Kolmas luku - Pirunkala

alkuun
Meren raatajat

Victor Hugo.

III. Pirunkala.



Kun myrskyn raivo oli lauhtunut ja suoja, jota hän oli korjaillut keskellä rajuilmaa, riippui katkenneen käsivarren tavalla purren ympärillä, Gilliatt, joka oli nälästä käynyt melkein mielettömäksi, käytti hyväkseen laskuvettä ja läksi rapujen pyyntiin. Puolialastomana, kiiltävä veitsi hampaittensa välissä, hyppeli hän kalliolohkareelta toiselle. Äyriäisiä etsiessään joutui hän taas tuohon samaan salaperäiseen luolaan, joka kimalteli jalokiven kaltaisista kukista. Hän huomasi halkeaman hiukan yläpuolella veden pintaa. Sieltä hän arvatenkin saisi aimo ravun. Hän työnsi kätensä pimeään aukkoon niin syvälle kuin saattoi.

Äkkiä hän tunsi jonkin kouristavan käsivarttansa. Outo, selittämätön kauhuntunne värisytti häntä.

Jokin elävä olento ohut karkea, litteä, kylmä, limainen oli kietoutunut hänen paljaan käsivartensa ympäri. Se ryömi ylöspäin pitkin hänen rintaansa. Se pusersi hänen lihaansa kuin puristava köysi, kuin luja, itsepintainen pihti. Tuossa tuokiossa jokin salaperäinen, kierteinen muodostus oli pujottautunut hänen ranteensa ja kyynäspäänsä ympäri ja hapuili hänen hartiatansa. Terävä pistin läpäisi hänen lihaansa kainalon alapuolella.

Gilliatt kavahti taapäin, mutta hänellä oli tuskin voimia liikkumaan. Hän oli itse asiassa naulittu paikalleen. Vasemmalla kädellään, joka oli vielä vapaa, hän sieppasi veitsensä ja teki vimmatun yrityksen vapauttaa käsivartensa. Siitä oli vain seurauksena, että hänen vainoojansa kävi levottomaksi ja pusertautui yhä lujemmin saaliiseensa. Se oli notkea kuin nahka, vahva kuin teräs, kylmä kuin yö.

Toinen liikkuva muoto — terävä, venyvä ja kapea — suhahti ulos aukosta kuten jättiläiskidasta tuleva kieli. Se tuntui nuoleskelevan hänen alastonta ruumistansa, sitten se äkkiä oikaisihe suoraksi tullen pitemmäksi ja ohuemmaksi sitä myöten kuin se eteni hänen ihollaan ja kääriytyi hänen ympärilleen. Hirvittävä tuskan tunne, jommoista hän ei ollut koskaan ennen tuntenut, pakoitti hänen kaikki jänteensä pingoittumaan. Hän tunsi ruumiissaan velttoja, pyöreitä pistimiä. Tuntui siltä kuin olisi tuhansia imijöitä tarttunut kiinni hänen lihaansa juodakseen kuiviin hänen verensä.

Kolmas pitkä, kiertelevä esine pulpahti kallionkolosta, tunnusteli hänen ruumistansa, läiskähti hänen kylkiluilleen kuten notkea köysi ja imeytyi siihen. Neljäs side, tällä kertaa sukkela kuin nuoli paiskautui hänen vatsalleen.

Nämä mateliat ryömivät ja liukuivat pitkin hänen ruumistansa, hän tunsi kuinka nuo imeväin suiden tapaiset pistimet vaihtoivat paikkaa tuon tuostakin.

Äkkiä iso, pyöreä, litteä, tahmea massa karkasi kalliohalkeaman pohjalta. Se oli otuksen keskus. Tämän limakasan keskessä näkyi kaksi silmää. Silmät tähystelivät kiinteästi Gilliattia.

Hän tunsi pirunkalan.

Gilliattilla oli vain yksi turva veitsensä.

Hän tiesi, että näitä kammottavia petoja voi haavoittaa vain yhteen paikkaan päähän. Seisoen puolittain paljaana vedessä, ruumis pirunkalan innoittavien tuntosarvien suomimana, Gilliatt katseli pirunkalaa ja pirunkala katseli Gilliattia.

Pirunkalaa vastaan taisteltaessa on pidettävä varalta erästä vissiä hetkeä taistelun kulussa. Se on se hetki, kun kala lähentää päätänsä saalistansa kohti. Tämä liike on hyvin vikkelä. Ken tämän hetken päästää käsistään on kadotettu.

Äkkiä se irroitti toisen tuntosarviketjun kalliosta ja iskien sen häneen, tarttui kiinni hänen vasempaan käsivarteensa.

Vaikka tämä liike oli nuolennopea, Gilliatt teki jättiläismäisen ponnistuksen, survaisi veitsensä terän tahmeaan, limaiseen massaan ja liikenteellä, joka muistutti ruoskan kiemurtelua, leikkasi ympyrän silmien ympäri ja kiskaisi pään irti niinkuin joku toinen olisi vetänyt hampaan suusta.

Neljä sataa imijää irtaantui siinä samassa miehestä ja kaihosta. Limakasa upposi meren pohjaan.

Uupumuksesta melkein nääntyneenä Gilliatt syöksyi veteen parantaakseen hieronnalla niitä lukemattomia verenkarvaisia paiseita, jotkaylt'yleensä peittivät hänen ruumiinsa. Hän astui eteenpäin pitkin syvennystä. Hänen silmänsä sattui outoon esineeseen. Hän astui lähemmä. Esine oli valjennut luuranko, muuta ei ollut jäljellä kuin valkoiset luut. Olipa kumminkin jotain muutakin. Nahkavyö ja tupakkapussi. Vyössä Gilliatt löysi Clubinin nimen. Tupakkipussissa, jonka hän avasi veitsellään, hän löysi satatuhatta markkaa.

Kun Gilliatt voineen ja pussineen saapui purtensa luo, huomasi hän selittämättömäksi kauhukseen, että se oli saanut vuodon kylkeensä. Jos hän olisi saapunut tuntia myöhemmin, ei hän olisi löytänyt veden pinnalla muuta kuin laivan savupiipun. Hän singahutti tervavaatteen purteensa ja ripusti sen reiän eteen. Veden paino piteli sitä lujasti siellä. Haava oli tyrehytetty. Hän juoksi noutamaan vaatteensa, ja tultuaan takaisin, alkoi hän sulloa niitä reikään.

Hän oli pelastettu — mutta vain hetkeksi.

Varma kuolema oli edessä. Hänen oli onnistunut suorittaa teko, joka muille olisi ollut mahdoton, ja nyt häntä uhkasi turma pienen vaurion vuoksi, jonka laivanrakentaja olisi voinut korjata parissa minuutissa.

Tällä yksinäisellä kalliolla hän oli saanut kokea vaikka minkälaisia luonnon moninaisia ja julmia kidutuksia. Hän oli kestänyt hirvittävän yksinäisyytensä, kestänyt nälän, kestänyt janon, kestänyt kylmän, kestänyt kuumeen, kestänyt työn rasitukset, kestänyt unen. Kolkkoa kohtalon ivaa ohniin muodoin tämä viimeinen loppu. Gilliatt kapusi kallion huipulle ja tuijotti hurjasti avaruuteen. Hänellä ei ollut yhtään vaatteita. Alastomana seisoi hän keskellä avaruutta.

Sitten, tuon tuntemattoman ijäisyyden valtaamana, yön varjojen ympäröimänä, keskellä aaltojen loisketta, karien kuohuja, vaahtoa, tuulenpuhallusta, ympärillään valtameri, yläpuolella tähtisikerö, alapuolella äärettömät, tutkimattomat syvyydet, hän sortui maahan, luopui kamppailusta, laskeutui pitkälleen kalliolle nöyryytettynä. Kuroittaen ristissä olevia käsiänsä hirvittävää syvyyttä kohti, hän huusi: »Armahda minua!»

Toinnuttuaan tainnoksista, näki hän, että aurinko paistoi korkeaUa pilvettömällä taivaalla. Tuo siunattu kuumuus oli pelastanut kalliolla venyvän, alastoman miesraukan. Hän nousi ylös virkistyneenä ja jumalallisen tarmon kannustamana. Yhden päivän työ riitti purressa olevan vuodon korjaamiseksi. Seuraavana päivänä, puettuna samoilun ryysysiekaleihin, joilla hän oli tukinnut lovea, läksi Gilliatt, suotuisan tuulen puhaltaessa, purjehtimaan pois Douvresta.

(jatkuu)



Nuori Voima 16-18/1909