Historiantutkimuksen olemuksesta.
Kirjoittanut Ernst Neovius.
Grotenfelt, Arvid: Die Wertschätzung in der Geschichte. Eine kritische Untersuchung. (Arvioiminen historiassa. Kriitillinen tutkimus.) Leipzig, 1903, 227 siv. Hinta (Suomessa) 8: 10.
Tohtori Arvid Grotenfelt, jolta jo vuosi sitten eräässä saksalaisessa filosofisessa aikakauskirjassa ilmestyi kirjoitus siltä huomattavalta alalta, jolle hän nykyään on antautunut, nim. historian ja filosofian rajamailta, on nyttemmin sen kirjan muodossa, jonka nimi on yllä luettavana, laajemmalta julaissut töidensä tuloksia.
Näiden rivien kirjoittajan mielestä ei voi olla hetkenkään epäilystä siitä, että niillä kysymyksillä, joita hra G. on ottanut tutkiaksensa, on mitä suurin merkitys kaikille n. s. hengentieteille yleensä. Toivoakseni lukija, jos ottaa meitä seuratakseen läpi tämän kirjoituksen, on havaitseva miksi näin luulemme.
Se ajatus, joka on antanut aiheen hra G:n tutkimukselle, on hänen omien sanojensa mukaan ollut se, että historiankirjoittaja, kuinka ankaran ulkokohtaisesti, objektivisesti hän tahtoneekin tutkimus- ja esitystyössänsä menetellä, kuitenkin, tekijän ajatuksen mukaan, on pakoitettu ainakin jossakin määrässä ja merkityksessä arvostelemaan eli „arvioimaan" tutkimusaineistoansa, jollei muuten, niin sikäli, että hän siitä valikoipi sen, mikä on „tärkeätä" ja sitten panee sille painoa, mutta jättää syrjään vähäpätöisyydet tai mitättömyydet (das Bedeutungslose), toisin sanoen: asettaa kunkin ilmiön sille tulevaan enemmän tai vähemmän huomattavaan paikkaan entisyydestä antamassansa kokonaiskuvassa. Tekijän tutkimuksen filosofisena ytimenä on siis, edelleen hänen omien sanojensa mukaan, kysymys siitä, missä määrin tuon tärkeiden tosiasiain valikoimisen kautta, jota historiankirjoittaja harjoittaa (hra G. sanoo: on pakoitettu harjoittamaan) subjektivisuus (tekijän mukaan: jonkunlainen subjektivisuus) saapi jalansijaa historiankirjoituksessa. Myöhemmissä julkaisuissa tekijä sanoo aikovansa ottaa puheeksi historiallisen arvioimiskysymyksen muita puolia.
Tästä käy ilmi, että hra G:n teoksen painopiste on haettava siitä osasta, joka on sen toisena ja jolla on nimenä: Missä määrin täytyy historian(kirjoituksen) sisältää arvioimisia (Wertschätzungen)? Mutta kun viime vuosina, niinkuin tämän aikakauskirjan lukijat tietävät, kaikki perustavat kysymykset historiankirjoituksen ja -tutkimuksen ja historiallisen tieteen luonteesta, menettelytavasta ja tehtävästä ovat olleet huomattavan, perinjuurisen pohdinnan alaisina, on hra G:kin ollut pakoitettu omistamaan näiden kysymysten harkinnalle erityisen (kirjansa ensimäisen) osaston, joka käsittää lähes puolet kirjan sivuluvusta ja jolla on nimenä: Historiatieteen yleinen tehtävä ja metodi. Tässä osastossa tekijä esittää ja punnitsee eri mielipiteitä näistä kysymyksistä; lopputulos on, sanoaksemme sen kohta, että tekijä melkein täydellisesti hyväksyy n. s. „vanhan koulun" kannan, jonka mukaan — jos menemme siihen, mikä meidän käsityksen mukaan on erimielisyyksien ydin — myöskin se, mikä ilmiömaailmassa on yksilöllistä, mikä siis vaan yhden ainoan kerran siinä esiintyy, voi olla tiedon, ajattelemisen ja siis myöskin järjestelmällisen ajattelemisen, se on: tieteen esineenä. Hra G. yhtyy siis niihin, jotka hylkäävät niiden ajattelijain kannan, jotka yksinkertaisista tietoteoretisista perusväitteistä lähtien ovat tahtoneet osottaa, että historia tieteenä ei voi, enempää kuin mikään muukaan tiede, olla muuta kuin sellaisten ilmiöiden tutkimista, joiden selvittämisessä vertailu edes jossain määrässä on mahdollinen.
Se tulos, johon tekijä siten tulee näissä kysymyksissä, on luonnollisesti ratkaiseva hänen varsinaisenkin tehtävänsä käsittelylle, mikä, kuten sanottu, tapahtuu kirjan toisessa osassa. Hra G:n menettely siinä on se, että hän, käsiteltyänsä ensin tuota paljon — ja tieteellisesti usein niin tuiki kierosti — pohdittua kysymystä „kehityksestä" ja „edistyksestä" historiassa, tahtoo empirisesti tutkia niitä menettelytapoja, joita suuret deskriptiviset historiankirjoittajat, niinkuin esiin. Ranke, ovat noudattaneet sen valinnan teossa, josta alussa oli puhe, ja siten saada vastauksen asettamaansa kysymykseen. Tulos sekä tästä tutkimuksesta että tekijän teoretisesta asian harkinnasta on se, että historiko, antautuessaan suorittamaan korkeimpia tehtäviänsä, ei voi olla jollakin tavoin asettumatta määrätylle kannalle maailmankatsomuksen suuriin kysymyksiin nähden.
Emme tahdo salata, että meidän ymmärtääksemme ne kysymykset, joille toht. Grotenfeltin kirjan edellinen, vain ikäänkuin johdattava osasto on omistettu, ovat hänen käsittelemistänsä verrattomasti tärkeimmät, kun on puhe selvyyden saamisesta siihen sotkuisaan vyyhteen, joksi nämät metodologiset erimielisyydet ovat muodostuneet. Siitä, minkäverran on onnistuttu hankkimaan selvyyttä noista peruskysymyksistä, riippuu näet luonnollisesti myöskin sekä kysymyksen teko että sen vastaaminen, mitä hra G:n asettamaan pääkysymykseen tulee, joka, niinkuin sanottu, koskee historiankirjoituksen ja -tutkimuksen subjektivisuuden välttämättömyyttä. Tarkastuksen täytyy siis ensimäiseksi kohdistua niihin asioihin, joille hra G:n teoksen johdattava osa on omistettu.
Lieneekö lukija tullut huomanneeksi sitä nimitystä, jonka hra G. on pannut tälle osastolle? „Historiatieteen yleinen tehtävä ja metodi." Tämä otsake antaa jo meidän aavistaa mikä se kysymys on, johon tekijä tässä hakee vastausta; ja luettuamme osaston läpi havaitsemme luonnollisesti, että olimme aavistaneet oikein. Tekijän kysymys on: mikä on historiatieteen yleinen tehtävä? Ja mitä hänen metodikysymyksensä sisällykseen tulee, saamme havaita, että se näin ollen ei voi olla muu kuin: „millaisen tulee historian metodin olla?"
Tarkatkaamme aluksi ensimäistä näistä kahdesta kysymyksestä. Ensinnäkin on se ilmeistä, että vastaus tähän kysymykseenon lankeava erilainen, sen mukaan minkä ajan historiantutkimuksesta tahdomme puhua: on kaikille tunnettu historiallinen tosiasia, että eri aikoina,niiden inhimillisten yhteiskuntain ollessa eri kehitysasteilla, joiden keskuudessa historiankäsittelyä on esiintynyt, tämän historiankäsittelyn tehtävät on käsitetty ja siis myös määritelty eri lailla. Esimerkkejä ei tästä tarvittane;ainakin selviää asia luullaksemme täydellisesti, josmainitsemme pari nimeä todistukseksi: Herodotos, Tukydides, Orosius, Leopold von Ranke. — Mutta edelleen: Jos rajoitumme ainoastaan nykyaikaan — tarkemmin sanoen: Europpalaisen sivistyspiirin nykyiseenhenkiseen tilaan — ,niin voi kuitenkin puheena olevaan kysymykseen antaa useita eri vastauksia: „Historiantutkimuksen tehtävä on antaa alastonta tietoa, eikä mitään muuta." „Historiantutkimuksen tehtävä on kasvattaa sosialiseen toimintaan". „Historiantutkimuksen tehtävä on tarjota esteetistä nautintoa" tai: sekä toista että toista, tai..... kentiesi voisi vielä jotakin muuta siltä odottaa ja vaatia.
Nyt on tietysti ilmeistä, että näistä vaatimuksista heti ja ilman muuta olemme oikeutetut järjettöminä hylkäämään ne, joista voimme osottaa, että ne sisältävät mahdottomuuden, s. o. halun, jota todistettavasti historiankäsittelyn on mahdoton tyydyttää. Mutta ymmärtääkseni ainoastaan tässä tapauksessa — ja luettelemistamme todistettavasti kaikki kuuluvat mahdollisuuksien joukkoon — on meillä aseet kädessä, joilla voimme jonkun noista vaatimuksista luotamme torjua. Sillä päinvastaisessa tapauksessa, jos siis olemme pakoitetut vaatijalle myöntämään, että historiantutkimus kykenee hänen halunsa tyydyttämään, ja vaikkakin voisimme todistaa, että tämä voi tapahtua ainoastaan kallisarvoisten etujen uhraamisella, voi vaatijamme sanoa: „olkoon menneeksi, en puolestani välitä niin paljon siitä, mikä näkyy menevän hukkaan, jos historiankirjoitus antaa senmitä tahdon." Ja mitä voimme tähän vastata? Mikäli voin kuvitella: emme mitään.
Mihin tällä olen tahtonut päästä, on seuraava:
Kysymystä, mikä on historiantutkimuksen tehtävä, ei voida ratkaista tietoperäisen harkinnan kautta. Toisin sanoen: se ei ole teoretinen, se on praktillinen kysymys, mikä on sama kuin että sen käsittely on tieteellisesti mahdoton tehtävä. Tekisi melkein mieleni sanoa: se on makuasia!
Ja nyt voimme siirtyä kysymyksen toiseen puoleen: mikä on historiantutkimuksen metodi (vastaav.: millaisen tulee sen olla)? Sillä edellisen jälkeen on toivoakseni lukijalle selvä — jos jätämmekin aivan syrjään ne metodologiset eroavaisuudet, jotka johtuvat eri kehitysasteiden erilaisuudesta — : historian metodi on erilainen sen mukaan, mitä tämä tutkimus tahtoo aikaansaada: teoretista .tietoa, käytännöllistä hyötyä, esteetistä nautintoa j. n. e. Yksi ja yhteinen voisi historiantutkimuksen metodi olla ainoastaan siinä tapauksessa, että kaikki nämät ja muut mahdolliset tulokset olisivat saavutettavissa samaa menettelytapaa noudattamalla. Mutta vastakohta on todistettavissa.
Mihin johtavat meidät täten tekemämme havainnot? Luullakseni ensimäiseksi siihen, että, jos mieli teoretisen s. o. tieteellisen käsittelyn kautta saada edes mahdollisuutta päästä selvyyteen historiantutkimuksen peruskysymyksistä, kysymykset ovat asetettavat toisin: sellaisella tavalla, että vastauksen löytäminen niihin on mahdollista teoretisen, tietoperäisen harkinnan kautta. Tämän ehdon täyttää luullakseni kysymys, jos annamme sille seuraavan muodon. Mikä on historiantutkimuksen olemus (Wesen)? Vähän lähempi asian tarkastus osottaa meille kuitenkin piakkoin, että kysymyksemme sisältää useita kysymyksiä. Meidän tulee sentähden erotella ne erilleen ja ottaa yksi kerrallaan esille.
Edellä olemme huomauttaneet, että on ollut ja on ajateltavissa — niinkuin tosiasiallisesti on olemassa — laadullisesti (kvalitativisesti) erilaista historiantutkimusta. Tässä emme siis menettelekään tieteellisesti oikein, jos puhumme historiantutkimuksesta; meidän tulee puhua monikossa: historiantutkimuks/sta. Tiedämme, että erilaisuus voi olla joko ajasta riippuva, tai johtua tarkoitusperän erilaisuudesta. Kysymyksemme, jolle annoimme muodon: mikä on historiantutkimuksen olemus? tulee siis kuulumaan: mikä on ollut ja mikä on kunkin ajassa esiintyneen ja ajateltavissa olevan historiantutkimuksen olemus? Ja mitä metodikysymykseen tulee, kuuluu kysymyksemme luonnollisesti tämän mukaan: minkälaatuiset,mitä tunnusmerkkejä sisältäväiset ovat ne metodit, joita näissä historiantutkimuksissa (monikko tässä ja seuraavassa sillä tavoin käytettynä, kuin edellisestä selviää), on noudatettu (vastaav. noudatetaan, olisi noudatettava, jos tutkimuksen olemus olisi sellainen ja sellainen).
On ilmeistä, että näihin kysymyksiin täytyy voida vastata käyttämättä muita aseita, kuin mitkä teoretinen asian harkinta tarjoo. Sillä niissä kysytään ainoastaan: mikä on, eikä mitään siitä mitäpitäisi olla; puhe on vain asioista, jotka kuuluvat kategorioihin tosi ja epätosi, mutta ei mistään, joka kuuluisi kategorioihin: suotava ja epäsuotava, joista viimemainituista asioista teoretinen järki ei voi sanoa sitä eikä tätä.
Tutkimustyömme pitäisi nyt mennä jokseenkin seuraavasti:
Meidän tulisi tutkia historian kuluessa esiintyneet eri historiantutkimukset, silmällä pitäen niiden oleellisia ominaisuuksia, s. o. saada ne ominaisuudet ilmi, jotka eri historiantutkimuksille ovat oleellisia, joiden summa muodostaa niiden olemuksen. Sanokaamme — aivan vaan umpimähkään, sillä se on tällä kertaa yhdentekevää — että tässä työssä havaitsisimme, että esim. Leopold von Ranken historiantutkimuksen olemus on protestanttista mystisismiä. Taikka me havaitsisimme — taas vaan umpimähkään — että Karl Lamprechtin historiantutkimuksen olemus on pyrkimys kausaalisesti selittää historiallista ilmiömaailmaa järkiperäisellä tavalla; taikka päinvastoin: näkisimme Ranken koko tutkimustyön laadun saavan leimansa kausaalisen selittämisen halusta ja Lamprechtin käsityksen olevan mystisismin määräämän. Jos meidän nyt tämän jälkeen tulisi lausua mielipiteemme esim. siitä, onko historiantutkimus tiedettä: mitä meidän silloin pitäisi tehdä? Tietenkin meitä ensimäiseksi vieroittaisi tuo kysymyksessä käytetty yksiköllinen muoto: Historiantutkimusko? — huudahtaisimme varmaan, — Mutta sitähän on perinerilaista! Sitähän on semmoista,jonka sisin olemus on protestanttista mystisismiä ja esim. toista, joka kokonaan on ilmiömaailman järkiperäistä kausaalista selittämisyritystä! Ja varmaan me tässä vaikeudessa huudahtaisimme: sanokaa ensin mitä tiede on, sitten koetan vastata. Mutta jo ennen vastauksen saantia olisimme selvillä yhdestä asiasta: olkoon tiede mitä onkin: mutta sekä protestanttista mystisismiä että kausaalista selitystä se ei voi olla. Joko on Ranke tiedettä ja Lamprecht ei, taikka päinvastoin;molemmat eivät ikinä sitä voi olla.
Mutta kentiesi saamme kauvan odottaa vastausta hätääntyneeseen kysymykseemme „mitä on tiede"? Lähtekäämme itse, parhaamme mukaan, hakemaan siihen vastausta.
Oikeastaanhan tietysti on makuasia, mitä tahtoo kutsua tieteeksi. Sehän on vaan kysymys sanasta. Mutta että tiede on ajattelemista, siitä ei sentään pitäisi olla epäilystä. Se ei ole silmillä näkemistä, ei korvilla kuulemista, ei myöskään sitä, mikä yksinäisenä syysiltana, istuessamme hämärän tultua ensikerran sytytetyn takkavalkean ääressä, silmät ummistuneina, pää käden nojassa, tunkee henkisen silmämme eteen, milloin kuvina kauvan sitten menneistä ajoista, milloin kaivatusta tulevaisuuden onnelasta, jota emme vielä ole aivan voineet lakata toivomasta.... Ei, tiede ei ole mitään tästä, se on kuin toisesta maailmasta; se on kuivaa ja kylmää, kuin tammikuun pakkanen. — Tiede kysyy aina vaan ja joka kohdassa: mitä se on? miksi se on niin? mikä on syynä siihen, että se on niin? Sillä asialla täytyy olla syynsä, se lisää. Kunpa minä vain saisin selville mikä se on — sillä syynsahan sillä tietysti on — lisää se viimeiseksikin lopuksi.
Ja ajatuksemme pingoittuu.... Sillä tiede on ajattelemista, erityistä ajattelemisen lajia, määrättyjen perusteiden, sääntöjen ja näkökohtain mukaan ohjattua ja kurissa pidettyä ajattelemista.
Mitä on sitten ajatteleminen? Se on arvostelmani tekoa. Mistä me yleensä voimme tehdä arvostelmia? Käsitteistä, emme mistään muusta. Kuinka me saamme käsitteitä, joista arvostelmia tehdä, s. o. ajatella? Vertaamalla ilmiöitä toisiinsa ja havaitsemalla yhtäläisyyksiä niissä. Nämät yhtäläisyydet me kielessä leimaamme yhdeksi kokonaisuudeksi sanalla, joka meille ilmiömaailmassa on käsitteen kuva, edustaja.
Jos nyt ajatteleminen yleensä, olipa mitä laatua tahansa, aina rakentuu käsitteille, niin täytyy siis myös tieteellisen ajattelemisen rakentua käsitteille, tai, mikä on sama asia: tiede voi rakentua ainoastaan käsitteille. Eikös sitten kaikki tietämyksemme (Erkentniss) rakennu käsitteille? kysynee joku, joka ei ole saanut heittää katsausta tieto-opin salaisuuksiin. Vastaus: Ei. On olemassa välitön tietämys, jota saksalaiset sanovat nimellä „Anschauung" ja jota meidän suomalaisten täytyy tyytyä nimittämään havainnoksi, vaikka meidän silloin täytyy muistaa, että havaintoa on sekä ulkonaista että sisällistä. Välitön tämä tietämys on siinä merkityksessä, että mitä sen kautta tiedämme, tulee suoraan jostakin ilmiöstä, kohdistuu vaan yhteen, mutta siihen sijaan ilmiömaailmassa jollekin aistillemme — sisälliselle tai ulkonaiselle tuntuvaan ilmiöön, kun taas, niinkuin siitä oli puhe, käsitetietämys eli tieto aina on jotakin välillistä, sanoo yhtä ja toista useasta samankaltaisuuksia sisältävästä ilmiöstä, mutta ei yhdestäkään ainoasta kaikkea. Käsitetieto on siis yhdellä tavalla vaillinaisempaa, toisella täydellisempää: vaillinaisempaa, koska se on ikäänkuin laimeampaa, kun tuo toinen on täyteläistä; täydellisempää sentähden, että se on tietoisuudessamme selvempää: Ihminen esim. on käsite, se kuva mikä meillä kullakin on Martti Lutherista tai Napoleon Bonapartesta on „Auschauung", sisällistä havaintoa.
Me tulemme tästä erittäin tärkeään kieltoperäiseen tulokseen: näistä havainnoista ei ajatteleminen, ei siis tiede voimitään rakentaa!
Nyt kysymme: Onko joku osa ilmiömaailmaa sellainen, että me emme voi puristaa sitä käsitteihin, ja ainoa tietämys mitä siitä voimme saada, siis havaintoa? Ja jos niin on, mikä osa ilmiömaailmasta on tätä laatua? Jos sellainen kerran on olemassa, niin sehän ikipäiviksi ja auttamatta meille ihmislapsille jää ulkopuolelle käsitteellisen tiedon ja siis tieteen piiriä.
Tämä osa ilmiömaailmaa on, niinkuin helposti älyämme, kaikki se, mikä kussakin yksityisessä ilmiössä on sellaista, jota ei ainoassakaan toisessa ilmiössä ole olemassa. Ja sellainen osa — tuollainen tavoittamaton osa — tuo sama, mikä erottaa Martti Lutherin kaikista muista miljardeista ihmisistä — sellainen osa täytyy meidän otaksua olevan jokaisessa ilmiössä. Tätä osaa me suomalaiset sanomme yksilöllisyydeksi; vieraat nimittävät sitä individualisuudeksi („das Individuelle").
Yksilöllisyys, se mikä on — en tahdo sanoa puhtaasti yksilöllistä, sillä niinkuin olemme yksilöllisyyden määritelleet, ei siihen mahdu rahtuakaan enempää kuin vaan se mikä on puhtaasti — yksilöllistä, se on siis se osa ilmiömaailmaa, joka, niinkuin me ihmiset kerran olemme henkisesti rakennetut, jää kuin jääkin auttamattomasti tieteellisen ajattelemisen, tieteen ulkopuolelle. Tieteen törkeät, kovakouraiset aseet eivät siihen pysty. Sitä henkis-ruumiillista toimintaa, joka meille siitä antaa sen tietämyksen, mikä meillä siitä on saatavissa, toisin sanoen havainnot siitä — sitä Jumalan ihanata lahjaa me kutsumme — mikäli ei kysymykseen tule suoranainen havaitseminen — taiteelliseksi toiminnaksi.
Lukija on saanut tähän saakka odottaa, mutta nyt hänen pitää saada tietää — tietävä on sen kyllä jo ilmankin huomannut — että yllä tieteen olemuksesta annettu esitys on saksalaisen historiantutkijan Karl Lamprechtin oma. V. 1899 julkaisemassansa kiistakirjoituksessa „Die historische Methode des Herrn von Below" esitti Lamprecht nämät ajatukset ajattelemisen ja tieteen olemuksesta. Hän lopetti tämän vastustajiansa (erityisesti erästä prof. Belowia) vastaan tähdätyn kirjoituksensa näillä nimenomaisilla sanoilla: Minä odotan ehdottomasti vastausta, lue: vastausta, jossa nämät Lamprechtin ajatukset joko todistettaisiin vääriksi taikka sitten tunnustettaisiin tosiksi ja siis myöskin tunnustusl) vihdoin annettaisiin sille lauseelle, että tiede ei voi, — siis ei myöskään historian tutkimus tieteenä — yksilöllisyydestä sanoa mitään.
Mikäli minä olen voinut havaita, ei Lamprecht kuitenkaan ole saanut odottamaansa vastausta, ei toista eikä toista laatua. Kolmatta laatua olevan vastauksen hän kyllä sai: hra Below julkaisi Sybelin aikakauskirjassa kyhäyksen, jonka argumentit satun vieläkin muistamaan. Kaikessa räikeässä dogmatisuudessaan ovat ne painuneet mieleeni: Lamprecht on viime kirjasessansa poikennut niin kauvas kaikesta siitä, mikä koskaan on käynyt historiantutkimuksen metodista, että hänen kanssansa ei kannata sanoja vaihtaa!! Muistan vielä senkin, että kun luin tämän kaunokappaleen, minussa heräsi vain yksi kysymys: onko tuo hra Below tosiaan niin typerä, kuin tästä näyttää, vai onko hän vain niin röyhkeä?
Syy, miksi tässä olen nojautunut Lamprechtin käsitykseen tieteen olemuksesta, on se yksinkertainen, että se minulle edelleen on kumoamaton. Mitä olen nähnyt sitä vastaan välillisesti puhuttavan, ei ole voinut minua vakuuttaa; olen aina luullut löytäneeni tien, jolta olen voinut käsittää mitä vastustaja ajaa takaa; mutta jos se on jonkun kerran minusta ollut oikeutettuakin, niin on tarkempi ajatteleminen aina osottanut, että hyökkäys ei ole kumonnut mitään, koska se on ollut tähdätty sellaista vastaan, jota ei olekaan puolustettu. Suoranaista, yhtä selvää ja sarvetonta vastatodistusta taas, kuin Lamprechtin oma, ei tietääkseni ole yritettykään. En tosin ole — sen pahempi! — kahtena viimeisenä vuotena voinut muuta kuin sattumalta seuratakirjallisuutta tästä aineesta. Mutta hra Grotenfeltin teoksesta, joka, mikäli minä voin arvostella, näyttää tekijänsä erittäin tunnollisesti tutustuneen koko tähän laajaan — usein niin perin tyhjänpäiväiseen! — kirjallisuuteen, huomaan, tavallaan mielihyväkseni, että vain vähän huomattavaa tuon ajan kuluessa näkyy asiasta kirjoitetun. Erityisesti olen luonnollisesti hakenut vasiatodistusta Lamprechtin tiedekäsitykselle. Mutta turhaan. Enkä minä puolestani mitään niin valita hra G:n teoksen suhteen, kuin ettei hän ole ottanut tätä todistusta antaaksensa. Se on tietysti sanomatta selvä, että hra G. tuntee myöskin yllä puheena olleen Lamprechtin kirjasen. Mutta hän mainitsee sen vaan sivumennen, yhdessä ainoassa muistutuksessa (siv. 16, muist. 3); vastatodistusta, erityisesti Lamprechtia vastaan, hän ei yritä.
Minun täytyy suoraan tunnustaa, että tämä on minua ihmetyttänyt. Voisiko syy siihen olla se väärinkäsitys siitä merkityksestä, minkä Lamprecht panee tälle momentille mielipiteissään, joka näkyy tapahtuneen hra G:lle? Tekijä sanoo näet tuossa viittaamassani paikassa, että Lamprecht muka taistelun innossa on väittänyt, ettei yksilöllisyys saata olla tieteen esineenä. Sillä tässä on tosiaan täydellinen väärinkäsitys sattunut tapahtumaan hra G:lle. Tämä Lamprechtin väite on näet hänen tieteellisten mielipiteidensä ydin, sen keskikohta, sen — kaikki kaikessa; niin kummalliselta kuin näin „radikaali" väite monen korvissa kuuluneekin, on se kuitenkin ehdottomasti tosi ja koska tahansa Lamprechtin kirjoituksista todistettavissa; se voidaan sitäpaitsi todistaa myöskin — sähköittämällä Leipzigiin! Hra G. sanonee tähän, että Lamprecht itse toisin paikoin on tämän väitteen kanssa ristiriidassa (vrt. samaa muistutusta hra G:n kirjassa). Mutta tässä on, yhtä auttamattomasti, hra G:lle taas tapahtunut väärinkäsitys; saan kohta palata tämän yhteydessä oleviin asioihin, ja silloin toivoakseni todistaa väitteeni.
Hra G. ottaa kyllä erityisesti puheeksi — kuinka voisikaan olla toisin! — kysymyksen siitä, voiko individualisuus olla tieteen esineenä. Hän sanoo, että tämä kyllä olisi mahdotonta, jos ilmiömaailmassaesiintyisi jotakin ehdottomasti erikoislaatuista (absolut Einzigartiges). „Mutta kun nyt maailmamme todellisuudessa on sitä laatua, että jokainen olio tarjoaa vertauskohtia, yhtäläisyyksiä ja erilaisuuksia toisiin nähden, niin on meille tuiki tavallinen (geläufig) menettely tehdä yksityisoliot aina niiden yksilöllisiin omituisuuksiin saakka ajattelemisemme esineeksi." Hra G. on nyt tietysti oikeassa siinä, että sellaista kokoAza/silmiötä ei ole olemassa, joka olisi „absolut einzigartig". Mutta mitä me olemme tällä myönnytyksellä voittaneet? Jos ei olekaan yhtään ainoata ilmiötä, joka sisältäisi vain sellaisia momentteja, joita ei tavata yhdessäkään ainoassa muussa ilmiössä,niin on meillä siihen sijaan joka ikisessä ilmiössä joku osa sellaista, jota ei tavata missään muussa ilmiössä, siis vallan suunnattoman paljon tuota absolut einzigartige. Ja se on, niinkuin sanottu, kaikki juuri ehdottoman puhtaasti yksilöllistä: kaikki x proysenin Buckle-kirjoituksen binomissa a-\-x on aina absolut einzigartig. Hra G. näyttää tosin tätä epäilevän. Hän sanoo näet (siv. 20): „on ainakin epävarmaa, tokko meidän tulee otaksua edes yksityisolioissa olevan sellaista momenttiakaan, ehdottoman erikoislaatuista, siis täysin selittämätöntä olemuksen puolta." Mutta minä pelkään, että hra G. panee erityistä painoa sanalle ehdottoman (absolut) (erikoislaatuista). Minä sanon: pelkään, sentähden, että tällainen menettely, jota hra G:n kirjassa tapaa melkein joka sivulla ja useita kertoja yhdellä sivulla, luullakseni on täsmälliselle ajattelemiselle vallan erinomaisen vaarallista, jotten sanoisi kaiken täsmällisen ajattelemisen hukka. Sillä noiden pienten sanain „ehdottomasti",„oikeastaan", „varsinaisessa merkityksessä" j. n. e. taakse pujahtaa usein koko kysymyksen ydin, ja harkinnan tulokseksi jääpi sama epävarmuus, epäselvyys, joka juuri piti muutettaman selvyydeksi ja varmuudeksi — niinkuin näkyy, menettely, joka kerrassaan tekee tyhjäksi työn vaivan ja masentaa lukijaa. Sivumennen en voi olla huomauttamatta, että tällainen menettelytapa on aivan yleinen suurimmassa osassa sitä kirjallisuutta, jossa varsinkin historian miehet ovat näitä kysymyksiä käsitelleet. Sangen suuressa määrässä on esim. asian laita näin Bernheimin tunnetussa metodin oppikirjassa, jota hra G.kiittäen mainitsee. Yleensä onkin minusta tuntunut, kuin Bernheim ja toht. Grotenfelt olisivat hyvin samanlaisia tutkijaluonteita. — Mutta meidän täytyy palata kysymykseen yksilöllisyydestä. Ymmärtääksemme on kaksi mahdollisuutta ajateltavissa: joko on meidän maailmamme osottamissa ilmiöissä momentti, — olkoon se nyt sitten suuri tai mikroskropisen pieni — joka kvalitativisesti eroaa kaikesta siitä, mitä muissa ilmiöissä on; tai niissä ei mitään sellaista momenttia ole. Edellisessä tapauksessa on silloin myös jotakin yksilöllistä, ja se on tietysti silloin myöskin absoluuttisen erikoislaatuista; jälkimäisessä tapauksessa meillä ei ole mitään yksilöllistä muussa merkityksessä kuin mahdollisesti siinä, että ilmiöiden eri momentit eri tavalla eri ilmiöissä muodostuvat kokonaisuudeksi, jolloin kuitenkin tämä tapa tulisi olemaan tai ainakin voisi olla individualisesti, „absolutisesti" erilainen eri ilmiöihin nähden, ja siis kuitenkin voisi muodostua individualiseksi momentiksi.
Mutta jos tunnustaa individualisuutta, meidän ainoassa, „ehdottomassa" merkityksessä, olevan, niin on kysymys siitä, voiko yllä mainitusta x:stä olla olemassa tiedettä, taikka sanokaamme mieluummin, jotta sanat eivät pääse sotkemaan ajatusta: kysymys on siitä, mitä laatua on se tietämys, mikä meille ihmisille siitä on mahdollista: onko se käsitteellistä tietoa (begriffliche, exkursive, vermittelte Erkentniss) vai havainnollista tietämystä (anschauliche, intuitive, unmittelbare Erkentniss). Siitä on kysymys. Mikäli minä voin käsittää, seisoo ja raukeaa tähän viimeiseen peruskysymykseen vastaamisen mukana koko enempi ajatteleminen näistä asioista. En tarvitse lukijalle sanoa, mikä minusta on ainoa mahdollinen vastaus tuohon kysymykseen; se selviää koko edellisessä esitetystä käsityksestä.
Mutta, sanottanee, tuopihan joka päivä uusia todistuksia siitä, että me tutkimme individualisia ilmiöitä. Ja kun Lamprecht tunnustaa tällaisten tutkimusyritysten hyödyllisyydenhistoriallisen entisyyden tuntemiselle, väittää hra G. hänen puhuvan itseänsä'vastaan. Ensinnäkin pyydämme saada tähän vastata hiukan korjaamalla väitteen sanamuotoa:me tutkimme ilmiöitä,joissa on individualisia momentteja. Edellisestä käy ilmi, että siltä kannalta katsoen, jolla olemme, tämä seikka ei sisällä mitään hämmästyttävää. Sillä ensinnäkin: näissä ilmiöissähän on suuri — tässä yhdentekevää kuinka suuri — piiri, josta meillä, edellisen mukaan, on mahdollista saavuttaa käsitteellistä tietoa (koko se piiri, joka niissä on yhteinen toisten ilmiöiden kanssa). Ja toiseksi: me tiedämme, että siitäkin, mikä tämän menettelyn jälkeen vielä jää jäljelle, on mahdollista saavuttaa tietämystä, vaikka edellisestä kvalltativisesti poikkeavaa, nim. intuitivista tietämystä. Ja ihmishengen tiedon jano on nyt kerran niin sammumaton, että se ei tyydy vaan siihen, mitä se voi saavuttaa käsitteellistä tietä. Missä tämä tie loppuu — usein sitä ennenkin — tarttuu se halukkaasti kiini niihin moniin keinoihin, joilla voimme saavuttaa intuitivista tietämystä. Meidän pitää muuten olla selvillä siitä, ettemme näitä tietämyksen eri lajeja tarkastaessamme sekota asiaan sille vieraita arz/omielikuvia, esim. siihen tapaan, että käsitteellinen tieto olisi jotakin korkeampaa, arvokkaampaa kuin intuitivinen, taikka päinvastoin. Juuri tämmöisestä harhaan vievästä arvonäkökohtain sekottamisesta asiaan johtuu esim. tuo onneton ambltslonikysymys, joka on saanut niin monen saksalaisen kunnianarvoisan historianprofessorin pyhään kauhistukseen hänen „tieteellisyyttänsä" vastaan tehdyistä hyökkäyksistä. Kaikki tällainen, teoretiselle käsittelylle vieras ajattelutapa on tarkoin pidettävä aineestamme loitolla. Meidän tulee vaan olla selvillä yhdestä asiasta, ja kiinnittää siihen huomiomme: kumpikin laji tietämystä on olemukseltansa,kvaliiutlvisesti erilaista. Samoin kuin ihminen on niin rakennettu,että hän voi molempia tajuta, samoin kuuluu hänen henkiseen luontoonsa että hän molempaa hakee — koettaapa, niinkuin jokaisen sisällinen kokemus osottaa, täydentää toista toisella. Epäilemättä molemmat sulavatkin tietoisuudessamme usein yhteen. Mutta vähäinenkin asian oikean laidan ajatteleminen erottaa ne, juuri taas omassa tietoisuudessamme, erilleen kuin kaksi kemiallisesti vierasta ainetta.
Tämä käsitteellisen ja intuitivisen tietämyksen kvalitativinen erotus ei ymmärtääkseni kumoudu siitä epäämättömästä totuudesta, jota hra G:kin eräässä paikassa huomauttaa, että nim. fantasia ja järjentoiminta eivät ole oleellisesti erilaisia, vaan yhteenkuuluvia funktsioneja, joita syntyyn ja ilmauksiin nähden ei edes voi erottaa. Sillä tästä huolimatta on jokaiselle selvä, että erotus käsitteen ja havainnon (Anschauung), käsitetiedon ja intuitivisen tietämyksen välillä ei ole kvantltatlvlsta laatua, vaan kvalitativista. Tämä kvalitativinen ero ei nim., aivan oikein, ole subjektivista, vaan objektivista alkuperää,se johtuu tietämisobjektin jakaantumisesta kahteen vastaavaan jyrkästi erotettuun osaan: se mikä on kollektivista ja se mikä on yksilöllistä.
Jos yllä esitetystä kerran ollaan selvillä — siis siitä, että kaikki tietämyksemme yleensä, siis myöskin tietämyksemme historiallisesta aineistosta, on kahta, olemukseltansa, s. o. kvalitativisesti eroavaa laatua — silloin kiistelköötne, joita semmoinen huvittaa, tuosta mahdottomasta kysymyksestä, onko historia tiedettä. Hyvänen aika: josmuutamat historikot välttämättä katsovat arvonsa vaativan kutsua kvalitativisesti erilaisia asioita samalla nimellä, niin minkäs me sille mahdamme! He tekevät tietysti mitä he tahtovat, ja me — hymyilemme ja pidämme saamamme selvyyden.
*
Niinkuin näkyy, on arvostelija omasta vähästä puolestansa — mutta voisin lisätä: loistavain tutkijanimien kanssa yhdessä — aivan toisella kannalla kuin sen kirjan tekijä, josta aihe on tullut näihin ajatuksiin. Taikka paremmin sanoen: en niin paljon tahtoisi sanoa olevani toisella kannalla, kuin enemmän saada sanotuksi, että käsitän koko sen tehtävän, mikä filosofisella selvityksellä olisi näissä asioissa suoritettavana, täydellisesti toisin kuin tohtori Grotenfelt. Hra G. sanoo parissa paikassa, että ellemme aivan paljon tahdo ottaa olemassaolevaa historiankirjoitusta neuvoaksemme ja mestaroidaksemme, niin täytyy meidän myöntää se ja se. Omituista: minä taas olen elävästi vakuutettu siitä, että juuri sellainen kysymyksenteko, kuin tekijän itsensä, välttämättömyydellä viepi olevaisen tutkimuksen „mestaroimiseen". Sillä kysymys „mikä on historiankirjoituksen tehtävä?" on olemukseltansa samaa laatua kuin „mestaroimis"-kysymys kaikessa loistossansa „mikä tulee historiankirjoituksentehtävän olla?" s. o.: „millaisen tulee historiankirjotuksen olla?" Ja jos kerran tällaiseen kysymykseen täytyy vastata, niin ei se ymmärtääkseni tee mitään periaatteellista eroa, vastaako siihen hyväksymällä nykyisen tavallisimman historiankäsittelyn, vai vaatimalla sen muuttamista. Vakaumuksemme on juuri, että tästä yhtä ikävästä kuin hedelmättömästä mestaroimisesta — joka, niinkuin tiedämme, ei ole teoretinen, vaan praktillinen tehtävä — ei ole muuta pelastusta, kuin toisenlainen, teoretinen kysymyksenteko. Olkoon sitten olevainen historiankirjoitus mielellään millainen tahansa — se kysymys ei minua tällä hetkellä, jolloin yksinomaan teoretinen ihmiseni on valveilla, liikuta vähääkään.
Siinä valossa, jossa minä siis katselen näitä asioita, näyttäytyvät luonnollisesti kaikki ne kysymykset, joita hra G. kirjassansa käsittelee, tuiki toisessa valossa kuin hänelle, eivätkä vähimmän juuri sellaiset tärkeät, kuin kysymykset kehityksestä ja „edistyksestä" historiassa ja — hra G:n pääkysymys — se, joka koskee historian kirjoittajan objektivisuutta ja subjektivisuutta. Lukijan ei tarvitse peljätä, että lähtisimme yksityiskohdissa yllä olevan valossa seuraamaan hra G:n teosta. Kunnioitus lukijan kärsivällisyyttä kohtaan, joka jo lienee saanut enemmän kuin kyllälti tätä raskaasti sulavaa ruokaa, estää minua semmoisesta yrityksestä, vaikka omasta puolestani täytyykin myöntää, että tehtävä olisi erittäin viehättävä. Parista viimeisestä kysymyksestä pyydän kuitenkin vielä saada lausua sanasen.
Kysymys „edistyksestä" ei tietysti edellisessä esitetyltä kannalta lähtien ole ollenkaan mahdollinen teoretiselle käsittelylle; se ei ole teoretinen, vaan praktillinen, hyvän ja pahan, onnellisen ja onnettoman, eikä toden ja epätoden — - näiden ainoain teoretisten kategoriani — sisälle lankeava kysymys. Ja mitä kysymykseen siitä tulee, onko suotavaa tai toivottavaa ja missä määrin, että historian kirjoittaja pyrkii ehdottomaan objektivisuuteen — joka kysymys niin suuresti kimittää hra G:n huomiota — niin jättää taas koko tämä kysymys minun teoretisen ihmiseni aivan kylmäksi. Minä huomaan, että minullakin kyllä on asiasta „mielipide", mutta ruvetessani ajattelemaan asiaa lähemmin, huomaan myöskin, että voin mielipidettäni yhtä vähän tukea kuin kumota teoretisilla syillä. Paitsi jos ajattelen vaan jotakin erityistä konkretista historiankäsittelyn lajia. Silloin on kysymys minulle selvä: esim. historiantutkimuksessa, joka ei tunne muuta päämäärää, kuin ilmiömaailman mahdollisimman tarkan kausaalisen selittämisen, on tutkijan suhde tutkittavaansa täydellisesti samanlainen kuin jokaisessa tieteellisessä ajattelemisessa: ehdottoman objektivisuuden suhde. Mikäli se ei sitä ole, sikäli muuttaa historian käsittely, oitis, luontoa. Tarkempaa puntaria tässä suhteessa en voi kuvitella.
1) Nimittäin muutamain historikojen puolelta. Muiden tieteiden harjoittajat, luulen minä, vastaisivat, kun heille selvitettäisiin mistä puhe on: sehän on päivän selvä asia!
Historiallinen Aikakauskirja 4-5/1903.
