Neljäs luku - Meren kuningas

alkuun
IV





Kahdeksan päivää sen perästä kun molemmat pelaajat onnettoman himonsa uhreina olivat joutuneet rikoksen poluille, hämmästyi varakuningas, nähdessään salaisen sihteerinsä yht'äkkiä ja käskemättä edessään.

— Mistä te tulette, kysyi kuvernööri. — Ettekö olekaan matkalla Veracruz'iin?

— Minä olen tullut takaisin, koska tehtäväni kuninkaallisen rahalähetyksen kulettamisessa on jäänyt suorittamatta, sanoi sihteeri. — Rahat ovat joutuneet ryövärien käsiin. Meidän päällemme hyökättiin ja meidät ryöstettiin putipuhtaiksi.

— Entä poikani? huudahti varakuningas.

— Hän taisteli kuin leijona; mutta seuralaisemme pakenivat kuin raukimmat pelkurit. Don Colombo on saanut haavan käsivarteensa, mutta ei vaarallisen, kertoi sihteeri.

— Eikö teillä ole minkäänlaista aavistusta siitä, keitä ryövärit olivat? kysyi don Gonsalvo. — Pettureita on täytynyt olla pelissä mukana, sillä rahalähetyksestä ei tietänyt kukaan muu kuin korkeimmat virkamiehet.

— Niin luulen minäkin, lausui sihteeri, — niin, minä, tulin tuon lyhyen taistelun kuluessa siitäkin vakuutetuksi, että ryövärien joukossa oli rakuunoja.

— Voiko se olla mahdollista! huudahti kuningas kauhistuneena. — Mihin tahansa minä käännyn, näen minä kaikkialla konnamaisuutta ja petosta. Mutta voitteko tuoda esiin jotakin, joka todistaa väitöksenne oikiaksi?

Virkamies kaivoi taskustaan esille univormun napin.

— Taistelun kestäessä kiskasin tämän johtajan takinlieppeestä, sanoi hän. — Se on jonkun rakuunaupseerin univormun nappi.

— Kyllä, te olette oikeassa! huudahti don Gonsalvo katseltuaan nappia hetkisen hyvin tarkoin. — Näin ollen ovat omat sotajoukkoni esiintyneet ryöväreinä! Ei — tätä en minä enää voi sietää! Istukaa heti alas ja kirjottakaa minun eronpyyntö anomukseni!

— Mutta tehkäämme ainakin jokin yritys ryövärin kiinnisaamiseksi, sanoi virkamies.

— Niin, mutta sanokaa minulle, miten se voisi käydä päinsä.

— Me komennamme tänne koko rakuunarykmentin ja saamme pian selvän, kuka upseereista on kadottanut nappinsa. Mutta teidän tulee komentaa ne tänne heti.

— Sanokaa siis ensin everstille toivomukseni, sanoi Gonsalvo, mutta muistakaa olla mainitsematta syytä siihen.

Sihteeri kumarsi ja poistui ja muutamien minuuttien kuluttua ilmestyi rykmentti linnan edustalle.

Varakuningas saapui pian ja tarkasteli varsinkin upseerit hyvin tarkoin.

— Kuka on poissa? kysyi don Gonsalvo everstiltä.

— Kapteeni Balbao, vastasi tämä.

— Missä hän on?

— Hän pyysi lomaa muntamia päiviä sitten metsästysmatkaa varten, sanoi eversti, mutta tunnin kuluttua on !oma-aika lopussa.

— Lähettäkää kapteeni minun luokseni heti kun hän saapuu, sanoi varakuningas ja palasi palatsiin.

Mutta don Gonsalvo oli juuri parahiksi ehtinyt päästä palatsin portista sisälle, kun lomalla ollut kapteeni ratsasti täyttä laukkaa ja ilmottautui everstille.

— Menkää heti hänen ylhäisyytensä puheille, herra kapteeni, sanoi eversti.

— Minäkö? huudahti kapteeni, tuijottaen epätoivoisena everstiin.

— Kiiruhtakaa, ennenkuin hänen ylhäisyytensä paha tuuli yltyy yhä enemmän!

Don Balbao järjesteli univormuansa ja riensi palatsiin.

Mitä mahtoikaan merkitä se että varakuningas kutsutti hänet luokseen? Palatsissa ei kaiketi tiedetty vielä mitään ryöväyksestä, tahi jos tiedettiin, aikoi kuvernööri ehkä jättää hänelle kunniakkaaksi tehtäväksi roistojen etsimisen. Nämä ajatukset kiertelivät Balbaon aivoissa, kun hän ilmottautui kuvernöörin puheille.

— Onko teillä ollut lomaa? kysyi tämä.

— On, teidän ylhäisyytenne.

— Missä olette ollut?

— Queretarossa.

— Ettekö ole hukannut nappia univormustanne?

— En tietääkseni, sanoi Balbao, katsellen nolona univormuaan.

— Kyllä, todellakin. Minä pyydän anteeksi — unohdin kiireessä laittaa univormuani järjestykseen.

— Sihteeri! huudahti kuvernööri.

Tämä nousi ylös kirjotuspöytänsä äärestä.

— Ettekö ole löytänyt jotain nappia, joka sopisi tähän?

— Kyllä, teidän ylhäisyytenne, vastasi sihteeri ja otti napin esille.

Don Balbao huomasi, että hän oli tullut paljastetuksi. Viimeinenkin veripisara katosi hänen kasvoiltaan. Hän tiesi nyt olevansa valmis hirsipuuhun ja se ajatus antoi hänelle yht'äkkiä ihmeteltävän päättäväisyyden ja voiman. Löytyi ainoastaan yksi keino, joka voi hänet pelastaa, ja hän käytti sitä.

— Minä pyydän saada sanoa pari sanaa kahden kesken, sanoi hän.

Don Gonsalvo antoi sihteerille merkin ja tämä poistui huoneesta, vaikkakin epäillen, sillä hän piti liian rohkeana jättää kuvernööri yksin Balbaon kanssa. Käsivarret ristissä katseli varakuningas rikoksentekijää.

— Mitä on teillä sanomista minulle ennen kuolemistanne? kysyi hän.

— Se etten minä tehnyt tekoa yksin. — Teidän poikanne on minun rikostoverini.

Don Gonsalvo seisoi hetken kuin salaman iskemänä, mutta viimein hillitsi hän itsensä.

— Se on häpeämätön valhe! kiljasi hän. — Poikani on kunniallinen mies eikä hänellä ole mitään yhteyttä lurjusten kanssa!

— Don Colombo ei ole parempi kuin don Balbao, sanoi kapteeni tyynesti, ja jos minun täytyy tehdä tuttavuutta hirsipuun kanssa, niin on hänkin sen yhtä hyvin ansainnut. Vielä voin sanoa tehneeni tuon teon hyväntahtoisuudesta, auttaakseni poikaanne pulasta, kun hän oli kavaltanut valtion varoja. Ranskalainen Loy ja hänen kauniin tyttärensä hehkuvat silmät houkuttelivat hänet pelaamaan. Nyt toivon, että uskotte sanojani.

Kauhea taistelu riehui vanhuksen rinnassa, ja kesti kauvan ennenkuin hän sai täyden malttinsa takaisin.

— Ymmärrän teitä, sanoi hän, mitä syvimmän halveksimisen ilme kasvoillaan. — Tahdotte siis poikani kautta päästä pälkähästä.

— Juuri niin, vastasi kapteeni suoraan.

— Mutta te olette laatineet laskun ilman isäntää, sanoi varakuningas. — Jos Colombo on syyllinen, ei hän enää ole poikani ja hänen täytyy, niinkuin teidänkin, kuolla hirsipuussa.

— Mutta luonnollisesti minun jälestäni, pisti meksikkolainen väliin.

— Ei, mutta ennen teitä, sanoi kuvernööri ja soitti.

Sihteeri astui sisään.

— Tämä mies on tunnustanut ja hänet on hirtettävä kuuden tunnin kuluessa, sanoi hän sihteerille.

Tämä kumarsi.

— Toiseksi on don Colombo heti vangittava.

— Teidän ylhäisyytenne poikako! huudahti sihteeri kauhistuneena.

— Hän lakkasi olemasta poikani sinä hetkenä jolloin hänestä tuli rikoksentekijä, sanoi varakuningas. — Pitäkää huolta siitä että hänet hirtetään ennen kuin tämä lurjus, sillä hänen rikoksensa on suurempi kuin Balbaon.

Muutamat sotamiehet veivät nyt Balbaon ulos.

— Te vastaatte hänestä päillänne, sanoi sihteeri.

— Muutamia minuutteja sen perästä istui Balbao vankilassa.

— Ukko ei säästä edes poikaansa, mutisi hän itsekseen, ja minua kaduttaa, että annoin hänet ilmi. Mutta nyt johtuukin mieleeni, että vanginvartija on ollut palveluksessani ja on minulle uskollinen. Don Colombo ei vielä ole saapunut kaupunkiin. Varoitus voisi hänet mahdollisesti pelastaa.

Hän repäsi lehden muistikirjastaan ja kirjotti:

"Pakene, toveri! Meidät on saatu ilmi ja jos tulet kaupunkiin, niin sinut vangitaan. Kuolema odottaa sinua. Kuuden tunnin kuluttua ei minuu enää ole olemassa. Mikään mahti maailmassa ei voi pelastaa minua. Sinun ainoa pelastuksesi on pikainen pako Veraeruziin. Hyvästi ystäväni!"

Balbao soitti ja vanginvartija astui sisälle.

— Kuules, vanha poika, tahdotko tehdä minulle pienen palveluksen?

— Kernaasti, ellei se vaan ole vastoin velvollisuuksiani.

— Minä olen joutunut tyrmään, niinkuin näet.

— Niin, minä vaan en tahtoisi olla teidän asemassanne, sanoi vanhus.

— Sen uskon kyllä, mutta asiaan. Minä haluaisin ilmottaa kuvernöörin pojalle kohtalostani, niin että hän voisi tulla minut pelastamaan.

— Ymmärrän.

— Hän on noin kolmen peninkulman päässä täältä, matkalla Pueblaan, sanoi vanki. — Haluatko ratsastaa häntä vastaan ja jättää hänelle tämän lapun?

Vanhus epäili hetkisen.

— Kahden tunnin kuluttua olet jo täällä takaisin, sanoi Balbao.

Vanginvartija meni.

— Niin olen korjannut erehdykseni, sanoi hän, ja testamenteeraan hevoseni tuolle kunnon ukolle korvaukseksi vaivoistaan.

Ne muutamat tunnit, jotka vielä olivat jälellä hänen elämästään, käytti hän testamentin tekemiseen. Sitten nukkui hän virkistävän unen ja kun pyövelit seuraavana aamuna tulivat hänen vankikoppiinsa, oli vangin mieliala reipas ja rohkea.

Hän ilmotti kuvernöörin sihteerille, joka myös oli läsnä, missä ryöstetyt rahat ovat kätkössä, ja kysyi Colomboa.

— Hän on karannut, vastasi sihteeri, ja meidän täytyy nyt kiirehtiä teidän mestaamistanne. Mestauspaikalla tulee teidän tunnustaa rikoksenne ja myöskin syyttää don Colomboa rikostoveruudesta.

— Ensiksi sanomanne tapahtukoon, sanoi Balbao, vaan se jälkimäinen ei enää ole tarpeellista. Mutta sanokaa varakuninkaalle minun kiitollisuuteni siitä että hän säästi minua kiusallisesta, julkisesta kuulustelusta.

Sihteeri käski nyt vangin seurata itseään ja muutamien minuuttien perästä roikkui rikoksentekijä hirsipuussa.


(jatkuu)





Kansalainen no 78-79 20-22.7.1910.