Harhama Raatajassa




Irmari Rantamala: Harhama. I osa, ensimäinen nide. Helsingissä Suomalainen Kustannusosakeyhtiö Kansa. Siv. 607. Hinta 7 mk.


Ettei kaunokirjallisella teoksella koskaan ole menestystä, kun siitä ennen ilmestymistä tehdään reklaamia, se tiedetään vanhastaan. Viimeinen todistuskappale tästä on Harhama.

Se ilmestyi kaikissa reklaami-kirjan merkeissä: siitä ja sen tekijästä, joka tietysti esiintyi salanimellä, oli liikkeellä toinen toistaan ihmeellisempiä juttuja. Kirjasta piti tulla jotain huimaavaa, maailmanhistoriallinen jättiläisteos (sivuluvultaan 6,000), joka löisi maat ja kansat hämmästyksellä. Siis sangen kunnioitettava esikoisteokseksi. Kun sitten näitten selittävien johdantojen jälkeen, jotka oli katsottu välttämättömiksi yleisön tietää, teoksen ensimäinen nide ilmestyi ja jännittynyt kirjallisuudenystävä luki sen yhdessä hengenvedossa läpi (siinä oli sivuja mitätön määrä 607) — ei, kuten tavallista, itse todellisuus läheskään vastannut toiveita ja odotuksia. Ainoa, minkä ensimäisen niteen luettuaan voi joltisellakin varmuudella sanoa, on että teos kaikesta päättäen sittenkin — tulee sivuluvultaan kuustuhantiseksi. Mutta niinpä käy ennustaminen, että kun teos kohtuullisen ajan kuluttua on kokonaan ilmestynyt (Tietosanakirjan julkaisemiseen menee kahdeksan vuotta) on se, joka teoksen on lukenut kannesta kanteen, tavallaan hänkin — merkkihenkilö.

Teoksen päähenkilö Harhama on suomalaissyntyinen mies, joka on elänyt Venäjällä ja joutunut tekemisiin mitä erilaisimpain ainesten ja yhteiskuntakerrosten kanssa, niin että hänellä on vapaa pääsy yhtäänne ylimystön loistaviin pitoihin ja toisaanne vallankumouksellisten synkkiin neuvotteluihin. Hän on omituinen epäilijä-luonne, joka jumalankieltäjältä isältään ja uskonnolliselta äidiltään on perinyt kaksinaisuuden kirouksen: hän horjuu uskon ja täydellisen kieltämisen välillä voimatta kokonaan omistaa sitä tai tätä elämänkäsitystä. Hänen vanhempainsa sielut käyvät veristä sotaa ylivallasta hänen sielussaan.

Vuosikaudet, aina lapsuudesta asti on hän etsinyt vastausta elämän arvoitukseen ja taistellut hiljaista ja epätoivoista jaakopin-taisteluaan perityn jumala-käsityksen kanssa. Hän on jo päässyt niin pitkälle, että on suunnitellut mielessään valmiiksi suuremmoisen teoksen, jolla hän kokonaan kukistaisi Jehovan vallan. Mutta aiettaan ei hän saa toteutetuksi. Sisällinen taistelu on hänet siihen määrään uuvuttanut ja turtanut, etteivät tuskallisimmatkaan mielenliikutukset eivätkä kouristavimmatkaan näyt voi saada häntä tekemään lopullista ratkaisua suuntaan tai toiseen. Hän nauttii objektiivisesti milloin Jumalan suuruuden ajatuksesta milloin jumalankieltämisen suuruuden ajatuksesta. Hän on heikko. Jumala ja Perkele, (mikä viimemainittu on enimmästä päästä se vanha sovinnainen, yleiseen hyväksytty perkele, joka tulipunaiseen viittaan pukeutuneena räiskii palvelijoilleen; esiintyy myös tulenlieskana ja perhosena ja harakkana) pitävät aivan erikoista huolta hänen sielustaan, ja sen seikan ansioksi on kait luettava, että hän saa nähdä korkeimman inhimillisen onnen jaloiston kultaiset temppelinharjat ja maailmankurjuuden turun. Kuten mainittu, eivät nämä näkemykset saa aikaan kehitystä mihinkään suuntaan hänen sielussaan, joka heijastaa ne vain kuin lepäävä meri. Näin ollen "ei niillä ole mitään merkitystä Harhaman myöhemmin tapahtuvan lopullisen kääntymyksen perusteluina, jollaisiksi tekijä epäilemättä on niitä aikonut. Ensimäinen nide on siis oikeastaan turhaan kirjoitettu; saman, jonka tekijänyt sanoo kuudella sadalla sivulla, olisi hän kenties voinut sanoa yhtähyvin — kuudella sivulla.

Miltei kaikki kirjan sivuhenkilöt osaavat pitää korkealentoisia ja -aatteisia juhlapuheita (kaikki he filosofoivat) ja pitävätkin niitä sangen mielellään ja missä hyvänsä. M. m. pidetään yksi tällainen, pitkä ja pateettinen puhe Jumalaa vastaan, vallankumouksellisten salaisessa sotaneuvottelussa, missä muuten pohditaan aivan käytännöllisiä asioita, keskellä yötä ja salamoita ja huumaavaa ukkosen pauhua. (Teatteri-efektejä on teoksessa runsaasti.) Sitävastoin ei päähenkilö mitenkään osoita sanoillaan eikä teoillaan sitä neroa, jonka tekijä antaa tietää hänessä piilevän. Hänestä ainoastaan sanotaan, että hän suunnittelemallaan teoksella, kuin yhdellä iskulla, voisi kokonaan tuhota ja musertaa — Jumalan. Yhdellä ainoalla kirjalla! Mikä yli-ihminen hän onkaan! Isä perkele itse panee sangen suuren arvon tälle teokselle (ei niinkään vähäinen suositus!), katsoen sitä jonkinlaiseksi maailmanhistorian kulminatsionipisteeksi sen muka ratkaisevan merkityksen tautta Jehovan valtaan nähden. Harhamasta itsestäänkin ja hänen nerostaan ja voimastaan on hänellä nuo samat suuret ja omituiset käsitykset kuin kirjan tekijällä; hän katsoo häntä nähtävästi historian edustavimmaksi henkilöksi: ihmiskunnan vaiheista hän muistaa ainoastaan luomiskertomuksen ihmiset ja — Harhaman; eikä hänellä tunnu olevan muuta tekemistä kuin milloin perhosena, milloin tulenliekkinä ja milloin minäkin seurata Harhaman askeleita; kun tämä lopussa lähtee Suomeen, seuraa koko perkeleen sotajoukkokaikessa kunniassaan suurella pauhulla ja symbaalien soitolla pilvissä häntä. Harhama-raukka!

Teoksen tyylitellyt kuvaukset, joilta useimmilta ei voi kieltää karmivaa ja pöyristyttävää vaikuttavaisuutta, ovat sitä lajia, että niitä parhaiten kenties voisi nimittää yltiöromantiikaksi. Sellaisia ovat esim. kuvaukset Hiiden myllystä ja Hornan luolasta. Samaan lajiin kuuluu mahdollisesti maisemamaalaus sivulla 480, jossa aurinko ja tähdet yhtaikaa kimmeltävät kesäpäivän taivaalla. Vai eikö tekijä kenties ole ehtinyt lukea käsikirjoitusta läpi?

Teoksen kieli on yleensä sujuvaa, koristeellista ja ylitsekuohuvaa sanarunsaudessaan, omituisilla ja omaperäisillä käänteillä ja vertauksilla kyllästytettyä. Tekijä on kaukana niistä kielen mestareista, joiden mukaan sama asia voi tulla sanotuksi vain yhdellä ainoalla tavalla. Hänen sanontatapansa on kaikkea muuta kuin täsmällistä: hän antaa tulla sanoja kuin turkin hihasta, hän sanoo saman asian monella eri tavalla, yksi niistä on mahdollisesti oikea. Vertauksista toiset ovat korkean runollisia ja sattuvia, toiset suorastaan tympäisevät.

Tekijän päävoima on hänen loimottavassa mielikuvituksessaan, jonka palo toisinaan valaisee ennen näkemättömiä näkyjä. Niinpä ensimäisessä luvussa. Mutta sangen usein se myös talttuu seuraamaan vanhoja kirjallisia esikuvia. Dante pilkistää inferno-kuvauksissa esiin; kotimaisista kirjailijoista on Linnankosken vaikutus varsin tuntuva.

Harhamalle ei nykyisessä asussaan, edellyttäen että jatko tulee olemaan samanlaista, voi ennustaa pysyväistä asemaa suomalaisessa kirjallisuudessa. Ne kauniit yksityiskohdat, joita siinä epäilemättä on, katoavat ylenmääräiseen, kaikki hukuttavaan sanatulvaan, vertauksien runous häipyy — vertauksien proosaan kuin pisara mereen, ja se laajasuuntaisuus, jolle tekijä on kirjan rakentanut (mikä ynnä korkeaan paatokseen pingoitettu aatteellisuus tuovat mieleen Hall Cainen) tekee sen raskaaksi ja suhdattomaksi. Muistuu mieleen Goethen sanat: »In der Beschränkung zeigt sich der Meister.» Se on aina oleva yksi estetiikan peruslakeja.


L. P.





Raataja 12/1909.