Neljäs luku - Kohtalon viimeinen isku

alkuun
Meren raatajat

Victor Hugo.

IV. Kohtalon viimeinen isku.



Oli yö, kun Gilliatt saapui satamaan. Hän astui rannalle repaleissaan ja kuljeskeli hetken aikaa pimeässä Lethierryn talon seutuvilla. Sitten hän ohjasi kulkunsa puutarhaan, ikäänkuin luolaansa palaava elukka. Siellä hän istahti ja katseli ympärilleen. Hän näki puutarhan, polut, kukkapenkereet, talon, Derouchetten huoneen molemmat ikkunat. Hänestä oli kauheata, että hänen täytyi hengittää; hän teki voitavansa estääksensä sitä.

Näiden ikkunain näkeminen tuotti melkein liian suurta autuutta Gilliattille.

Äkkiä hän näki Derouchetten. Hän lähestyi Gilliattia. Sitten hän pysähtyi pari askelta japysähtyi jälleen, sitten hän palasi takaisin ja istahti puupenkille. Kuu kumotti puiden takaa, muutamia pilviä leijaili kalpeiden tähtien keskessä; meri huokaili hiljakseen. Gilliatt vavahti siinä istuessaan. Hän tunsi olevansa ihmisistä kurjin ja samassa onnellisin. Hän ei tietänyt mitä tehdä. Hänen ilonsa nähdessään Derouchetten oli päihdyttävä. Hän tuijotti hänen kaulaansa, hänen hiuksiansa.

Melu herätti heidät kummankin — tytön unelmistaan, miehen jumaloivasta ihailustaan. Joku käveli puutarhassa. Askeleet olivat miehen. Derouchette nosti ylös silmänsä. Askeleet lähenivät ja pysähtyivät sitten. Derouchette saattoi nähdä tulijan, vaikkei Gilliatt häntä nähnyt. Vieras katseli Derouchettea.

Tämä oli hyvin kalpea. Hänen suunsa oli puolittain avoinna, ikäänkuin hän pidättäisi hämmästyksen huudahdusta. Mutta hänen hämmästyksensä oli arkuudensekaista ihastusta. Hän näytti kerrassaan muuttuneelta, oli ikäänkuin ei hänen edessään seisova olento olisi ensinkään kuulunut tähän maailmaan.

Muukalainen, josta Gilliatt näki vain varjon, puhui. Hänen äänensä, joka kaikui puiden takaa, oli lempeämpi kuin naisen ääni, ja sittenkin se oli miehen. Gilliatt kuuli mitä puhuttiin. »Neiti, te olette köyhä, tästä aamusta alkaen minä olen rikas. Tahdotteko ottaa minut mieheksenne? Rakastan teitä. Jumala ei luonut miehen sydäntä kylmäksi. Hän on luvannut hänelle ijankaikkisen elämän, eikä Hänen tarkoituksensa ole, että hän olisi yksin. Minulle ei ole olemassa maailmassa muuta kuin yksi nainen: te. Minä ajattelen teitä kuin rukousta. Jumala on uskoni, toivoni olette te.»

Gilliatt kuuli heidän juttelevan — naisen, jota hän rakasti, miehen, jonka varjo lepäsi polulla. Äkkiä hän kuuli näkymättömän miehen lausuvan: »Neiti, te olette ääneti.»

»Mitä haluatte minun sanovan?»

Mies sanoi: »Odotan vastaustanne.»

»Jumala on sen kuullut», vastasi Derouchette.

Sitten hän astui eteenpäin, seuraavassa tuokiossa ei polulla ollut enää yksi varjo, vaan kaksi. Ne sekaantuivat yhteen ja tulivat yhdeksi. Gilliatt näki jalkainsa juuressa näiden kahden varjon syleilyn.

Äkkiä kuului etäällä kovaa melua. Kuultiin äänen huutavan »Apua!» ja satamakello soi voimakkaasti yöilmassa.

Se oli Lethierry, joka vimmatusti soitti kelloa. Hän oli herännyt ja nähnyt Duranden savupiipun satamassa. Tämä näky oli vähällä viedä hänen järkensä. Hän syöksyi ulos huutaen »Apua!» ja pani sataman suuren kellon liikkeelle. Äkkiä hän pysähtyi kuin kiinninaulittuna. Eräs mies oli juuri pyörähyttänyt laiturin kulmaukseen. Se oli Gilliatt. Lethierry karkasi hänen päällensä, syleili, kaulaili häntä ja tempasi hänet mukanansa sisään. »Vakuuta minulle kunniasanallasi, etten minä ole sekapäinen!» toisti hän lakkaamatta. »Se ei voi olla totta. Ei yhtä tappia, ei yhtä ruuvia puutu. Se on uskomatonta! Se ei kaipaa muuta kuin vähän öljyä. Mikä mullistus! Sinä olet minun lapseni, minun poikani, Luojani. Uljas poika! Uskaltaa mennä noutamaan vanhan koneeni. Aavalla merellä noiden murhaavain karien kynsistä. Olen minä kummia ennenkin nähnyt, mutta en mitään tämän kaltaista.»

Gilliatt antoi hänelle vyön ja Clubinin varastaman pussin, joka sisälsi satatuhatta markkaa. Siitä Lethierry yltyi vieläkin hurjemmin riemuitsemaan. »Onko kukaan nähnyt Gilliattin kaltaista miestä?» kysäisi hän lopuksi. »Minä olin nujerrettu mies, minä olin kuollut mies. Hän tulee ja asettaa minut entisiin oloihin. Enkä minä ole muistanut edes ajatella häntä. Hän oli aivan haihtunut mielestäni; mutta minä taas nyt muistan kaikki. Poika raukka. Poika raukka, sinä saat Derouchetten vaimoksesi.»

Gilliatt nojasi selkänsä seinää vasten kuten ihminen, joka pelkää kaatuvansa, ja sanoi hyvin matalalla mutta selvällä äänellä: »Ei!»

Lethierry säpsähti. »Mitä? eikö?»

»Minä en rakasta häntä.»

Lethierry nauroi mokomalle syylle. Hän oli ilosta hurjana. Gilliatt, hänen poikansa, hänen pelastajansa, oli naiva Derouchetten, hän, eikä kukaan muu. Naapurit, joita kello oli nostattanut valveille, alkoivat tulvia sisään. Huone täyttyi tuotapikaa. Derouchettekin liukui sisään ja Lethierryn silmä äkkäsi hänet väentungoksessa. Hän tarttui kiinni häneen ja kertoi hänelle uutisen. »Me olemme taas rikkaat ja sinun pitää mennä naimisiin sen ihmisen kanssa, joka on tämän tehnyt.» Hänen silmänsä sattui mieheen, joka oli seurannut Derouchettea huoneeseen. Se oli se sama nuori pappi, jonka Gilliatt oli pelastanut kallioistoimelta. »Ah, tekin olette täällä, herra pastori», huudahti vanhus; »tehän vihittekin yhteen nämä nuoret tässä. Siinä sitten on miestä!» hän huudahti ja viittasi Gilliattiin.

Gilliatt oli kammottavan näköinen. Hän oli samassa asussa, jossa hän aamulla oli lähtenyt kallioilta purjehtimaan ryysyissä. Paljaat kyynäspäät irvistivät hihoista, parta oli pitkä, hiukset takkuiset ja pitkät, silmät veristävät, iho kesiävä, kädet haavain peittämät, jalat paljaat ja verta vuotavat. Pirunkalan hänen ruumiiseensa iskemiä rakkoja oli vielä siellä täällä nähtävänä.

»Tässä on minun vävypoikani!» huusi Lethierry. »Kuinka hän on kamppaillut merta vastaan! Hän on ylt'yleensä ryysyissä. Katsokaa noita hartioita! Noita käsiä! On siinä miestä!»

Mutta Lethierry ei tuntenut Gilliattia. Murtunut poloinen pujahti pakoon huoneesta. Hän itse puuhasi kaikki valmiiksi papin ja Derouchetten häitä varten; hän asetti erikoisen lupakirjan heidän käteensä, hän hankki papin, joka sen toimitti ja hankki heille paikat Englantiin kulkevassa laivassa.

Tehtyään kaiken tämän, hän ohjasi kulkunsa kallioistuimelle ja istui siellä odottamassa poukamasta ilmestyvää laivaa.

Laiva läheni verkalleen kuin aavelaiva. Gilliatt tähysteli. Äkkiä kylmä kosketus, joka pani vilunväreet liikkumaan hänen ruumiissaan, sai hänet katsomaan alas. Meri oli noussut hänen jalkoihinsa.

Hänen katseensa liukui alas, mutta sitten hän taas nosti silmänsä. Laiva oli aivan lähellä. Kallio, johon sateet oEvat kovertaneet tämän jättiläisistuimen, oli niin kohtisuora ja vesi sen kohdalla niin syvää, että laivat saattoivat tyyneliä ilmalla vaaratta sivuuttaa sen jotenkin läheltä.

Laiva oli jo kallioiden kohdalla. Gilliatt saattoi selvästi nähdä mitä tapahtui auringon valaisemalla kannella. Hän näki morsiamen ja sulhasen istuvan vieretysten kuten kaksi lintusta, jotkalämmittelivät keskipäivän auringossa. Taivaallinen valo näytti heijastavan kummankin henkeviltä kasvoilta. Syvä äänettömyys oli kuni taivaan rauha.

Laiva kulki eteenpäin. Hän katseli sitä, kunnes sen mastot ja purjeet muodostivat valken obeliskin, joka vähitellen pieneni taivaan rannalla. Hän tunsi että vesi oli kohonnut jo vyötäisiin asti. Kalalokit ja merikaarneet lensivät rauhattomina hänen ympärillään, ikäänkuin tahtoen häntä varottaa.

Laiva pieneni pienenemistään.

Kallion ympärillä, missä hän istui, ei ollut vaahtoa, eikä sinnekuulunut aaltojenpauhua. Vesikohosi rauhallisesti. Nyt se oli melkein Gilliattin hartiain kohdalla.

Linnut kiertelivät hänen ympärillään kirkuen tavantakaa lyhyitä valituksia. Vain hänen päänsä oli enää näkyvissä. Ilta läheni.

Gilliattin silmät yhä vaan tähystelivät taivaanrannalla näkyvää laivaa. Tämä katse ei enää ollut maallinen. Outo loiste hehkui sen tyynessä ja traagillisessa syvyydessä. Siinä ilmeni kadonneitten toiveiden rauha, tyven, vaikka surumielinen alistuminen loppuun, jokaoli niin toisenlainen kuin mitä hän oli uneksinut. Taivaan hämärä siirtyi jo hänen silmiinsä, mutta yhä vain ne tuijottivat samaan kohtaan avaruudessa.

Sillä hetkellä kun laiva haihtui taivaanrannalta, Gilliattin pää katosi. Muuta ei enää ollut näkyvissä kuin meri.




Nuori Voima 16-18/1909