Kuudes luku - Ahmed Bey

alkuun
VI. Ahmed Bey





— Nimeni on Cidel Ahmed Bey: olin kerran Kandian kuvernööri, sen jälkeen Egyptin maaherra ja ensimmäisen arvon muschiri ottomanein valtakunnassa. Olen kapinalliset kandiotit kukistanut ja mamelukkien hallitsevan luokan masentanut. Saatoin järjestystä aikaan Turkinmaan veroitusasioihin, jonka kautta sultanin rahakammio täytettiin ja sen ohessa kansan sorronalainen tila lakkasi. Olen puhdistanut arkipelagin merirosvoilta. Kaikki näiden aarteet joutuivat käsiini ja minä jaoin ne rehellisesti kharnean kanssa.

Palkinnoksi kaikista ansioistani kihlasi sultani minut nuorimman tyttärensä Leilan kanssa. Olin muka hänet ansainnut. — Hän oli sangen ihana, melkein niin ihana kuin sinä. — Ja hän on edestäni paljon kärsinyt: enemmän kuin sinä. — Sen olet kohta tietävä.

Kun jo kaikki valmistukset häihin olivat tehdyt (Allah ohjaa ihmisten kohtalot!), murhasi paraimman ystäväni ja suojelijani suurvesiirin Ruschdi Mehmet'in salaa hänen orjansa, vesiirin polvillaan rukoillessa moskeian lattialla. Murjaahan olivat kapinoitsevat Dere Beg'it palkanneet. Ruschdi Mehmetiä, jota olin pitänyt toisena isänäni, seurasi virassa Rumili Abdi. Tämä oli veriviholliseni: mies, joka Thessalonian maaherrana kaksi kertaa vuodessa oli ylöskantanut verot.

Rumili Abdin suurvesiiriksi tultua, saatoin hyvästi arvata mitä minulle oli tapahtuva. Että olin menettävä kaikki entiset korkeat arvoni, se oli niin luonnollista kuin maahan pudonnut hedelmä kovan myrskyn perästä. Ettei henkenikään enään ollut omassa vallassani, siitä saatoin myöskin olla vakuutettu. Islamin uskoinen käypi aina ruumiinliina päänsä ympäri käärittynä: se on hänen turbaaninsa; sen tulee häntä aina mustuttaa siitä, ettei hänen elämänsä ole muuta kuin velka, joka päivä suoritettavaksi joutuva. Vaan silloin sain tietää, että myöskin Leila, jota niin suuresti olin rakastanut ja joka oli minulle kihlattu, oli uuden suurvesiirin kanssa vihittävä. Ja rakkaus tietää vaan yhdestä laista: se on sama Jäämerestä Bosporiin asti. "Jota rakastan, se on omani". Siihen ei ole milläkään tsarilla, milläkään sultanilla, milläkään Dalailamalla mitään sanomista.

"Joka minua rakastaa ja jota minä rakastan: se on minun!"

Minä annoin kohta varustaa paraimman sotalaivani, Takimi Vekain, jolla olin lähettänyt niin monta merirosvoa meren pohjaan; uskollisimmat urooni olivat sen kannella. Muutin sitte siihen kaikki irtaimet aarteeni ja purjehdin Stambuliin. Yöllä heitin ankkurin Kultaisen sarven luona ja astuin neljälläkolmatta soutajalla varustettuun venheesen, jolla läksin seraljin luokse. Oli juuri suurvesiirin ja Leilani hääpäivän yö.

Rannat olivat juhlallisesti valaistut, sotalaivoista, jotka olivat merenlahdessa ankkurissa, lensi rätiseviä leikkitulitusaineita pimeään yöhön ja ilmoitti suurvesiirin riemua ja minun epätoivoani. Suuri vene, lampuilla valaistuna, kulki meren tyynellä pinnalla vastaista rantaa kohti. Tällä veneellä saattoi ylkämies "minun morsiantani" lystihuoneesensa Tsengel-Köi'llä. Se oli varustettu aseellisilla eunukeilla, soittajilla ja tanssijattarilla. Minä ohjasin veneeni kokkaa tuon toisen veneen laitaa vastaan. — Sinä vaalenet! — Olihan se mielettömyyttä, arvelet sa, saada tämä vene kumoon ja sitte onkia morsiameni ylös merestä. Olihan hänellä kaksitoista orjatarta seurassansa. Mitenkä saattaisi harjaantuneinkaan sukeltaja tietää, mikä naisten joukosta on morsian, laineitten himmeässä syvyydessä? Olin kuitenkin varma yrityksestäni. Monet niistä raketeista, jotka sotalaivoista heitettiin, räjähtivät vasta veden alla ja valaisivat siten itse meren syvyydetkin. Sitte tiesin vielä erästä seikkaa hyväkseni käyttää. Kun sultanin tytär naitetaan, on hänen päällensä asetettu niin paljon kaikenlaisia koristeita, että hän kullan ja jalokivien painosta tuskin saattaa liikkua. Huhu kävi, että suurvesiirin morsiamelta oli yltänsä koristeita, joiden arvo nousi kahteen miljonaan piasteriin. Tämä taakka on hänet pikemmin painava veden alle, kun sitä vastoin hänen orjattarensa pysyvät veden pinnalla.

"Iskekää kiinni!" huusin soutajille, ja silmänräpäyksessä ryskähtivät hääveneen laidat rikki, seuraavana hetkenä katoavat lamput mereen, tyhjä vene ui ylös alaisin veden pinnalla.

Silloin hyppäsin minä ja eräs taitava sukeltaja aaltoihin. Meillä oli jaloissa lyijyanturoilla varustetut kengät, joutuisasti aaltojen alle vajotaksemme. Tuskin saatoimme seurata sitä olentoa, joka koristeittensa painamana sukkelaan kiiti allemme. Meressä räjähtäväin rakettien kirjavassa valossa loisti tämä olento niinkuin satumaailman haltiatar, joka rientää alas korallipuistoilla ympäröityyn kristallipalatsiinsa. Vaan ennenkuin hän ehti Korallipuistoihin, tartuin minä kiinni hänen huntuunsa ja vedin häntä luokseni, pudistin sukellus-kengät jaloistani ja riensin kalliin saaliini kanssa ylös veden pinnalle.

Onni oli minulle suotuisa. En joutunut kaikien joukkoon, jotka olivat hääsaattojoukkona, vaan sukelsin esiin veneeni lähellä. Väkeni veti meidät molemmat laineista, ja sitte samosimme pois kajavan nopeudella pitkin merenpintaa.

Siinä yleisessä hämmennyksessä, joksi juhlasaatto yht'äkkiä oli muuttunut, ja kaikkien ihmisten puuhatessa suurvesiirin ja hänen morsiamensa sekä tämän kalleuksien pelastamista, ei kukaan huomannut, että eräs laiva kaikessa hiljaisuudessa pakenee Kultaisesta Sarvesta. Tällä laivalla heräsi morsiameni sylissäni uuteen eloonsa. —

Ihana Hafisem värisi koko ruumiissaan tämän kertomuksen aikana. On kuitenkin hirveä ajatus olla semmoisen miehen rakastama, joka on valmis sen vaimon tähden, jota rakastaa, sotimaan suursultania vastaan, merta ja kuolemaa vastaan; — joka ensinnä antaa armahansa kuolla, sitte pakoittaa häntä ylösnousemiseen ja lopuksi ottaa hänet omaksensa!

Ahmed pitkitti elämäkertaansa.

Yö ja hämmennys auttoivat pakoamme; mutta päivän tultua kävi asian laita selväksi. Useat henkilöt, jotka olivat hääveneessä, tunsivat kasvoni: siitä saattoi helposti arvata, minkätähden se laiva oli ollut Kultaisessa Sarvessa, joka yöllä tuli ja yöllä taas katosi. Luotsit tunsivat pait' sitä laivani, Takimi Vekai'n, varsin hyvin.

Kohta lähetettiin kaikki sotalaivat Besikalahdesta minua takaa ajamaan. Kapudan pascha itse niitä johti.

Otus ansaitsikin takaa ajamista. Jo se oli tavatonta, että sultanin tytär ryöstetään keskeltä hääsaattoa seraljin ikkunain alta, ja sitte kaikki nuo kalleudet, joilla morsian oli koristettu!

Minkä arvoiset nämä aarteet olivat? sitä en tiedä, sillä koskaan en ole kysynyt niiden arvoa. Olisinhan ennemmin heittänyt ne kaikki mereen! Silloin olisi Leila jäänyt yksinänsä minulle! Mitä huolin minä hänen timanteistaan? Olipa minulla itsellä aarteita enemmän kuin yltäkyllin. Ja aarteeni maksoivat kyllä sitä vaivaa, että minua ajettiin takaa. Eihän meri kultalaivaston hukkumisen ajoista ollut näin kallisarvoista lastia kantanut.

Siksi asti kuin tulimme Cerigon saarelle, oli meillä koko ajan ollut myötätuulta, mutta silloin kääntyi tuuli ja meidän täytyi ruveta luovaamaan. Tultuamme Korfun edustalle, jonka omistaja oli Venezian tasavalta, huomasimme jo vainoojiemme purjeet taivaan rannalla. Minä näin ne yksittäin pistävän esiin taivaan ja meren reunan välillä mustain myrskylintuin muotoisina.

Silloin astui luokseni veljeni Said, meistä molemmista isäni parempi poika; hänen vartalonsa, hänen kasvonsa olivat minun näköiset, mutta hänen sielunsa minun sieluani paljoa ylevämpi. Hän lausui minulle:

"Veli Ahmed! emme enää voi laivamme kanssa päästä pakoon. Jos rupeemme taisteluun, herättää tykkien jyrinä huomiota kaikissa satamoissa; meiltä suljetaan tie. Minä olen nuori eikä minulla ole ketäkään maailmassa. Sinä olet onnellinen, sinulla on vaimo, joka sinua rakastaa. Vaihtakaamme koktaloamme!"

Minä loin silmäyksen Leilaan, ja vastaan otin tämän jalon uhrin. Said pukeutui minun vaatteisini: aarteeni annoin siirtyä venezialaiseen goelettiin, jonka olin ostanut, astuin siihen itse Leilan kanssa, vedätin tasavallan lipun maston huippuun ja laskin rohkeasti merelle. Vaan Takimi Vekai, veljeni Saidin johdolla, teki puolikaaren muotoisen käännöksen saaren ympäri ja kiiti sitte täysin purjein etelää kohti, ikäänkuin olisi tahtonut päästä Afrikan puoliselle rannikolle. Sinne ohjasi nyt myöskin takaa ajava laivasto suuntansa ja pian se katosi näköpiiristäni. Missä se sai laivani kiinni, sitä en koskaan saanut tietää. Myöhemmin, jo onnellisesti Veneziaan päästyäni, kuulin perästäpäin tulleilta purjehtijoilta, että he selkämerellä olivat nähneet ankaran taistelun neljäntoista fregatin ja yhden brigantinin välillä. Taistelun loputtua lukivat he vielä kymmenen purjetta taivaanrannalla. Neljä otti kelpo Saidini ja loistava Takimi Vekai'ni matkakumppalikseen mukaansa aaltojen valtakuntaan.

Voittajat eivät mitään hyötyneet. Laiva, jota he ajoivat takaa, ei antanut itseään vangita, vaan pakoitti heitä sitä upoksiin ampumaan ja sen salaisuudet on meri peittänyt.

Kaikki kumppalini, jotka olivat todistajia rohkeaan morsiamen-ryöstööni Bosporilla, ovat mereen hukkuneet. Ei yksikään ihminen voinut vainoajilleni sanaakaan minusta sanoa. Minä olin heille kuollut.

Veneziassa vuokrasin komean palatsin, jonka omistaja äskettäin ynnä kahden poikansa kanssa oli sodassa kaatunut. Täällä vietin kaksi elinvuotta, jotka minulle tarjosivat paratiisillista iloa. Venezia oli silloin alituisessa sodassa Turkin kanssa: en saattanut pelätä, että korkea Portti voisi antaa minua vainota Laguuneissa.

Olin kuitenkin sangen varovainen, sanoin olevani armenialainen ruhtinas ja kävin vaimoni kanssa kristityissä kirkoissa. Koko maailma sanoi, että hän oli kaunein nainen Veneziassa! Ja kuinka uskollinen hän oli! Ja kuinka hän minua rakasti! Hän ei koskaan poistunut rinnaltani. Meidät saattoi vaan yhdessä nähdä. Ja ihminen on niin turhamielinen, että mielellään koreilee onnensa kanssa. Hänen ilonsa enenee siitä, että häntä kadehditaan. Ja juuri kuin hänelle ei olisi ollut kylläksi tuo säkenöitsevä silmäpari, peitin minä hänet timanteilla. Jalokivien loiste oli joutuva häpeään hänen ihanuutensa rinnalla.

Ainoastaan yhtä koristetta en koskaan antanut hänen käyttää. Se oli feronnieri: otsaripn yksinkertaisesta filigramista, mutta sen keskellä oli hohtokivi, yhtäsuuri kuin italialainen pähkinä.

Timantteja nähtiin kyllä Veneziassa suuressa määrässä, kallisarvoisiakin. Vaan tämä oli sininen timantti, siis hyvin harvinainen. Se eriää saphirista siten, että timantin tummasta sinestä, kuni iltataivaan tähdet, astuu esiin taivaankaaren muotoiset säteet.

Minä pyysin Leilaa, ettei hän koskaan panisi tätä kalleutta otsallensa. Ei ainoastaan omituinen aavistus minua siihen kehoittanut, vaan myöskin tyven mietintä. Minun kasvoni olivat jo niin paljon muuttuneet, ettei minussa koskaan enää voinut tuntea entistä turkkilaista muschiria; vaan Leilan kasvoja ei, paitse Haremin naiset, vielä kukaan muu kuolevainen, kuin sultan, ollut hunnutonna nähnyt. Eipä edes hänen ylkämiehensä, suurvesiiri, voinut vielä kerskata nostaneensa hänen huntuansa. — Mutta sininen timantti saattoi hänet ilmiantaa. Sillä se on kuuluisa, sillä on oma historiansa: kutka sen olivat omistaneet ja minkä kohtalon alaisiksi he olivat joutuneet. Kokonainen satumaailma ympäröi sitä. Tähän asti olivat kaikki sinisen timantin omistajat kuolleet väkivaltaisella tavalla. Kaikista sinisistä timanteista on tämä arvoltaan järjestyksessä toinen. Ensimmäisen omistaa suurmogul, se on kyyhkyisen munan kokoinen.

Vaan voipiko kehoittaa naista, jolla on maailman toinen jalokivi, sitä piilossa pitämään? sitä kellenkään näyttämättä olemaan? Voisitko sinä sitä tehdä, Hafisem?

Hafisem nauroi siihen.

— Ensiksikään ei minulla ole mitään sinistä timanttia, ja toiseksi ei minulla ole ketään, jolle saattaisin semmoista näyttää.

Vaan hän ei sanonut yhdelläkään sanalla, että hän, jos olisi tuommoisen timantin omistajana saattaisi olla sillä koreilematta.

— Älä naura, Hafisem, murhe seuraa ylpeyttä. Eräänä iltana antoi dogi suuren juhlan, johon mekin olimme kutsutut, kun tulimme portaille ja Leila heitti kasvoiltaan kullankirjavan huntunsa, näin kauhistuksella sinisen timantin säteilevän hänen otsallansa. Minä en häntä siitä nuhdellut, huokasin vaan syvästi: Allah tahtoi niin!

Muutenkin seurasi Leilaani sata silmää, missä seurassa hyvänänsä hän ilmestyi; nyt veti hän kaikkien huomiota puoleensa. Tuskin jaksoin odottaa siksi, että jätimme nuo loistavat salit. Vaan minä en vieläkään häntä nuhdellut. Minkätähden olisin häneltä hävittänvt tuon ilon, että kuukauden päivät koko maailma oli hänen timanteistaan puhuva?

Seuraava kuukausi oli kevään alku. Menin eräänä iltapäivänä Leilani kanssa San Giorgio Maggioren saarelle kävelemään; ilma oli täynnä hyacinthi-lemua, johon sekaantui uhrisavun haju cypressi-puista. Ja cypressien haju on jotakin kuolon-aavistuksen tapaista suurimmassa autuaallisuudessa.

Yhtäkkiä, juurikuin maasta ylösnousten, astui meitä vastaan kaksi arnautia. Vaiston-tapaisesti peitin viitallani Leilaa tartuin miekkaani. Mutta tällä kertaa oli sangen paljo kansaa puistossa ja minulla oli seuralaisia. Molemmat arnautit menivät ääneti ohitsemme, mutta iskivät silmänsä terävästi minuun.

Leila nauroi ääneen hämmästykselleni näiden molempien karhujen ilmestymisestä! Veneziassa liikkui siihen aikaan kaiken maailman kansakuntia. Nuo synkät olennot kuuluivat arvattavasti sen berberi-laivan väestöön, joka eilen oli laskenut ankkuriin Lidon edustalle.

Venezia oli näet silloin liitossa merirosvovaltioitten kanssa ja maksoi niille vuotuista veroa siitä, että ne suojelivat heidän kauppalaivojansa.

Tämä kohtaus teki minut kuitenkin sangen levottomaksi, ja seuraavan» päivänä en tahtonut mennä naamiohuviin. Vaan kohtalo pakoitti Leilaa sinne menemään. Hän pyysi, hän rukoili minua niin kauan, käytti kaikkia lumouskeinojansa, kunnes sai minut siihen, että veisin häntä huviin.

Kanavalla oli vilkas liike. Gondolit kiitivät toinen toisensa ohitse, täynnä kirjavia naamioita. Huomiotani herätti kuitenkin se seikka, että eräs gondoli, jonka keula päättyi krokotilin päähän ja jossa istui kaksi miestä ruskeissa burnuseissa, meitä alituisesti seurasi.

Lähellä pääportaita, jossa meidän tuli astua alas, luikahti takaa ajava gondoli ohitsemme, ja nuo molemmat miehet hyppäsivät ennen portaille kuin minä. Gondolimme oli siitä melkein kumoon menemäisillään, joka ei kuitenkaan koskaan tapahdu venezialaiselle gondolierille. Minä tartuin sauvoimeen, vetääkseni gondoliamme portaisin kiinni, kun yht'äkkiä vieressäni kuulin kaksi laukausta; silmäykseni lensivät molempiin miehiin, joista laukaus tuli. Tunsin, etten itse ollut haavoitettu, joka todellakin oli ihme, sillä he ampuivat minua muutaman askelen päästä, ei ollut arvelemiseen, molemmat salamurhaajat tarttuivat toisiin pistooleihinsa. Minä löin heidät molemmat kuolijaksi, ennenkuin ehtivät uudestaan ampua. Lyönti sauvoimesta kummallekin, siinä oli tarpeeksi.

Vasta silloin huomasin, mitä olin kadottanut! Enemmän kuin kaikki! Kalliimman kuin henkeni, Leilani! Hän oli minulle uskollinen kuolemaan asti. Samalla silmänräpäyksellä kuin salamurhaajat tähtäsivät aseensa minua vastaan, heittäytyi hän eteeni ja suojeli minua ruumiillaan kuolemasta. Ja luodit olivat aivan hyvin suunnitetut: ne olisivat sydämessäni. Molemmat sattuivat Leilan otsaan, siihen paikkaan, missä sininen timantti oli kiiltänyt. Hänen kaunis päänsä vastaan otti ne luodit, jotka olivat minun sydämelleni aiotut. Hän kuoli, pelastaessaan minut.

Allah oli sen niin päättänyt.

Vieläkin kiilsivät kyynelet Ahmedin silmissä, kun hän nämät sanat lausui.

— Tapetuissa salamurhaajissa tunsin eilispäivän molemmat arnautit.

Kaimaninpäällä varustettu gondoli katosi, ja aamulla ei enää nähty berberilaivaa satamassa. Se oli turkkilainen laiva merirosvon-lipulla. Sininen timantti jäi haltuuni, mutta Leila oli minulta hukkaan mennyt, ja minä olisin antanut kaikki maailman timantit ja lisäksi vielä oikean käteni, jos hän olisi luonani pysynyt.

Nyt tiedät Ahmed Beyn historian. Saatatko nyt ymmärtää, mikä minut on Englantiin ajanut? mikä minua pakoittaa koko maailmasta suljettuna elämään? ja miksikä tämä salaisuus ympärilläni? — Minä olen kuolemaan tuomittu. Ja kuolemantuomio on oikea, sillä minä olen tehnyt semmoisen rikoksen hallitsijan kruunua vastaan, jota hän ei ikänä voi anteeksi antaa. Hänen teloittajansa ovat lähetetyt ympäri koko maailman minua etsimään ja, missä ne minut saavuttavat, väkipuukolla, pistoolilla tahi myrkyllä maailmasta pois lähettämään. Mikään muu ei voi minua heiltä varjella, kuin syvimmän salaisuuden pimeys. Jos he saavat tietää, missä asun, niin on samassa jo hautani siinä kaivettu.

Näetkö nyt, Hafisem, kuinka suuresti sua rakastan? Minä lasken henkeni käsiisi, sillä niin totta kuin suudelma sinun huuliltasi on riittävä minulle paratiisiä täällä maan päällä valmistamaan, yhtä totta on, että ainokainen sana noilta samoilta ruusuhuulilta on tarpeeksi lähettämään minut tuonne taivaalliseen paratiisiin, jonne Hafisemini ei voi mua seurata, sillä Muhamed ei antanut naisille mitään elämää tuolla puolen.

Tämän kertomuksen kuultuansa tahtoi nyt rakkaudesta hurmaantunut Hafisem mieluisammin antaa Ahmedilleen sitä huuliensa hunajaa, jonka kautta maa muuttuu paratiisiksi, ja vannoi kaikkein pyhäin kautta tahtovansa ijäti huuliltaan karkoitettuna pitää tuota kuolemantuovaa voimaa.

— Sinä täytit, jatkoi Ahmed, tuon suuren tyhjyyden sydämessäni, jonka Leila oli jättänyt. Hän oli niin ihana kuin sinä. Niin hyvä, kuin sinä. Ja rakasti minua niin paljon, kuin sinä. Ainoastaan yksi vika hänellä oli. Hän ei voinut salata iloansa, voittojansa. Tätä vikaa älä sinä häneltä peri! Sinulle olen jo antanut kaikki, mikä kerran oli Leilan oma — itsenikin. Lahjoitanko sulle vielä myöskin sinisen timantin? Muista, että sen historia on täynnä onnettomuuksia. Ei kukaan tiedä, minkä arvollinen se on, sillä se on aina verellä ostettu. — Se on oleva omasi, silmäsi saavat sitä ihailla, jotta tulisit vakuutetuksi, että kaikki on totta, mitä sinulle olen kertonut. Älä sitä kuitenkaan kenellekään näytä, niinkauan kuin minä olen elossa; sillä minun kuolemani on siinä.

Ja niin lahjoitti Ahmed ihanalle Hafisemille kalleuksien ihmeen, jonka tähden hänen ensimäison puolisonsa täytyi vaihettaa maallisen elämänsä taivaalliseen. (Koska profeeta semmoisille naisille, jotka sankarittarina kuolevat, poiketen myöskin vakuuttaa elämää tuolla puolen hautaa.)

(jatkuu)



Kirjallinen Kuukauslehti n:o 7/1877.