Kolme sormusta: kertomus älykkäisyydestä
Decameron eli kymmenen päivän ilo
Kirj. Giovanni Boccaccio
Neifilen vuoro oli nyt kertoa ja hän sanoi, että koska Firenzessä ruton aikana oli paljon riidelty uskonnollisista kysymyksistä, niin hänen mieleensä oli juolahtanut kertomus Melchizedeckistä.
Melchizedeck oli hyvin rikas juutalainen, joka asui Alexandriassa suuren sulttaani Saladinin hallituksen aikana. Saladin, joka sotiensa kautta oli kovasti köyhtynyt, oli aikonut anastaa Melchizedeckilta hänen omaisuutensaa. Tässä tarkoituksessa hän käski juutalaisen luokseen.
»Olen kuullut, että sinä olet hyvin viisas uskonnollisissa asioissa», sanoi Saladin, »ja minä tahtoisin nyt tietää, mikä uskonto sinun mielestäsi on ainoa oikea — juutalaistenko vai muhamettilaisten vai kristittyjenkö?»
Juutalainen huomasi, että Saladin aikoi virittää hänelle paulan. Jos hän sanoisi, että juutalaisten tai kristittyjen uskonto oli ainoa oikea, niin hän tuomittaisiin epäuskoiseksi. Jos hän taas myöntäisi, että muhamettilaisten uskonto olisi toisia parempi, niin sulttaani vaatisi häntä suorittamaan suuren osan valtion menoista. Tuumittuaan, miten hän parhaiten pääsisi tästä pulasta, vastasi viisas juutalainen:
»Jonkun aikaa sitten oli eräällä miehellä hyvin kallisarvoinen ja kaunis sormus. Ja hän määräsi testamentissaan, että se poika, joka perisi tämän sormuksen, tulisi koko perheen pääksi ja että hänen jälkeläisensä saisivat hallita toisten poikien jälkeläisiä. Hänen toiveensa meni täytäntöön monessa miespolvessa; mutta vihdoin sormus joutui erään miehen haltuun, jolla oli kolme poikaa, ja nämät pojat olivat kaikki siveitä ja rehellisiä ja rakastivat kaikki yhtä paljon isäänsä.
Koska isän oli vaikea ratkaista, kuka näistä pojista oli asetettava toisten edelle, teetti hän eräällä taitavalla kultasepällä kaksi sormusta, jotka olivat niin samanlaisia kuin tuo merkillinen sormus, että hädin tuskin hän itsekään osasi eroittaa, mikä niistä oli oikea. Kuolinvuoteellaan hän antoi salassa sormuksen kullekin pojallensa. Kukin heistä tahtoi nyt ruveta hallitsemaan perhettä, ja he näyttivät sormusta, jonka isä oli heille antanut. Mutta sormukset olivat niin samanlaiset, että oli aivan mahdotonta ratkaista, mikä niistä oli oikea, eikä tähän päiväänkään asti ole asiata voitu ratkaista. Samoin on käynyt näiden kolmen uskonnonkin — juutalaisten, muhamettilaisten ja kristittyjen uskonnon. Kukin luulee olevansa Kaikkivaltiaan oikea perillinen, mutta mikä niistä on ainoa oikea, sitä on niistä yhtä vaikea sanoa kuin noista sormuksistakaan.»
Saladinia huvitti suuresti se sukkela tapa, millä Melchizedeck suoriutui tästä pulmasta. Sen sijaan että hän olisi väkivallalla ottanut häneltä hänen omaisuutensa hän pyysikin häneltä vain lainaksi rahaa. Sen Melchizedeck tekikin, ja Saladin maksoi pian takaisin velkansa ja antoi hänelle lahjoja sekä kutsui hänet hoviinsa pysyen hänen ystävänään koko elämänsä ajan.
Neitoset ja nuorukaiset tanssivat ja lauloivat ja kertoivat tarinoita toisilleen muutamien päivien kuluessa. Kun rutto alkoi vähetä Firenzessä, palasivat he takaisin kaupunkiin. Mutta ennen lähtöään kertoi Dioneo heille hyvin omituisen ja liikuttavan kertomuksen.
(jatkuu)
Nuori Voima 16-18/1909
