Jos olisin rikas
Satu, kirj. Leo Tolstoi
Köyhä mies makasi valveellaan saamatta unta silmäänsä. Makasi ja puheli itsekseen:
- Miksi pitää meidän köyhäin elämän olla näin raskaan. Rikkaat saavat rahoja kuormittain. Ja niiden joukossa on paljo sellaisia, jotka keräävät arkut täyteen ja kumminkin kieltävät itseltään kaiken välttämättömimmän.
Äkkiä hän kuulee äänen, joka sanoo:
- Hyvä! Sinä pääset rikkaaksi. Tässä saat pussin. Siinä on ainoastaan yksi kultaraha, mutta kun sen otat pois, tulee siihen heti toinen. Voit ottaa siitä niin paljo rahoja kuin tahdot, mutta kuin kylliksi olet saanut, silloin viskaa pussi mereen. Mutta ennenkuin viskaat pussin pois, et saa menettää yhtään rahaa, ne muuttuvat muuten kaikki kiviksi.
Köyhä mies ihastui ikihyväksi; siinä hänellä nyt oli pussi, ja heti hän sitä rupesi tutkimaan. Oikein, siinä oli kultaraha, ja tuskin oli hän sen siitä ottanut, kun jo toinen tuli esiin.
- Nytpä istun tässä yön ylhäällä ja poimin kultarahoja. Aamulla olen jo rikas, ja silloin voin viskata pussin järveen ja elää kuten tahdon.
Vaan kun aamu tuli, virkkoi hän:
- Voisinpa vielä tänään kaivaa esiin rahoja, silloin on mulla jo kaksi sen vertaa.
Hän poimi koko päivän, himoitsi myötään enemmän ja enemmän eikä voinut malttaa viskata pois pussia. Tuli nälkä, mutta hän ei raahtinut lähteä ulos, vaan söi kuivan leipäpalan, joka hänellä oli tallella, ja poimi sitäkin tehdessään rahoja.
Yö tuli, hän ei lopettanut ei toisena päivänä eikä yönä. Hän eli kerjäämällä ja jatkoi työtään viikot, kuukaudet, vuodet. Unohtunut oli jo hänen lupauksensa itse iloita ja ilahduttaa muita.
Toisinaan hän väsyy, tuumaa jo viskata pussin mereen, mutta ei saa aikuista. Vanhennut hän jo on, kellastunut ja harmaantunut mutta hän keräilee yhä uusia kultaläjiä ympärilleen.
Ja hän kuolee kerran viheliäänä kerjäläisenä olkivuoteelleen, rahapussi vielä hyppysissään.
Turun Lehti no 3 7.1.1893.
