Eino Leino - Aleksis Kivi ja Päivä

Aleksis Kivi ja Päivä





Epäilemättä sangen merkillinen kaksoistähti, ajattelee lukija.

Kivi ja radikaalien viikkolehti! Onko niillä ylipäänsä mitään tekemistä toistensa kanssa? Taikka kenties tuo yhteys supistuu siihen, että „Päivän" ensimäinen numero sattumalta ilmestyy juuri tänään, Aleksis Kiven syntymäpäivänä?

Arvattavasti on se sattuma. Mutta mielestäni sattuma, joka näyttää ajatukselta.

Jos me nimittäin muistamme, että „Päivä", samalla kuin se on radikaalisen ryhmän äänenkannattaja, on „viikkolehti suomalaista kultuuria varten", huomaamme helposti, että sen pyrkimykset eivät mitenkään voi olla vieraita Suomen kansalliskirjallisuuden suurimmalle nimelle, yhtä vähän kuin sille suomalaisuuden muodolle, jota hän edustaa. Päinvastoin luulen minä, että hän monessa suhteessa vielä varsin hyvin kelpaa Suomen radikaalisen nuorison esikuvaksi.

Siihen aikaan kuin muut saarnasivat suomalaisuutta, hän oli suomalainen. Oli niinkuin kansa itse on sitä, ei minkään teorian, valikoimisen, vakaumuksen taikka pollttisen puolue-ohjelman takia, vaan yksinkertaisesti siksi, että hän ei voinut olla muuta, että hän oli suomalaiseksi syntynyt niinkuin puu syntyy koivuksi, kuuseksi tahi petäjäksi. Suomalaisuus ei ollut hänelle vain sanoissa eikä käsitteissä, vaan veressä, tunteessa, tahdossa ja koko olemuksessa.

Mutta hän oli myöskin suomalaisempi kuin se kansa itse, jota hän kuvasi. Sillä hän oli kultuurisuomalainen, jossa itsetietoinen, jalostettu ja hienostettu kansallishenki oli löytänyt erään korkeamman ja syvemmän muodon itselleen kuin hänen alkuperäisessä uusmaalaishämäläisessä maaperässään. Minä uskallan väittää nimittäin, että sivistys kohottaessaan kansallishenkeä sitä myöskin samalla laajentaa ja syventää, ja että sivistynyt suomalainen, jos hän vaan on samalla personallisuus, on myöskin suomalaisempi kuin sivistymätön. Tietysti voi hänestä matkan varrella karista pois eräitä etnografisia satunnaisuuksia, mutta ne eivät vielä suinkaan muodosta kansallishenkeä eivätkä ole sen oleellisimpia ilmiöitä.

Kiveen nähden merkitsee tämä väite sitä, että hänen tyyppinsä, nuo Aapelit, nuo Topiakset, nuo Eskot, Sepeteukset ja seitsemän veljestä ovat, ei ainoastaan sukkelammat, nokkelammat ja luonteenomaisemmat, vaan myöskin kansallisemmat kuin kaikki niiden alkuperäiset esikuvat, nuo realiset todellisuustyypit, jotka suutaroivat uusmaalaisissa kylissä taikka löivät kiekkoa „teillä kultaisilla Hämeenmaan". Ne ovat käyneet nimittäin suuren taiteen siivilöivän vaikutuksen läpi. Kivi itse on antanut heille osan suurempaa ja laajempaa suomalaisuuttaan.

Tietysti voidaan sanoa niinkin, että se Kiven suomalaisuus, joka teki heistä koko Suomen kansan klassillisia perikuvia, oli heissä jo alkuaan olemassa, vaikka vaan nukkuvina mahdollisuuksina, ja että Kivi siis ainoastaan oman henkensä voimalla otti sen esille heistä. Mutta se ei suinkaan muuta itse asiaa, joka tässä yhteydessä on se, että kansallishenki ei suinkaan asu puhtaimpanaan korpien povessa, vaan kansallisen sivistyksen kukkuloilla.

Samoin on myös niin sanotun kansantahdon laita. Se ei suinkaan ole sama, kuin kansan laajimpien ja vähimmän kehittyneiden kerrosten tahto, vaan se, mitä tahtovat kansan kehittyneimmät, valppaimmat ja valistuneimmat individit.

Se Kiven suomalaisuudesta. Samoin voitaisiin tietysti puhua myöskin Lönnrotin suomalaisuudesta. Ja silloin voitaisiin sanoa, että meidän kansallinen herätyksemme on jo liian kauan kulkenut yksinomaan Snellmanin ja Runebergin tunnustähtien alla. Se oli tietysti ensimäinen välttämätön kehitys-aste, tarvittiin niin sanoakseni ohjelmasuomalaisuutta, rumpuja, huiluja, symbaaleja, torven toitotusta. Mahdollisesti niitä vieläkin tarvitaan. Mutta tarvitaan vielä enemmän hedelmällistä, hiljaista kultuurityötä, jota tuskin voidaan suorittaa Porilaisten marssilla taikka jankutuksella siitä, mitä joku ammoin manalle mennyt suurmies mahdollisesti olisi voinut meidän ajastamme ja oloistamme ajatella. Meidän on muistaminen, että sen Runebergiin ja Snellmaniin perustuvan kansallishengen alla, joka vielä tänäkin päivänä keikkuu meidän maassamme ylimpänä, kulkee kautta koko viime vuosisadan eräs toinen syvempi virta, jota nimet Lönnrot ja Kivi edustavat. Edellinen on se niin sanoakseni puolipoliitinen, puolivirallinen isänmaallisuus, joka esiintyy meidän julkisessa elämässämme, näkyy kaikkialla, pitää maljapuheita, kohottaa eläköönhuutoja, kirjoittaa sanomalehtien pääartikkeleita ja leimaa vastustajansa milloin epäkansallisiksi, milloin maanpettureiksi. Jälkimäinen ei näy niin paljon, vaikuttaa enemmän sisäänpäin, esiintyy Suomen taiteessa, kirjallisuudessa ja koko siinä suuressa sivistystyössä, mitä täällä tehdään kodeissa, kouluissa, yksityisesti ja yleisesti.

Aika on jakanut edellisen kahtia ja kohtalon iva asettanut sen molemmat puolet vastakkain, kuten Nya Pressen ja Uusi Suometar kyllin osoittavat. Meidän ruotsinmielisemme hoitelevat Runebergin perintöä, meidän suomettarelaisemme Snellmanin. Snellman on lippu ruotsalaisuutta vastaan, Runeberg venäläisyyttä. Suomalaisuuden liikkeen ensimäisellä asteella — Arvidsson — ne kaksi näkökantaa kuuluivat yhteen. Nyt seisovat ne niinkuin Skylla ja Karybdis vastakkain. Kuitenkin on juuri niiden välistä suomalaisen kultuurin kuljettava.

Kuinka on yleensä tällainen kahtiajako ollut mahdollinen? — Eiköhän siten, että on tehty Runebergista ruotsinmielinen ja Snellmanista myöntyväisyyspolitiikan kannattaja!

Mutta kuinka on mikään kansallinen eheys meillä mahdollinen? — Ainoastaan siten, että poliitisen suomalaisuuden sijaan ja sen työtä jatkamaan astuu etualalle kultuurisuomalaisuus, ottaa käteensä nuo molemmat liput ja käyttää niitä vain silloin, kun niitä Arvidssonin lakoonisen ohjelman toteuttamiseksi välttämättä tarvitaan: »Ruotsalaisia me emme ole, venäläisiksi me emme voi tulla — — — "

Lause jatkuu vielä, kuten tiedetään. Mutta jos me tahdomme jatkaa sitä, on meidän nyt jätettävä kaikki kansallinen miekankalistus, sekä suomettarelainen että perustuslaillinen, ja tartuttava auraan. Ja silloin kuuluu sen jatko Lönnrotille, Aleksis Kivelle ja — Suomen raadikaliselle nuorisolle.

Meidän on nyt oltava suomalaisia! Meidän on nyt tehtävä omaa kultuurityötämme, niin kauan kuin me saamme rauhassa tehdä sitä. Meidän valtiollinen vapautemme ei tosin ole vielä sellainen, miksime toivomme sen kerran muodostuvan, mutta kuitenkin kyllin laaja, että me sen sisällä voimme kohottaa nykyistä monin verroin eheämmän, tukevamman, ja korkeamman kultuurimuodon. Me voimme sen suojassa ja sen sisäpuolella toimia toistaiseksi myös aivan kyllin radikaalisti, kun me vaan toimimme kyllin syvästi, eheästi ja yksilöllisesti. Sama kenkä ei sovikaikkien jalkaan! Kukin astukoon omilla anturoillaan!

Siinäkin suhteessa voi Aleksis Kiven muisto olla omiaan mieltä lämmittämään. Hän oli omassa taiteessaan jyrkempi kuin kukaan muu. Hän teki sellaista, mitä ei kukaan ennen häntä ollut tehnyt ja mitä hän ei nähnyt tehtävän missään hänen ympärillään. Hän oli, samoin kuin Lönnrot, pannut päähänsä jotakin, jonka hän tahtoi täyttää, ja siksi polki hän omaa polkuaan. Hän oli Suomen kirjallisuuden suuri radikaali.

Hänen oma aikansa ei häntä ymmärtänyt. Vasta myöhemmin on herännyt se tietoisuus, että suomalaista kultuurityötä ei tehdä Aleksis Kiven ohitse eikä ulkopuolitse.

Eino Leino.





Päivä - viikkolehti suomalaista kultuuria varten 1/1907.