Victor Hugo - Meren raatajat

Meren raatajat

Victor Hugo




Victor Hugon suuri romaani »Meren raatajat» (Les Travailleurs de la Mer), joka julkaistiin v. 1866, kirjoitettiin hänen ollessaan maanpaossa Guernsey-saaressa. Hugon teoksista ei yksikään voita tätä teosta mielikuvituksen ja esitystavan voimakkaassa lentävyydessä, ja ylevässä totuudentunnossa. Se on sanalla sanoen intohimojen, seikkailujen ja itsekieltäymyksen idylli. Kuvaillessaan meren oikkuja ja salaperäisyyttä, on Hugolla tuskin vertaistansa, eikä hänen kirjallisessa tuotannossaan liene yhtääu kuvausta, joka olisi elävämmin esitetty kuin Gilliattin ottelu pirunkalan kanssa. Kertomuksen toiminta liikkuu Irlannin kanaalissa ja kirja itse on omistettu »Ankaralle ja samassa ystävälliselle Guernseyn saarelle, joka on minun nykyinen tyyssijani ja arvatenkin on oleva hautanikin». 

Kirjalla oli suunnaton menestys ja se käännettiin heti useille Europan kielille.



I. Yksinäinen mies.



Gilliatt niminen mies, jota naapurit karttoivat osaksi hänen erakkomaisen elämänsä, osaksi hänen omituisen rakkautensa tähden luontoon, jonka taikauskoinen kansa arveli johtuvan siitä, että hän oli jonkinlaisessa liitossa paholaisen kanssa, palasi eräänäpäivänä nousuveden aikana kalastusretkeltä. Hänestä näytti silloin kuin olisi hän nähnyt miehen varjon sen kallion kielekkeellä, jonka sivutse hän purjehti.

Gilliattin huomio kohdistui tähän paikkaan arvatenkin siitä syystä, että se oli hänen lempi-olinsijansa se kun oli itse luonnon kovertama istuin jylhään kallioon, josta oli merelle suurenmoinen näkoala. Se oli sellainen paikka, johon joku seutuun perehtymätön matkustaja saattoi mielihyvällä rannalta kavuta ja istua siinä lumottuna nauttimassa edessään leviävästä maisemasta huomaamatta valtameren nousua, kunnes kävi mahdottomaksi paeta. Tältä kallion yksinäiseltä jättiläisistuimelta eivät mitkään huudot eivätkä avuksipyynnöt voineet saavuttaa ihmiskorvaa.

Gilliatt ohjasi veneensä lähemmäksi kallionkielekettä ja näki, että varjo olikin ihminen. Meri oli jo noussut korkealle ja kallio oli sen piirittämä. Gilliatt lähestyi lähestymistään. Mies nukkui.

Hän oli mustassa pukineessa ja näytti olevan pappi. Gilliatt ei ollut milloinkaan ennen nähnyt häntä. Kalastaja kierteli kallion seinää ja jouduttuaan niin lähelle vaarallista kielekettä, että hän seisoen purtensa parraskannella, saattoi koskettaa nukkuvan jalkaa, onnistui hänen saada hänet valveille.

Mies nousi ja mutisi: »Minä tähystelin merta.»

Gilliatt käski hänen hypätä veneeseensä. Kun he olivat päässeet maihin, Gilliatt huomasi, että nuori pappi, jolla oli hiukan naiselliset kasvonpiirteet, kirkkaat silmät ja arvokas käytös, piteli kultarahaa valkoisessa kädessään. Gilliatt työnsi lempeästi käden syrjään. Seurasi lyhyt äänettömyys. Sitten nuori mies kumarsi ja poistui.

Gilliatt oli jo kerinnyt unohtaa tämän muukalaisen, kun hän kuuli jonkun huutelevan hänelle. Se oE muuan kylän asukkaista, joka kiireesti ajoi hänen ohitseen.

»Suuria uutisia, Gilliatt — Bravéessa —»

»Mitä sitten?»

»Nyt en jouda kertomaan mitä on tapahtunut. Menkää sinne, niin saatte kuulla.»

Bravées oli Lethierry nimisen miehen asuinpaikka. Hän oli koonnut itselleen aimo omaisuuden perustamalla ensimäisen höyrylaivan välittämään liikettä Guernseysaaren ja Normandian rannikon välillä; laivan nimi oli La Durande, mutta saaren asukkaat, jotka ennustivat sellaisesta kauhistuttavasta keksinnöstä vain onnettomuutta johtuvan, olivat ristineet sen »Pirun laivaksi». Mutta Durande kulki edes ja takaisin vahingoittumattomana ja Lethierryn kulta yhä vain karttui. Ei hän mitään maailmassa rakastanut niin hartaasti kuin tätä ihmelaivaansa, jonka höyryn voima pani kulkemaan. Lähinnä Durandea rakasti hän kaunista veljentytärtänsä, Derouchettea, joka hoiti hänen talouttansa.

Eräänä päivänä, Gilliattin astuessa pitkin lumenpeittämiä katuja, Derouchette, joka kulki hänen edellään, oli äkkiä pysähtynyt ja kirjoitellut jotain sormellaan lumeen. Saavuttuansa paikalle kalastaja näki, että tuo kujeellinen pikku olento oli kirjoittanut hänen nimensä siihen. Siitä hetkestä alkaen oli Gilliatt lakkaamatta yksinäisyydessään ajatellut Derouchettea.

Kuullessaan nyt Bravéessa jotain tapahtuneen, tuo yksinäinen mies ohjasi kulkunsa Lethierryn taloon, joka oli Derouchettenkin koti.

Uutinen oli pian kerrottu. Durande oli hävinnyt. Kertomuksen yksityiskohtien tulvasta Durande oli joutunut karille sumussa keskellä Douvres nimisiä kammottavia kareja Gilliattille pian selvisi yksi seikka: koneisto oli vahingoittumaton. Mahdotonta oli enää joutua Duranden avuksi, mutta koneet olivat vielä pelastettavissa. Ne olivat ainoat laatuansa. Tarvittiin paljon rahaa uusien rakentamiseksi, mutta sitä paitsi olisi ollut perin vaikeata löytää toistayhtä taitavaa koneentekijää kuin entinen, joka oli kuollut. Koneisto oli maksanut kymmeniä tukansia. Niin kauan kuin nämä koneet olivat käynnissä, oli haaksirikko melkein mahdoton. Se vahinko, jonka yksin koneiston kadottaminen tuotti omistajalleen, oli niin muodoin korvaamaton.

Kukaan ei rohjennut edes uneksia Douvres-kuilujen välissä lepäävän koneiston pelastamista. Olisi ollut sulaa hullutusta lähettää miehiä koettelemaan voimiansa surmaavien kallioiden kanssa. Paitsi sitä kaihon jyrkällä huipulla oli tuskin sijaa yhdenkään ihmisen seisoa. Jos mieli pelastaa koneisto olisi se yhden miehen tehtävä. Hänen täytyisi lähteä Douvresiin, olla viikkokausia ypö yksin hyrskyssä, yksin peninkulmien päässä rannikosta, yksin tässä kauhujen valtakunnassa, alttiina tietyille ja tietymättömille vaaroille — nälälle ja kylmälle, ilman muuta seuraa kuin kuolema.

Huoneessa läsnäoleva luotsi antoi lausuntonsa laivan kohtalosta.

»Ei; hukassa on kaikki. Sellaista miestä ei ole syntynyt, joka voisi häviöstä korjata Duranden koneiston.»

»Ellen minä voi sitä tehdä», sanoi haaksirikkoontuneen laivan koneenkuljettaja, »ei sitä kukaan voi tehdä.»

»Jos joku sen tekisi—», jatkoi luotsi.

Derouchette käänsi vaistomaisesti päätänsä ja keskeytti:

»Silloin minä menisin vaimoksi hänelle», virkkoi hän viattomasti.

Seurasi äänettömyys. Väkijoukosta työntyi mies tytön luo ja jääden seisomaan hänen eteensä kalpeana ja hätääntyneenä, virkkoi: »Te tulisitte hänen vaimokseen, Derouchette neiti?»

Se oh Gilliatt. Kaikkien silmät tähystelivät häntä. Lethierry oli noussut pystyyn ja ällisteli häntä. Hänen silmissään hehkui outo kiilto. Hän sieppasi päästään merimieslakkinsa ja paiskasi sen lattialle. Sitten silmäili hän juhlallisesti eteensä ja näkemättä ketään ympärillä seisovista, lausui hän, että Derouchette oli joutuva hänen omakseen. »Sen vannon Jumalan kaikkivaltiaan nimessä.»

(jatkuu)



Nuori Voima 16-18/1909