IRMARI RANTAMALA: Harhama. Ensimäisen osan ensimäinen nide. — Kansa.
Kaikkihan jo tietävät, että puheenalainen teos on harvinainen suurteos, tai ainakin aikanaan siksi aiottu. Joka on tämän ensimäisen niteen lukenut, epäilemättä kuitenkin mielessään toivottelee, että ne suunnitellut kuutisen tuhatta sivua eivät kumminkaan kaikki tulisi kirjoitetuksi eikä painetuksi. Sillä se on sentään liikaa. Liikaa tällaiseltakin teokselta ja tällaiseltakin tekijältä. Ilmeistä näet on, että tekijä kirjoittaa, niin sanoakseni, "sydänverellään". Siinä tosiaan tuntuu kirjoitetun takaa elävä ihmismieli, aivan epäämättömästi.
Kaiken sen huhuilun jälkeen, jota tästä kirjasta jo kotvan aikaa oli korvissa humissut, siihen käy käsiksi epäilevänä. Sillä todistaahan niin monasti kokemus ennakolta kulkevat puheet ja kiitokset tyhjyydeksi vain. Eikäpä kokonaan toisin käy "Harhamankaan". Kun on päässyt sen raamatunomaisen johdannon läpi, tutustunut päähenkilöön sekä hänen ystäväänsä ja oppi-isäänsä Pietari munkkiin, ja vielä saatettu Perkeleen valtakunnan juhlanäytäntöjä katselemaan, kun on nämät alkuvalmisteet saatu suoritetuksi ja näytään siirryttävän "asiaan", levitetäänkin lukijan silmien eteen taulu toisensa jälkeen mitä aistillisinta laatua ja puhutaan hirveän paljon naisista, naisten povista, hienosta hipiästä, harsopuvuista, riutumisista, raukeamisista, heltymisistä j. n. e. Sitä lajia tarjotaan aivan liian runsaalla mitalla, ja saattaa se, pelkään, monen tympäytyneenä heittäytymään toivottomaksi jatkon suhteen. Varsinkin kun on tämän kuluessa tullut huomaamaan, että todellisuus, se meidän rakas todellinen, oleva elämämme, peittyy johonkin utuisen väliverhon taakse, että tekijä tavan takaa tarpeettomasti toistaa omia lauseitansa, käyttää huonoja, mauttomia sanoja, ajatuksia ja vertauksia hyvinkin usein, eikä tosissaan tutustuta meitä kerrottavaansa ihmiskohtalosta.
Alku on väsyttävä. Mutta pitemmälle kun ennättää, tulee ymmärtämään, että on siinä sittenkin kaikessa yhdenomalaatuisen persoonallisuuden väritys, tuntuu hänen elämänkokemuksensa. Esitykselle vain on annettu niin valtaavat puitteet, että lukijalta uhkaa puuttua mittapuu sen arvostelemiseksi, ja siitä johtuu tuskastuminen, tyytymättömyys,ymmärtämisen puute. Tekijän suurellisuus kostaa itsensä.
Se on epäilemättä vahingoksi sekä hänelle itselleen että lukijalle. Jos hän olisi tyytynyt kohtuullisiin rajoihin, tiivistänyt ajatuksensa ja sanottavansa ja ahjonsa hehkussa kiteyttänyt niitä helmilöiksi, olisi hän varmaankin saattanut nopeammin ja lujemmin sitoa lukijan itseensä. Sillä se henkilö, joka on "Harhaman" kirjoittanut on palava, hehkuva henki, joka ei ainoastaan ole mietiskellyt niitä syntyjä syviä, joista tämä osa jo on täynnänsä, tosin enemmän kysymysten kuin väliaikaistenkaan vastausten muodossa, vaan on myöskin joutunut liikkumaan ja elämään ympäristössä, joka on vallan toista laatua kuin meikäläisen tavallisesti, m. m. Venäjän sekä ylhäisissä että alhaisissa piireissä, virkaluokasta sosialistein anarkistisiin laumoihin saakka ja saanut vaikutuksia jotka ainakaan eivät ole olleet omansa hillitsemään hänen ajatustensa paloa.
Otaksua näet täytyy, että Harhama ja kirjan tekijä ovat toisilleen varsin läheisiä, niin paljossa kuin heidän yksityiset kokemansa saattavatkin erota. Omituinen olento muuten tämä Harhama. Umpimielinen, harvasanainen, suuria kysymyksiä hautova, Jumalan olemista epäilevä, aina etsiskellen vastausta kysymykseen: mitä on elämä? mikä sen tarkoitus?, ja kumminkin kuin juureton puu, virran vietävä, elämästä vierautunut. "Kaikki todellinen, mikä häntä sitoi, oli yleensä hänelle taakka. "Hänen ominaisuutensa ovat kuitenkin sitä laatua, että hän voittaa ylevien ja hienojen henkien ystävyyden, sanotaan, mutta toistaiseksi ainakin on verrattain hämäräksi sittenkin jäänyt se, itserakkaalta kuulostava, kehaisu, että hän oli kohonnut henkisellä etevyydellään kaikkien yli", niinkuin lausutaan eräässäkin paikassa. Kaikki syvällisemmät puheet lähtevät toisten huulilta, ei Harhaman, joka pysyttelee etupäässä toisten ohjattavana. Kun hän kuitenkin tämän niteen lopussa eroaa tähänastisesta ympäristöstään ja aktiivisesti otettuaan osaa Venäjän vallankumouksellisten toimintaan, m. m. pommiyrityksiin, palaa kotimaahansa, lienee lupa odottaa hänen nyt seisovan omilla jaloillaan.
Seuraamaan teoksen sisällystä ja sen esittämäin tapausten kulkua emme sen lähemmin lähde. Olkoon vain edellisten viittausten lisäksi sanottuna, että tekijä piirtää kuvat sekä ylellisistä ylellisimmistä että kurjista kurjimmista oloista ja tekee sen säästämättä värejä tai hermoja. Ja että hänen kuvaustapansa, puhetapansa ei ole vaikuttamatta, on epäämätöntä. Tyyli on aivan erikoisen kukkeata, kuvarikasta. Alituiseen, joka rivillä,tulee vastaan vertaus, kuvaannollinen käänne, havainnollinen sana elävöittämään abstraktista ajatusta. Tämä ylitsevuotava rehevyys oudostuttaa, ehkenpä vierastuttaakin, mutta ellei itsepintaisesti tahdo olla tunnustamatta sen kykyä liikuttaa ihmismieltä, niin outous katoaa, lukija taipuu ja kirjailija on voittanut.
Kuitenkin kaikitenkin palaan alkumuistutukseeni — vaikka epäilenkin, että sitä ei oteta suosiolliseen huomioon: kyllä on vara supistaa, se on vain voitoksi sekin. Kuinka sanookaan vanha viisaus: "Nur in der Beschränkung zeigt sich der Meister".
H. Impivaara
Aika 10/1909.
