksensa ei ollutkaan antaa mitään rakkauden selityksiä tullessaan yhtymäpaikkaamme.»

Mutta samassa silmän räpäyksessä hänelle ilmestyi Klaaran kuva juuri semmoisenaan kuin se oli silloin, kuin he bulevaardilla erkanivat. Hän muisti ylen hyvin hänen kasvojensa epätoivoisen ilmeen, hänen kyynelensä ja sanansa: — »Ah, te ette ole ymmärtäneet minua!«

Ei, hän ei voinut epäillä, minkätähden ja kenelle hän oli uhrannut elämänsä.

Näin kuluivat hänen päivänsä.


(jatkuu)


Uudenkaupungin Sanomat n:ot 81, 85 ja 86 18.10.-4.11.1899.