Arthur Conan Doyle - Musgraven perhesalaisuus

Musgraven perhesalaisuus

Kirjoitti Tri Conan Doyle



Ystäväni Sherlok Holmesin luonteessa oli omituisuus, jota usein herätti huomiotani. Vaikka hän ajatustapansa puolesta oli johdonmukaisimpia ja täsmällisimpiä henkilöitä sekä aina hyvin huolellisesti puettu, oli hän kuitenkin jokapäiväisessä elämässä mitä epäsäännöllisin, jonka johdosta hän usein saattoi minut epätoivoon. Enhän minäkään siinä suhteessa ole mikään esikuva. Pitkällinen oloni sodassa ja muutenkin koko luonteeni olivat tehneet minut huolimattomammaksi yleisistä tavoista, kuin sopii lääkärille. Minä olen kuitenkin huolimaton vaan jossakin määrässä ja kun näen miehen, joka panee sikaarinsa vaatekaappiin ja tupakkansa persialaiseen tohveliin ja kiinnittää vastaamattoman kirjeenvaihtonsa veitsellä seinään, rupeen minäkin pitämään itseäni hyvin siivona. Olen sitäpaitsi aina pitänyt pistoolilla ampumista urheiluna, jota täytyy harjoittaa ulkoilmassa ja kun Holmes, omituinen kun on, istuu nojatuolissa revolveri ja patruunalaatikko vieressänsä koristellen vastapäätä olevaa seinää isänmaallisella Victoria-nimellä tunnen minä selvästi ettei huoneen ilma eikä siisteys parane tällaisesta menettelystä.

Huoneemme olivat aina täynnä kemiallisia laitoksia ja rikostutkimusten jäännöksiä, jotka tavallisesti joutuivat kaikkein mahdottomiin paikkoihin ympäri huonetta. Holmesin paperit olivat kuitenkin pahimmat. Hän oikein pelkäsi hävittää asiakirjoja, erittäin sellaisia, jotka olivat jossakin yhteydessä hänen poliisiurotöittensä kanssa ja vaan pari kertaa vuodessa ryhtyi hän niitten järjestämiseen. Niinkuin jo olen ennen maininnut muistiinpanoissani, seurasi niitä tutkimuksia, jotka ovat tehneet hänen nimensä niin tunnetuksi, vastavaikutus, jonka kestäessä hän uneksi kirjojensa taikka viulunsa ääressä ja tuskin liikkui enemmän kuin sohvasta pöytään. Tällä tapaa kokoontui hänelle papereita siksikuin joka nurkka huoneesta oli täynnä käsikirjoituksia, joita ei millään muotoa saanut polttaa ja joita ei kukaan muu kuin ystäväni itse saanut järjestää.

Eräänä talvi-iltana meidän tulen edessä istuessamme uskalsin minä pyytää että hän, sanomalehtiä katsottuansa, rupeisi laittamaan huonettamme asuttavaan tilaan. Holmes ei voinut kieltää että minä olin oikeassa ja läksi allapäin makuuhuoneeseensa, josta hän pian palasi kantaen suurta rautaista laatikkoa. Hän asetti sen keskelle lattiaa ja istui pienelle lavalle sen viereen. Näin että se jo oli kolmanneksi osaksi täynnä papereita, jotka langoilla olivat sidotut pieniksi paketeiksi.

„Kyllä täällä muistiinpanoja on, Watson", sanoi hän pilkallisesti, „ja minä luulen, että jos sinä tietäisit, mitä minulla täällä on tallessa, niin pyytäisit minua tuomaan esille enemmän samaa lajia sen sijaan että nyt pyydät minua panemaan pois ne, jotka omat lattialla."

„Onko siinä muistiinpanoja sinun entisistä seikkailuistasi? Olen monta kertaa toivonut saada selailla niitä."

„Kyllä, poikaseni, ja nämät tehtiin kaikki ennenkuin minun elämänkertojani alkoi ikuistaa nimeäni." Hän nosti ylös paketin toisensa jälkeen varovaisella hyväilevällä tavalla. „Nämät tutkimukset eivät kaikki ole onnistuneita, Watson", sanoi hän, „mutta niiden joukossa löytyy monta huvittavaa tapausta. Tässä on kertomus Tarletonin murhista, Wamberryn seikkailusta, historiat vanhasta venäläisestä vaimosta, aluminiumikepistä ja seikkaperäinen selonteko kämpäjalkaisesta Ricoletosta ja hänen pahanilkisestä vaimostansa. Mutta tässä on vasta jotakin hauskaa."

Hän otti laatikon pohjasta pienen puurasian työntökannella. Siitä veti hän esille rypistyneen paperipalasen, vanhan messinkiavaimen ja puutikun, johonka lankakerä oli kiinnitetty sekä vielä kolme vanhaa ruostunutta metallikappaletta.

„No mitä sinä pidät tästä kokoelmasta?" kysyi hän hymyillen.

„Minusta se on hyvin kummallinen."

„Hywin kummallinen, ja historia joka kuuluu siihen, on vielä kummallisempi."

„Nälllä jäännöksillä on siis historiansa?"

„Kyllä, jopa siinä määrässä, että ne ovat historiallisia."

„Mitä sinä sillä tarkoitat?"

Hän otti esille esineet toisensa jälkeensä ja laski ne pöydälle. Hän asettui sitte istumaan tuoliinsa ja katseli niitä tyytyväisillä katseilla.

„Tässä on kaikki, joka minulla on jälellä maistona Musgraven perhesalaisuudesta."

Olin kuullut hänen monta kertaa mainitsevan tästä seikkailusta, mutta en koskaan ollut saanut kuulla mitään erityiskohtia.

„Olisin sinulle kiitollinen, jos olisit hyvä ja kertoisit minulle lähemmin siitä", sanoin minä.

„Ja jättää paperit lattialle niin kuin ennen", sanoi hän ivallisesti. „Sinun siivoomishalusi ei näytä olevan erittäin vakavaa laatua, Watson. Mutta olisin iloinen, jos tahtoisit liittää tämän kertomuksen edellisiin, sillä siinä on kohtia, jotka tavallaan ovat ainoat laatuaan sekä meidän että muitten maitten rikoshistoriassa. Kokoelma minun seikkailujani ei olisi täydellinen, jollei se sisältäisi mitään kertomusta tästä kummallisesta tapauksesta.

Muistathan sinä vielä kertomuksen Gloria Scott -laivasta ja puheluni onnettoman miehen kanssa, jonka kohtalosta kerroin sinulle ja joka vaikutti että minä rupesin siihen ammattiin, joka nyt antaa minulle jokapäiväisen leivän. Nyt on jo nimeni ja maineeni tunnettu kaikkialla ja sekä poliisilaitokset että yleisö tunnustavat minua jonkinlaiseksi korkeammaksi tuomioistuimeksi epäiltävissä tapauksissa. Jo silloin kun me ensiksi tutustuimme toisiimme, olin minä alkanut työtä vaikkei se silloin ollutkaan juuri tuottava. Et siis voi ymmärtää kuinka vaikea alku minulle oli ja kuinka kauan kesti ennenkuin minä tulin tunnetuksi.

Ensiksi Lontooseen tultuani asuin Montagne Streetillä aivan lähellä Brittish Museum'ia. Siellä odotin minä hoidokkaita ja omistin pitkän vapaan aikani tutustuakseni niihin kohtiin ammattiani, jotka olivat omansa tekemään minua taitavammaksi ja sukkelammaksi. Silloin tällöin uskottiin minulle joku tutkimus pääasiallisesti ylioppilastoverieni puoltolauseitten johdosta, sillä viimeisenä ylioppilasaikanani puhuttiin jo paljon minusta ja menettelytavoistani. Kolmas näistä tutkimuksista oli yhteydessä Musgraven perhesalaisuuden kanssa, ja minä luulen että juuri se huomio, jonka tämän omituinen luonto herätti, ja ne tärkeät asianhaarat, jotka riippuivat siitä, ensiksi auttoivat minua siihen asemaan, jossa nyt olen.

Reginald Musgrave kuului samaan tiedekuntaan yliopistossa kuin minäkin ja minä olin hyvä tuttava hänen kanssansa. Häntä ei ollut juuri suosittu toveripiirissä, vaikka minusta se, jota he hänessä kutsuivat ylpeydeksi, todellakin oli jonkunlainen ujouden peittäminen. Ulkonäöltään oli hän hyvin aristokraatillisen näköinen, hän oli laiha ja hänellä oli suuri nenä, suuret silmät ja hidas, mutta kuitenkin hyvin kohtelias käytös. Hänen perheensä olikin kaikkein vanhimpia Englannissa, vaikka hän kuului nuorempaan haaraan, joka viidennellätoista vuosisadalla oli muuttanut läntiseen Sussex'iin, jossa heidän perhetilansa Hurlestone sijaitsi. Me keskustelimme usein ja minä muistan vielä kuinka menettelytapani ja johtopäätökseni herättivät hänen huomiotansa.

En ollut kuullut hänestä mitään neljään vuoteen kun hän eräänä aamuna astui huoneeseni Montagne Streetin varrella. Hän oli vähän muuttunut sittekuin minä olin nähnyt hänen viimeiseksi, oli hyvin hienosti puettu ja käyttäytyi samalla tyynellä, kohteliaalla tavalla, joka jo ennen oli ollut hänelle omituinen.

„No mitä sinulle kuuluu, Musgrave?" kysyin minä meidän kättä lyötyämme.

„Olet luultavasti kuullut että isäni on kuollut," sanoi hän. „Hän kuoli kaksi vuotta takaperin ja siitä alkaen olen minä hoitanut Hurlestonia ja kun sitäpaitsi olen parlamentin jäsen piirissäni, on minulla ollut paljon tekemistä. Mutta olen kuullut että sinä, Holmes, olet ruvennut käytännöllisesti käyttämään luonnonlahjojasi, joilla jo yliopistossa herätit meidän ihmettelyämme."

„Kyllä niin." sanoin minä, „olen ruvennut ansaitsemaan jokapäiväisen leipäni näillä kyvyillä."

„Se on minulle hauskaa kuulla, sillä vakuutukseni on että sinun neuvosi tulee olemaan minulle mitä suurimmasta hyödystä. Meillä Hurlestonissa on tapahtunut yhtä ja toista omituista, eikä poliisi ole voinut antaa mitään selvitystä asiassa. Se on todellakin selittämätön ja tavaton tapaus."

Ymmärräthän sinä, että minä kuuntelin häntä tarkasti, sillä se tilaisuus, jota minä kaikkina näinä työttöminä kuukausina olin odottanut, oli viimein tullut. Olin täydellisesti vakuutettu, että minä onnistuisin siinä, missä muut eivät olleet onnistuneet ja nyt saisin tilaisuutta koettaa kykyäni.

„Kerro minulle kaikki erityisseikat."

Reginald Musgrave asettui istumaan vastapäätä minua ja sytytti palamaan tarjoamani paperossin.

„Vaikka olenkin nuori mies," sanoi hän, „tulee minun sanoa, että minulla on jotensakin suuri joukko palvelijoita Hurlestonissa, sillä se on vanha tila, ja vaatii sen kunnossapito paljon työtä. Minulla on sitäpaitsi hyviä metsästysalueita ja metsästysaikaan on taloni täynnä vieraita; sentähden ei käy laatuunsa pitää vähän palvelijoita. Ylipäänsä on minulla kahdeksan palvelijatarta, yksi kokki, hovimestari, kaksi miespalvelijaa ja juoksupoika. Puutarhassa ja tallissa on tietysti vielä erityinen palvelijakunta.

Näistä palvelijoista on Brunton, hovimestari, ollut palveluksassamme kauimman aikaa. Hän oli nuori koulunopettaja kun isäni ensin otti hänen palvelukseemme, mutta suurella työky'yllänsä tuli hän pian tuiki tarpeelliseksi. Hän oli komea ja kaunis mies ja vaikka hän on ollut meillä kaksikymmentä vuotta, ei hän ole enemmän kuin neljänkymmenen vuoden vanha. Suurikykyinen ja lahjakas mies kun hän on, hän puhuu vapaasti useampia kieliä ja soittaa melkein kaikkia soittokoneita, olen minä useasti ihmetellyt, että hän niin kauan on ollut tyytyväinen asemaansa, mutta minä luulen että hänellä on hyvä olla meillä, ja että häneltä puuttuu intoa parantaaksensa olojansa. Hurlestonin hovimestari herättikin aina kaikkein vieraitten huomiota.

Tällä mallipalvelijalla oli kuitenkin yksi suuri vika. Hän oli nimittäin suuri Don Juan, ja voit ymmärtää, ettei sellaiselle miehelle kuin hän on, ole vaikeata saavuttaa tarkoitustansa meidän hiljaisissa maaoloissamme.

Niin kauan kuin hän oli naimisissa meni kaikki hyvin, mutta leskeksi tultuansa on hän aina saattanut minulle vaikeuksia ja ikävyyksiä. Muutamia kuukausia sitte luulimme että hän taas rauhoittuisi, sillä hän meni kihloihin Rachel Howells'in, toisen sisäpalvelijattaren kanssa, mutta tästä luovuttuansa on hän ruvennut hakkaamaan Janet Tressellis'iä, metsävartijamme tytärtä. Rachel, joka on hyvin hyvä tyttö, mutta vähän hermoheikkoinen, sai aivokuumeen ja kuljeksii nyt talossa -- ainakin eiliseen päivään asti teki hän niin -- mustasilmäisenä varjona entisestään. Tämä oli ensimäinen surunäytelmämme Hurlestonessa, mutta pian sattui toinen tapaus, joka saattoi meidät unohtamaan entisen ja joka vaikutti että Brunton häpeällä ajettiin pois koko talosta.

Tapaus oli seuraava. Niin kuin jo sanoin oli mies lahjakas ja tämä lahjakkaisuus on nyt tuottanut hänelle turmion, sillä se näkyy tehneen hänen liian uteliaaksi asioissa, jotka eivät vähintäkään kuulu häneen. Minä en aavistanutkaan kuinka pitkälle tämä uteliaisuus voi saattaa hänet, ennenkuin sattumus avasi silmäni.

Niinkuin jo sanoin oli rakennus suuri ja tilava. Eräänä yönä viime viikolla -- se oli torstai iltana -- en millään tapaa voinut nukkua, sillä minä olin ajattelemattomuudessani juonut paljon väkevää kahvia päivällisen jälkeen. Turhaan unettomuutta vastaan taisteltuani kello kahteen asti aamulla tunsin että asia oli toivoton, nousin sentähden ylös ja sytytin kynttilän palamaan lukeakseni erästä romaania, jota jo olin aloittanut. Mutta minä olinkin unohtanut kirjan biljaardihuoneesen, puin sentähden yönutun päälleni mennäkseni hakemaan sitä.

Tullakseni biljaardihuoneesen täytyi minun kulkea portaita alas ja erään käytävän poikki, joka johti kirjastoon ja asehuoneesen. Voit ymmärtää kummastustani kun minä katsellessani pitkin käytävää näin valon, joka tuli kirjaston puoleksi avatusta ovesta. Olin itse edellisenä iltana sammuttanut lampun ja sulkenut oven ennenkuin panin maata. Vanhassa rakennuksessa olivat käytävän seinät koristetut vaakunoilla, aseilla ja metsästyskaluilla, joista minä otin vanhan kirveen käteeni, jätin kynttilän ja hiivin varpailla pitkin käytävää ja katselin sisälle ovesta, sillä ensimäinen ajatukseni oli tietysti että huoneessa oli murtovarkaita.

Suureksi kummastuksekseni oli huoneessa oleva mies hovimestarini Brunton. Hän istui täysissä vaatteissa eräässä nojatuolissa pitäen polvillaan paperia, joka oli kartan näköinen, pää nojattuna käsiin ja selvästi vaipuneena syviin ajatuksiin. Seisoin mykkänä odottamattomasta sattumasta katsellen häntä käytävästä, joka oli pimeä. Kynttilänpätkä pöydällä valaisi heikosti huonetta, niin että minä selvästi voin nähdä että hän oli täysissä vaatteissa. Äkkiarvaamatta nousi hän tuoliltansa, meni erään kaapin luokse, avasi yhden laatikon ja veti sen ulos. Otettuansa paperin laatikosta palasi hän entiseen paikkaansa, levitti sen pöydälle kynttilän viereen ja rupesi tarkasti tutkimaan sitä. Minä vihastuin niin tästä perhepaperieni tutkimisesta, että minä tahdottomasti astuin askeleen eteenpäin, jolloin Brunton huomasi minun ovessa.

Hän säpsähti, kasvonsa kävivät kalpeeksi pelosta ja hän pisti nopeasti tarkastuksen alaisen paperin takkinsa alle.

„Vai niin", huusin minä. „Tällä tapaa siis sinä palkitset sitä luottamusta, mitä meillä on sinuun ollut. Huomenna saat jättää palveluksesi tässä talossa."

Hän kallisti päätään aivan kuin henkilö, joka on täydellisesti masentunut ja hiipi ohitseni. Kynttilän pala seisoi vielä pöydällä ja sen valossa katsoin, minkä paperin Brunton oli ottanut laatikosta. Kummastuksekseni ei se ollut mitään tarkeätä, ainoastaan jäljennös kysymyksistä ja vastauksista omituisessa ja vanhassa juhlatempussa, jota kutsutaan Musgraven perheen kirkonmenoiksi. Se on jonkunlainen, meidän perheellemme omituinen juhlatapa, jonka jokainen Musgrave jo vuosisatoja sitte suorittaa tullessansa täysi-ikäiseksi -- aivan yksityistä laatua, tärkeä ainoastaan muinaistutkijoille samaten kuin vaakunamerkkimmekin, mutta ilman käytännöllistä hyötyä.

„Ehkä on paras että me myöhemmin puhumme paperista", sanoin minä.

„Jos todellakin luulet että se on tarpeellista," sanoi hän vähän epäilevästi. „Mutta minä jatkan kertomusta. Minä lukitsin laatikon samalla avaimella, jota Brunton oli käyttänyt ja käännyin, mennäkseni pois, kuin huomasin että hovimestari oli palannut ja seisoi edessäni.

„Herra Musgrave," sanoi hän liikutetulla äänellä. „Minä en voi kantaa tätä häpeätä. Olen aina ollut ylpeä ja koettanut korkealle ja tämä häpeä tappaisi minut. Minun vereni tulee teidän päällenne -- se on varma jos te saatatte minut perikatoon. Joll'ette voi antaa minun jäädä tänne tämän tapahtuman jälkeen, niin sallikaa Jumalan tähden että minä ilmoitan itseni irti ja lähden kuukauden kuluttua aivankuin omasta vapaasta tahdosta. Minä voisin kantaa kaikki, herra Musgrave, mutta en poisajamista kaikkein näiden ihmisten nähden, jotka minä tunnen niin hyvin."

„Sinä et ansaitse mitään myötätuntoisuutta Brunton," sanoin minä. „Sinun käytöksesi on ollut siksi törkeätä laatua. Mutta koska olet ollut kauan perheeni palveluksessa, en tahdo saattaa sinua häpeään. Yksi kuukausi on liian kauan. Jätä taloni viikon kuluttua ja sano minkä syyn tahansa siihen, että tahdot muuttaa täältä."

„Ainoastaan yksi viikko", huusi hän toivottomasti. „Sanokaa neljätoista päivää, antakaa minulle kaksi viikkoa!"

„Yhden viikon saat jäädä", toistin minä, ja sinä voit pitää sitä hyvin hyvänä kohteluna".

Hän läksi tiehensä alla päin murtuneena miehenä. Minä sammutin kynttilän ja palasin takaisin makuuhuoneeseni.

Ensimmäisenä kahtena päivänä oli Brunton erittäin ahkera velvollisuuksiensa täyttämisessä. Minä en tehnyt mitään muistutusta siitä mitä oli tapahtunut ja odotin uteliaasti kuinka hän aikoi salata häpeänsä. Kolmantena aamuna ei häntä näkynyt suuruksella vastaanottamassa käskyjäni päivän tehtävistä. Juuri ruokasalista mennessäni tapasin sattumalta sisäpalvelijan Rachel Howells'in. Niinkuin jo kerroin oli hän juuri parantunut kovasta sairaudesta ja näytti hyvin kalpealta ja huonolta, jonkatähden minä moitin häntä siitä, että hän liian aikaisin oli palannut työhönsä.

„Sinun pitäisi pysyä sängyssä", sanoin minä, „ja jättää kaikki työt, siksi tuin olet vahvistunut".

Hän katsoi minua niin omituisella katseella, että minä luulin hänen aivojensa saaneen jonkun vian.

„Minä olen jo tarpeeksi vahva, herra Musgrave", sanoi hän.

„Meidän täytyy kuulla mitä tohtori sanoo. Sinä et saa enää tehdä työtä. Kun tulet kyökkiin niin sano, että minä tahdon puhua Bruntonin kanssa".

„Hovimestari on mennyt", sanoi hän.

„Mennyt! Mihinkä hän on mennyt?"

„Hän on poissa. Ei kukaan ole nähnyt häntä. Hän ei ole huoneessansa. Niin, hän on poissa -- hän on poissa!" Hän kaatui taaksepäin seinää vastaan huutaen aivan kuin hysteerisessä naurussa ja minä kilistin kohta kelloa pyytäen apua. Tyttö vietiin huutaen ja nauraen huoneeseensa minun alkaessani kysellä Bruntonia. Selvä oli että hän oli kadonnut. Sänkynsä oli aivan koskematon eikä kukaan ollut nähnyt häntä siitä asti kun hän illalla oli mennyt huoneesensa, mutta vaikea oli ymmärtää, kuinka hän oli voinut lähteä talosta, sillä aamulla olivat kaikki ikkunat ja ovet lukossa. Hänen vaatteensa, taskukellonsa ja rahansakin olivat huoneessansa, mutta se musta vaatetus, jota hän aina päivällä käytti, oli poissa. Hänen tohvelinsakin olivat kadonneet, mutta kenkänsä olivat jälellä. Mihinkä Brunton oli voinut mennä yön kuluessa ja kuinka oli hänen käynyt".

Me haimme läpi koko rakennuksen vinnistä kellariin asti, mutta emme löytäneet mitään jälkeä. Niinkuin jo olen maininnut on rakennus hyvinkin labyrintin kaltainen, varsinkin sen vanhin osa, jossa ei nyt asuta, mutta sielläkin tutkimme kaikki huoneet ja kellarit läpi näkemättä vähintäkään jälkeä kadonneesta miehestä. Ei voi uskoa että hän olisi jättänyt seudun ottamatta mukaansa omaisuuttansa, mutta missä voi hän oleskella? Minä kutsuin kyläpoliisin sinne, mutta ilman seurausta. Edellisenä yönä oli satanut runsaasti vettä ja me tarkastelimme ruohokenttiä ja käytäviä näkemättä mitään jälkiä. Niin oli asiain laita kun uusi onnettomuus veti puoleensa huomiomme Bruntonin salaperäisestä katoomisesta.

Kaksi päivää oli Rachel Howells ollut niin kipeä, että hän välistä houraili, välistä oli hysteerinen, jonka tähden minä olin ottanut sairaanhoitajattaren pitämään huolta hänestä. Kolmantena yönä Bruntonin katoamisen jälkeen nukahti sairaanhoitajatar vähäsen kun luuli potilaan nukkuneen mutta jonkun ajan perästä herättyänsä huomasi hän että sänky oli tyhjä, ikkuna auki eikä mitään jälkeä tytöstä. Ei ollut vaikeata sanoa mihin suuntaan hän oli kulkenut, sillä me voimme helposti seurata hänen jälkiänsä ikkunan alta, ruohokentän poikki pienen lammen rannalle, aivan lähellä pientä hiekkakäytävää, joka johtaa puistoon. Lampi on tässä 8 jalkaa syvä, ja sinä voit ajatella tunteitamme nähdessämme että tytön jäljet loppuivat tässä.

Rupesimme kohta haraamalla hakemaan hänen ruumistansa, mutta emme voineet löytää sitä. Sitävastoin saimme ylös vedestä liinapussin joka sisälsi joukon ruostuneita ja tummia metalliesineitä ynnä muutomia mustia kiviä tai lasikappaleita. Tämä kummallinen löytö oli kaikki, mitä me saimme käsiimme ja, vaikka koetimme kaikissa mahdollisissa paikoissa ja kysyimme kaikkialla, emme tiedä mitään Richard Bruntonin emmekä Rachel Howellsin kohtalosta. Paikallispoliisi ei tiedä mitään neuvoa ja minä olen tullut sinun luoksesi viimeisenä keinona."

„Ymmärräthän sinä, Watson, kuinka hartaasti minä kuuntelin tätä kertomusta sekä että minä viipymättä koetin sovittaa yhteen tapaukset ja löytää jonkun yhteisen seikan, joka soveltuisi niihin kaikkiin.

Hovimestari oli poissa, tyttö oli poissa. Tyttö oli rakastunut mieheen, mutta oli hänellä myöhemmin täysi syy vihata häntä. Tyttö oli tulinen ja kiihkeäluontoinen. Hän oli kohta miehen katoamisen jälkeen ollut kovin liikutettu. Hän oli heittänyt lampeen liinapussin, joka sisälsi muutamia omituisia esineitä. Siinä oli monta asianhaaraa joita täytyi ottaa huomioon, mutta kuitenkaan ei mikään oikein voinut perustaa asiaa. Missä oli itse lähtökohta? Mistä voisi löytää pään tässä sekaantuneessa vyyhdessä?

„Minun täytyy saada nähdä tuota paperia, Musgrave", sanoin minä, „kun hovimestari piti sitä niin tärkeänä, että hän tarkasti sitä erittäin huolellisesti, vieläpä silläkin uhalla, että menettäisi paikkansa."

„Meidän perhemenojemme historia on jokseenkin naurettava", vastasi hän, „mutta vaatii se kuitenkin anteeksiantamista sentähden, että se on niin vanha. Minulla on tässä jäljennös kysymyksistä ja vastauksista, jos tahdot niitä katsella."

Hän ojensi minulle paperin, joka on tässä edessäni ja siinä seisovat ne omituiset menot, jotka jokaisen Musgraven tulee suorittaa, täysi-ikäiseksi tullessansa. Luen sinulle kysymykset ja vastaukset, juuri niin kuin ne ovat tähän kirjoitetut:

„Kenenkä se oli?"

„Hänen, jota on poissa."

„Kuka on sen saama?"

„Hän, joka tulee."

„Missä on aurinko?"

„Tammen päällä."

„Missä on varjo?"

„Jalavan alla."

„Kuinka astuttiin?"

„Pohjoiseen päin kymmenen ja kymmenen, itäänpäin viisi ja viisi, etelään kaksi ja kaksi, länteen yksi ja yksi ja sitten alle."

„Mitä meidän tulee siitä antaa?"

„Kaikki, joka on meidän."

„Minkätähden niin tekisimme?"

„Luottamuksen tähden."

„Alkupaperissa ei ole mitään vuosi- eikä päivämäärää, mutta kirjoitus johtuu keskipuolelta kuudenneltatoista satalukua", sanoi Musgrave. „Minä olen kuitenkin sitä mieltä, ettei paperi millään tapaa voi valaista salaperäistä tapahtumaa."

„Tässä on meillä kuitenkin uusi salaisuus, joka on vielä jännittävämpi kurn ensimäinen. Ehkä toisen ratkaisu tuottaa mukanansa toisen. Pyydän anteeksi, Musgrave, mutta hovimestari näkyy olleen hyvin älykäs mies ja omistaneen enemmän ymmärrystä kuin kymmenen sukupolvea herransa perheessä."

„Minä en ymmärrä sinua", sanoi Musgrave. „Tuo paperi näyttää minusta olevan ilman mitään käytännöllistä arvoa."

„Minusta on sillä päinvastoin suuri käytännöllinen merkitys, ja minä luulen, että Bruntonilla oli sama käsitys asiasta. Hän oli luultavasti nähnyt sen ennenkuin sinä niin äkkiarvaamatta sinä yönä tapasit hänen."

„Se on hyvin mahdollista, sillä me emme koskaan koettaneet pitää sitä salassa."

„Minä luulen että hän sinä päivänä vaan tahtoi vahvistaa muistoansa vähäisen. Sinä sanoit että hänellä oli edessänsä joku kartta, jonka hän nopeasti pisti taskuunsa, kun sinä tulit sisälle?"

„Niin, se on totta. Mutta mitä tekemistä hänellä oli vanhalla perheasiakirjalla, ja mitä tuo pitkä kokoelma kysymyksiä ja vastauksia merkitsee?"

„Tämän kysymyksen ratkaiseminen ei tule olemaan vaikea meille", sanoin minä. „Jollei sinulla ole mitään sitä vastaan, niin lähdemme ensimäisessä junassa Sussexiin ja otamme selkoa asiasta itse paikalla."

Samana iltana olimme Hurlestonissa. Luultavasti olet lukenut kertomuksia vanhasta kuuluisasta paikasta, minä vaan tahdon mainita että talo on rakennettu L muotoon ja että pitempi haara on uudempi osa rakennuksesta ja lyhempi haara vanha, josta toinen osa on jatkoa. Matalan, kivikoristuksilla varustetun oven yläpuolelle on hakattu vuosiluku 1607, mutta ammattimiehet väittävät että tammihirret ja kivityö ovat paljoa vanhemmat. Tavattoman paksut muurit ja pienet lyijyllä kiinnitetyt ruudut eivät enää kelvanneet uusille sukupolville ja sentähden rakennettiin menneellä vuosisadalla uusi osa ja vanhaa puolta käytettiin harvoin kellariksi ja aitaksi.

Minun vakaumukseni oli ettei meillä ollut täällä kahta arvoitusta, vaan ainoastaan yksi ja jos me vaan voisimme oikein selittää Musgraven paperin, niin meillä samalla olisi koko totuus sekä Bruntonin että kadonneen palvelustytön suhteen. Minä ponnistin siis kaikki voimani saadakseni tämän kysymyksen selitetyksi. Minkätähden oli Brunton niin halukas saamaan tietää mitä tämä vanha paperi merkitsi? Selvä oli että hän tässä näki jotakin, joka ei ollut tehnyt mitään vaikutusta moneen sukupolveen ja josta hän toivoi saavansa suuria etuja. Mikähän oli voinut niin vaikuttaa hänen loppuunsa?

Minusta oli selvä että paperissa mainitut mitat tartoittivat jotakin paikkaa, jota paperin loppupuoli osoitti ja että, jos me voisimme löytää tämän paikan, olisimme myöskin salaisuuden perillä, jota Musgraven esi-isät olivat pitäneet niin tärkeänä että he olivat tahtoneet säilyttää sitä niin omituisella tavalla. Kaksi lähtökohtaa meillä oli, nimittäin tammi ja jalava. Mitä tammeen tulee, ei ollut mitään epäilystä. Aivan rakennuksen edessä, vasemmalla puolella tietä oli ikivanha tammi, suurin, jonka minä eläissäni olen nähnyt.

„Oliko tämä puu tässä kun teidän perhepaperinne kirjoitettiin?" sanoin minä meidän ohitse ajaessamme.

„Se oli siinä varmaankin jo Normandilaisen valloituksen aikana", vastasi Musgrave. „Se on ympärimitaten 23 jalkaa."

Tässä oli minulla siis toinen lähtökohta määrätty.

„Onko täällä läheisyydessä mitään vanhaa jalavaa?" kysyin minä.

„Tuossa seisoi ennen hyvin vanha jalava, mutta ukkonen kaasi sen noin kymmenen vuotta takaperin ja me hakkasimme pois jäännökset."

„Tiedätkö missä se seisoi?"

„Kyllä minä sen tiedän."

„Täällä ei taida olla mitään muuta jalavaa?"

„Ei, ei yhtään vanhaa jalavaa, mutta monta vanhaa saksantammea."

„Tahtoisin mielelläni nähdä paikan missä se kasvoi."

Vaunut olivat nyt pysähtyneet rakennuksen eteen ja ennenkuin me menimme sisään vei vanha ylioppilastoverini minut siihen paikkaan ruohokentälle, missä jalava oli seisonut. Tämä paikka sijaitsee melkein keskellä tammen ja rakennuksen välillä. Asiani näkyi edistyvän suurin askelin.

„Luullakseni on mahdotonta tietää kuinka korkea jalava oli?" sanoin minä.

„Sen voin sinulle paikalla sanoa. Se oli 64 jalkaa korkea", sanoi Musgrave.

„Kuinka sinä sen voit tietää?" kysyin minä kummastellen.

„Kun vanha opettajamme tahtoi antaa minulle tehtäviä trigonometrian alalta, muodostui niistä tavallisesti korkeusmittauksia. Poikana olen minä mitannut kaikkein täkäläisten puitten ja rakennusten korkeuden."

„Tämä seikka on meille odottamaton onni. Minun tosiasiani selviämät nyt ennenkuin olen voinut toivoakaan. Sanohan minulle, onko sinun hovimestarisi koskaan kysynyt sinulta samasta asiasta?" sanoin minä.

Reginald Musgrame katsoi minua kummastellen. „Nyt, kun minua muistutat, muistan minä että Brunton todellakin kysyi minulta samasta asiasta kolme kuukautta sitten, mutta se oli jossakin yhteydessä tallirengin kanssa."

Nämät olivat hyviä uutisia, sillä ne osoittivat, että minä olin oikealla tiellä. Minä katsoin nyt aurinkoa. Se oli alhaalla taivaalla ja minä laskin että se noin tunnin kuluttua tulisi olemaan vähän yläpuolella vanhan tammen ylimpiä oksia. Yksi perhemenojen ehdoista oli silloin täytetty. Jalavan varjo merkitsi tietysti varjon kaukaisempaa päätä, sillä muuten olisi runko ollut lähtöpaikka. Minun täytyi siis määrätä missä varjon kaukaisempi pää olisi, kun aurinko oli juuri tammen yläpuolella.

„Se on ollut hyvin vaikeata, Holmes, kun jalavaa ei enää ole olemassa", sanoin minä.

„Kyllä niin, Watson, minä tiesin, että jos Brunton oli voinut tehdä sen, voisin minäkin sen tehdä. Sitäpaitsi ei se ollutkaan niin vaikeata. Minä menin Musgraven kirjastoon, veistin itselleni tämän pienen puukapulan, johonka sidoin pitkän nuoran, jossa joka kolmella jalalla oli solmu. Otin sitte kaksi osaa ongenraipasta, joitten yhteinen pituus teki kuusi jalkaa. Menin sitte hoidokkaani sille paikalle, missä jalava oli seisonut. Aurinko oli silloin juuri tammen latvan yläpuolella. Kiinnitin ongenraipan maahan, huomasin varjon suunnan ja mittasin sen. Se oli 9 jalkaa pitkä.

Laskeminen oli nyt hyvin yksinkertainen. Jos kuuden jalan pituinen keppi muodosti varjon, joka oli 9 jalkaa pitkä, niin teki tietysti 64 jalkaa korkea puu varjon, joka oli 96 jalkaa pitkä ja niitten suunta oli tietysti sama. Mittasin tämän pituuden, jota vei minut melkein rakennuksen seinään asti, johon paikkaan minä pistin puukapulan maahan. Ajattelepa iloani, Watson, kun kaksi tuumaa minun merkistäni näin pienen syvennyksen maassa. Minä otaksuin että se oli merkki, jonka Brunton oli tehnyt itsellensä ja että minä aina vielä olin hänen jälillänsä.

Tässä paikassa rupesin astumaan, ensin kuitenkin ilmansuunnat määrättyäni kompassilla. Kymmenen askelta kummallakin jalalla saattoivat minut eteenpäin samaan suuntaan kuin rakennuksen seinä. Sitte astuin huolellisesti viisi askelta kummallakin jalalla itäänpäin ja kaksi etelään. Nyt olin aivan vanhan oven kynnyksellä. Kaksi askelta länteen päin merkitsivät siis että minun tuli astua kaksi askelta etehisen kivilattialle, ja tämä oli siis se paikka, jota paperissa tarkoitettiin.

Ensiksi luulin erehtyneeni laskemisessa. En ole koskaan eläissäni tuntenut itseäni niin masentuneena pettymyksestä. Laskeva aurinko paistoi kirkkaasti kivilattialle ja minä voin nähdä, että vanhat, harmaat kuluneet kivet, joista lattia oli tehty, olivat vahvasti toisiinsa kiinnitetyt eikä niitä oltu moneen aikaan liikuteltu. Brunton ei ollut tehnyt täällä mitään. Minä koputin kepilläni lattiata, mutta joka paikka antoi samanlaisen kaiun, eikä siinä ollut mitään poretta tai aukkoa. Kaikeksi onneksi otti Musgrave, joka oli ruvennut ymmärtämään minun menettelyäni ja oli huvitettu siitä, paperin jäljennöksen esille taskustaan katsoaksensa olinko minä menetellyt oikein.

„Ja alle", huudahti hän. „Sinä olet unohtanut sanat: „ja alle."

„Minä luulin sen merkitsevän, että meidän tuli kaivaa, mutta ymmärsin tietysti kohta että se oli väärin. „Onkohan täällä sitten mitään kellaria?" kysyin minä.

„On kyllä, se on yhtä vanha kuin rakennus. Tästä ovesta pääsee sinne alas."

Me menimme alas kapeita kiviportaita myöten ja minun toverini sytytti tulitikulla valtean lyhtyyn ja asetti sen seisomaan vanhalle tynnyrille. Selvästi näkyi, että me viimein olimme tulleet oikeaan paikkaan, emmekä me olleet ainoat, jotka olivat olleet täällä viimeisinä päivinä.

Kellaria oli käytetty puuvajaksi, mutta puut, jotka olivat olleet yli koko lattian, olivat nyt nostetut pinoihin pitkin seiniä, niin että keskelle jäi tyhjä paikka. Juuri tässä oli suuri kivi, jonka keskelle suuri rautarengas oli kiinnitetty. Tähän renkaaseen oli sidottu pitkä villainen kaulahuivi.

„Tuhat tulimmaista", huusi hoidokkaani, tämähän on Bruntonin huivi. Minä olen nähnyt sen hänen kaulassansa ja voin vaikka vannoa, että se on hänen. Mitä hänellä on ollut täällä tekemistä?"

Minun pyynnöstäni tuotiin nyt kaksi poliisikonstaapelia ja niiden saavuttua koetimme nostaa kiveä huivista. Minä jaksoin nostaa sitä hyvin vähän ja vasta poliisimiesten avulla onnistui minulle nostaa se toiselle kyljelle. Edessämme oli musta läpi, johon me kaikki tirkistelimme ja Musgrave kumartui polvillensa ja laski lyhdyn alas.

Siinä oli pieni neliskulmainen kuoppa, joka oli 7 jalkaa syvä ja 4 jalkaa leveä. Toisella puolella oli pitkä puulaatikko, jonka kansi oli avattu. Tämä omituinen avain oli lukossa. Laatikon ulkopuoli oli paksussa pölyssä, kosteus ja madot olivat syöneet itsensä puun läpitse, niin että sisäpuoli oli kovassa homeessa. Laatikon pohjalla oli joukko mustuneita metallikappaleita -- nähtävästi vanhoja rahoja -- mutta muuten oli se tyhjä.

Tässä silmänräpäyksessä ei meillä ollutkaan enää mitään aikaa ajatella vanhaa laatikkoa, sillä silmämme olivat kiintyneet johonkin, joka makasi sen vieressä. Se oli mustaan pukuun puettu mies, joka makasi polvillaan laatikon edessä otsa painuneena sitä vastaan ja kädet ojennetut kummallekin puolelle. Asema oli sellainen, että veri oli vetäytynyt päähän eikä kukaan olisi tuntenut tätä maksanväristä päätä, mutta vaatteet ja hiukset osoittivat Musgravelle että tämä todellakin oli hänen kadonnut hovimestarinsa. Hän oli monta päivää ollut kuolleena, mutta ruumiissa ei ollut mitään haavaa eikä merkkiä, jotka olisivat osoittaneet mikä kuolemansyy oli ollut. Kannettuamme ruumiin kellarista oli meillä yhä vielä melkein yhtä vaikea kysymys kuin se, josta me olimme lähteneet.

Minä tunnustan, Watson, että minä tähän kohtaan tultuani tunsin että olin erehtynyt. Olin otaksunut että arvoitus olisi ratkaistu niin pian kuin me olimme löytäneet perhepaperissa mainitun paikan, mutta nyt kun olin näin pitkälle päässyt, olin selvästi aina vieläkin yhtä tietämätön; en voinut tietää mitä perhe ennen aikaan oli kätkenyt niin suurella huolellisuudella. Olin kyllä saanut tietää Bruntonin kohtalon, mutta vielä piti selittää, kuinka hän oli kuollut ja mikä tehtävä palvelustytöllä oli ollut. Asetuin siis istumaan eräälle tynnyrille ja rupesin huolellisesti miettimään.

Sinä tiedät millaisia menettelytapoja minä sellaisissa tapauksissa tavallisesti käytän: minä koetan ajatella itseäni kysymyksessä olevan henkilön asemassa ja hänen älykkyyttänsä arvosteltuani koetan mielessäni kuvitella kuinka itse olisin menetellyt samojen asianhaarain vallitessa. Tässä tapauksessa kävi asia verraten yksinkertaiseksi sen kautta, että Bruntonin äly oli etevää laatua. Hän tiesi että jotakin suuresta arvosta olevia esineitä oli kätketty ja hänelle onnistui löytää paikka. Hän huomasi, että kivi, joka peitti kätköpaikkaa, oli liian raskas yksinäiselle miehelle. Mitä hän sitten teki? Hän ei voinut pyytää apua keltään vieraalta henkilöltä pelkäämättä että hän saataisiin ilmi, vaikka hän olisi voinut luottaa häneen. Sentähden oli parempi pyytää avuksi joku talon väestä. Keneen voisi hän luottaa? Tyttö Howells oli ollut rakastunut häneen. Mies tavallisesti ei voi uskoa että hän ijäksi on menettänyt naisen rakkautta vaikka hän olisi kohdellut häntä millä tavalla hyvänsä. Hän koetti siis kohteliaisuudella voittaa puoleensa tyttö Howells'in ja teki hänen sitte osalliseksi rikokseen. Yöllä menivät he yhdessä alas kellariin ja yhdistetyin voimin onnistui heille nostaa raskas kivi. Siihen asti voin seurata heidän yrityksiänsä yhtä hyvin kuin jos olisin itse ollut mukana.

Mutta näille kahdelle hengelle, joista toinen oli nainen, kävi jotensakin vaikeaksi nostaa kiveä. Suurelle ja rotevalle poliisikonstaapelille ja minulle kävi työ hyvinkin raskaaksi. Mitä apukeinoja oli heillä ollut? Nousin seisomaan ja tutkin kaikkia puukappaleita, jotka olivat pitkin lattiata. Löysin kohta sen, minkä olin toivonut. Noin kolme jalkaa pitkässä puunoksassa oli toisessa päässä kiilantapainen syvennys kun useat muut olivat päässä litistyneet siitä että niitten päällä oli ollut suuri paino. Selvä oli että he, sitä myöten kuin kivi oli noussut, olivat pistäneet halkoja rakoon siksi että aukko oli tarpeeksi suuri ihmiselle. Sitten olivat he kannattaneet kiveä asettamalla oksan pitkittäin kiven ja raon reunan väliin. Tähän oksaan jäi merkki toiseen päähän sentähden että kivi painoi sitä reunaa vastaan. Siihen asti tiesin vielä kaikki.

Mutta kuinka nyt selvittää tätä yöllistä murhenäytelmää? Tietysti meni toinen heistä alas raosta ja se oli Brunton. Brunton avasi laatikon lukon ja luultavaa on, että hän antoi sisällyksen ylös -- koska se oli poissa -- ja sitten -- mitä sitte tapahtui?

Mikä koston liekki lieneekään äkkiä syttynyt tulisen naisen sielussa kun hän näki vallassansa sen miehen, joka oli tehnyt hänelle niin paljon pahaa ehkä enemmän kuin voi aavistaakaan? Oliko se sattumus, että kannattava oksa oli luisunut pois ja että kivi oli peittänyt Bruntonin? Lieneekö tytön koko rikos ollut vaan se, ettei hän ollut puhunut hänen kohtalostansa? Vai oliko mahdollisesti hänen kätensä heittänyt pois kiven kannattimen ja saanut sen jälleen putoomaan lävelle. Kuinka sen asianlaita olleekin kuvittelin minä kuitenkin mielessäni naista, joka pitäen aarretta kädessänsä, juoksi kapeita portaita ylös kuullen korvissansa hätähuudot ja rakastettunsa koputukset kivelle, joka ainaiseksi oli sulkenut hänen hautaan.

Tässä oli siis tytön kalpeitten kasvojen, hermostuneen ja hysteerisen käytöksen salaisuus? Mutta mitä laatikossa lienee ollut? Mihinkä oli tyttö heittänyt aarteen. Nehän olivat tietysti nuo vanhat rahat ja kivet, jotka hoidokkaani oli nostanut lammesta. Tyttö oli arvatenkin ensi tilaisuudessa heittänyt ne pois, hävittääksensä rikoksensa viimeisetkin jäljet.

Kaksikymmentä minuuttia istuin minä liikkumatta ajatellen asian menoa. Musgrave seisoi kalpein kasvoin heiluttaen lyhtyä ja tirkistellen läpeen.

„Tässä on rahoja Kaarle ensimäisen ajalta", sanoi hän, ojentaen minulle muutamia rahoja, jotka vielä olivat laatikossa. „Näethän sinä että meillä oli oikein määrätessämme perhepaperin ijän."

„Ehkä löydämme vielä jotakin Kaarle ensimäisen ajalta", huusin minä ja samassa selveni minulle perhepaperin kaksi ensimäistä pykälää. Katsokaamme lähemmin liinapussin sisältöä, jonka sinä sait lammen pohjasta."

Me läksimme hänen kirjastoonsa ja hän asetti esineet eteeni. Ymmärsin hyvin, että hän oli pitänyt niitä arvottomina, sillä metalli oli melkein musta sekä kivet kiillottomat ja tummat. Minä hankasin yhtä vasten nuttuni hihaa ja se rupesi kimaltelemaan kuin tulikipenä. Metalli oli kahdenkertaisen renkaan muotoinen, mutta oli sitä taivutettu ja väännetty.

„Sinun tulee muistaa", sanoin minä, että kuninkaallinen puolue vielä kuninkaan kuoltua oli hyvin vahva, sekä että nämät puoluelaiset pakenivat jättäen jälkeensä kalliimmat tavaransa hyvään kätköön siinä toivossa että saisivat ne takaisin rauhan palattua."

„Yksi minun esi-isistäni, sir Ralph Musgrave, oli etevä hovimies ja Kaarle toisen oikeana kätenä hänen kulkiessansa", sanoi ystäväni.

„Todellako", vastasin minä. „Tämä seikka antaa meille viimeisen välikkeen, jota minä juuri kaipasin. Saan onnitella sinua siitä että olet saanut haltuusi, vaikkapa surullisellakin tavalla, kalliin muiston, joka jo itsessään on suuresta arvosta, mutta vielä suuremmasta merkityksestä historiallisena muistona."

„Mitä se sitte on?" kysyi hän kummastellen.

„Se ei ole mitään muuta kuin englantilaisten kuninkaitten vanha kruunu."

„Kruunuko?"

„Aivan niin. Muista mitä paperi sanoo. Kuinkahan se olikaan? 'Kenenkä se oli?' 'Hänen, joka on poissa!' Se oli Kaarle kuninkaan mestauksen jälkeen. Sitte seuraa: 'Kuka on saama sen?' 'Hän, joka on tuleva.' Se oli Kaarle toinen, jonka tuloa jo odotettiin. Minun mielestäni ei voi epäilläkään, että tämä muodoton ja vahingoittunut diadeema kerran on koristanut kuninkaallisten Stuartien otsaa."

„Mutta kuinka se järveen on joutunut?"

„Niin, siinä kysymys, jonka vastaaminen vie jonkun aikaa", sanoin minä ja alotin selittää hänelle pitkää otaksumieni kehitystä, jota minä valmistin kellarissa ollessani. Oli jo hämärä ja kuu loisti kirkkaasti ikkunasta kun minä lopetin.

„Mutta miks'ei Kaarle toinen saanut takaisin kruunuansa kun hän palasi?" kysyi Musgrave pistäen esineet takaisin pussiin.

Siihen kysymykseen luulen minä emme saa koskaan vastausta. Luultavasti on että se Musgrave, joka tunsi salaisuuden, kuoli sillä välin sekä että hän sattumalta jätti perhepaperin osoituseksi perillisillensä selittämättä sen sisältöä. Siitä päivästä tähän päivään asti on paperi mennyt perintönä isältä pojalle siksi kuin se viimein joutui sen miehen käsiin joka ymmärsi sen mutta heitti henkensä kun koetti voittaa aarteen".

Tässä on kertomus Musgraven perhesalaisuudesta, Watson. Kruunu on vielä Hurlestonissa vaikka heillä oli paljon vaikeuksia ja saivat maksaa paljon rahaa saadaksensa pitää sen. Minä olen vakuutettu siitä että, jos vaan mainitset minun nimeni, niin he kernaasti näyttävät sitä sinulle. Me emme koskaan ole kuulleet mitään palvelustytöstä ja luultavaa on että hän jätti Englannin ja otti mukaansa rikoksensa muiston johonkin muuhun maahan merien toisella puolella.






Karjalatar 28.5., 1.6., 4.6. ja 6.6.1901.