Viidestoista luku Kuoleman jälkeen

XV





Aratow paneutui maata vaikka hänen ei ollutkaan uni, mutta hän toivoi kuitenkin saavan sängyssä unta. Hänen hermostonsa kiihoittunut tila vaikutti väsymästä, joka oli paljon sietämättömämpää kuin viime matkasta seurannut ruumiillinen väsymys. Mutta vaikka hän olikin kovin uupunut, ei hän kuitenkaan voinut nukkua. Hän koitti lukea, mutta kirjaimet tanssivat hänen silmissään. Hän sammutti kynttilän ja huone tuli pimeäksi. Mutta hän makasi valveilla silmät ummessa. — Äkkiä hän tunsi jonkun kuiskaavan hänen korvaansa. »Se on sydämmen sykintää tai veren virtaamista», hän ajatteli. Mutta kuiskaaminen muuttui säännölliseksi puhumiseksi. Joka puhui venäjäksi nopeasti ja epäselvästi sekä valittain. Hän ei voinut eroittaa mitään erityistä sanaa ... Mutta ääni oli Klaaran!

Aratow aukasi silmänsä, nousi puoliksi istualle nojaten kyynäspäätään vasten. Ääni tuli heikommaksi, mutta jatkoi yhä valittavaa nopeata ja sekavaa kieltänsä.

Epäilemättä se oli Klaaran ääni.

Joku piteli nopeasti pianon koskettimia. Senjälkeen kuului ääni taas. Hän kuuli nyt pitkäveteisen syvän huokauksen kaltaisen äänen. Ja nyt hän alkoi eroittaa sanojakin.

— »Ruusut ... ruusut ... ruusut ...»

— »Ruusut», toisti Aratow kuiskaten. »Ah, niin, ruusut, jotka unissani näin tuon naisen päässä ...»

— »Ruusut», kuului uudelleen.

— »Sinäkö se olet?» kysyi Aratow taas kuiskaten.

Ääni vaikeni äkkiä.

Aratow odotti odottamistaan ja antoi vihdoin päänsä vaipua tyynylle. »Pelkkää mielikuvituksen tuottamaa», ajatteli hän. »Mutta jos ... jos hän todellakin olisi täällä, ihan luonani? ... Ja jos nyt näkisin hänet, niin pelästyisinkö enkä? — Tai tulisinko iloiseksi. Mutta miksi pelästyisin? Miksi tulisin iloiseksi? Kentiesi senvuoksi, että siinä on todistus, että on olemassa paitsi tätä toinen maailma, ja että sielu on kuolematon. — Jos päälliseksi jotain näkisinkin, niin — se kait olisi vain erehdystä ...

Hän sytytti kuitenkin kynttilän ja voimatta karkoittaa pelvonsekaista tunnetta hän löi nopean silmäyksen ympäri huoneen.

Ei mitään tavatonta kuitenkaan voinut huomata. Hän nousi ylös ja meni stereokoopin luo ... sama liikkumaton kuva, silmät syrjään luotuina. Pelon tunne Aratowissa muuttui jonkunlaiseksi närkästykseksi. Hän oli ikäänkuin pettynyt odotuksessaan — odotuksessa, joka kuitenkin oli hänen omasta mielestään hassunkurinen. — »Tämä tulee lopuksi hullunaikaiseksi», hän mumisi ja heittäytyi uudestaan sänkyyn sekä sammutti kynttilän. Taas vallitsi synkkä pimeys.

Tälläkertaa Aratow tahtoi nukkua ... Mutta nyt häntä vaivasi uusi havainto. Hänen mielestään joku seisoi keskellä huonetta, lähellä häntä ja hengitti hiljaa. Hän kääntyi äkkiä ja aukasi silmänsä. Mutta mitä tässä läpinäkymättömässä pimeydessä näkee? — Hän alkoi hapuilla tulitikkuja yöpöydältään, — mutta äkkiä hän tunsi, kuinka joku kulki pehmeästi ja äänettömästi huoneen läpi ihan läheltä häntä, ja sanoi: »Minä se olen! ... kuuluivat selvästi hänen korviinsa.

— »Minä se olen! ... Minä se olen.»

Kului muutamia silmänräpäyksiä, ennenkuin hän sai kynttilän sytytetyksi.

Huoneessa ei nytkään näkynyt mitään, eikä hän kuullutkaan muuta kuin oman sydämensä kiivaan tykytyksen. Hän joi lasin vettä ja jäi samaan asemaan nojaten kyynäspäihinsä. Hän odotti.

Hän ajatteli: »Minä odotan. Tämä on joko harhaluuloa, — tai on hän todellakin täällä. Eihän hän aijo leikkiä kanssani kuin kissa hiiren kanssa!» Hän odotti, odotti ... niin kauan, että hänen käsivartensa viimein puutuivat ... mutta mitään ei enää kuulunut. Kaksi kertaa hänen silmänsä sulkeutuivat, mutta hän aukasi ne taas ... ainakin kun luuli niin tekevänsä. Kynttilä paloi loppuun, ja huone tuli taas pimeäksi ... mutta ovi loisti kuin valkea täplä ympäröivässä pimeydessä. Ja nyt tämä täplä liikkui, pieneni, katosi, ja sen sijaan ilmestyi kynnykselle valkea naisen haamu. Aratow katsoi tarkemmin ... Klaara! Ja tällä kertaa se katsoi suoraan häntä päin ja läheni häntä. Hänen päässään hohti punainen ruususeppele. Aratow nousi äkkiä.

Hänen edessään seisoi täti valkoisen punaisella ruusulla koristettu yömyssy päässä ja valkea röijy yllä.

— »Platoscha!» huudahti Aratow tuskallisesti. »Tekö se olette?»

— »Minä se olen», vastasi Platonida Ivanowna. »Minä se olen, Jaseha kultaseni.»

— »Minkätähden tänne tulitte?»

— »Sinä herätit minut. Ensin sinä voihkit, mutta sitte huusit yhtäkkiä: »Auttakaa, auttakaa, kiiruhtakaa!»

— »Huusiko minä?»

— »Kyllä sinä huusit, ja niin kiivaasti ja kolkostikin. — Minä ajattelin: Jumalan tähden, onko hän sairastunut? Ja sitte tulin tänne. Kuinka voit?»

— »Minä olen ihan terve.»

— »Sinä olet siis vaan nähnyt pahaa unta. Tahdotko, että savustan täällä huoneessa?»

Aratow katseli vielä kerran tätiä — ja puhkesi sitte kovaääniseen nauruun. Tuo hyvä akka myssy päässä ja röijy yllä säikähtyneine kasvoineen näytti niin koomilliselta. Kaikki salaperäisyys, joka oli Aratowia ympäröinyt, melkeimpä rasittanut, katosi kuin noita-iskun kautta.

— »Ei, rakas Platoscha, ei tarvita», hän sanoi. »Antakaa anteeksi että tietämättäni olen teitä säikäyttänyt. Menkää nyt tyyneesti maata — minä nukun myös.»

Platonida Ivanovna seisoi vielä hetkisen paikallaan, osoitti kynttilää ja mumisi: »ihmeellistä, mikset ole sammuttanut ... pianhan onnettomuus saattaa tulla!» — Pois mennessään hän ei voinut olla tekemättä — vaikka etäältäkin — ristinmerkkiä hänen ylitsensä.

Aratow uinahti heti senjälkeen ja nukkui aina valoisaan päivään asti. Aamulla hän nousi iloisena ja tunsi itsensä tavattoman keveäksi ja vapaaksi. »Mitä romantillisia näkyjä, Jumala armahtakoon», sanoi hän hymyillen itsekseen. Hän ei kertaakaan katsonut stereoskooppiin eikä irtonaiseen lehteen. Mutta heti aamiaisen jälkeen hän lähti Kupferin tykö.

Hänellä oli ainoastaan hämärä aavistus siitä, mikä saattoi hänet sinne menemään.


(jatkuu)


Uudenkaupungin Sanomat n:ot 86-87 4-8.11.1899.