Salapoliisiseikkailuja
Kirj. A. Conan Doyle
(Suomennos Etelä-Suomelle)
Amerikkalaisen perijättären häät
— Täällä näyttää olevan sangen hienoaiheinen epistola, sanoin Holmesin heti astuessa sisään. Aamupäivällähän sinulla oli ilo saada kirje kalakauppiaalta ja kyyppäriltä.
— Niin, minun kirjeenvaihtoni tosiaankin tuottaa jonkun verran vaihtelua, sanoi hän hymyillen. Kirjeet, jotka lähtevät alemman kansanluokan jäsenten käsistä, ovat tavallisesti huvittavimmat. Tämä näyttää olevan joku noista kutsukirjeistä, jotka aina pakottavat viettämään pari kolme kuollutta tuntia tai sitte valehtelemaan.
Hän auokasi ja luki kirjeen.
— Ohoh, mahtaa tämä kuitenkin jonkun verran huvittaa.
— Se ei siis liene kutsukortti mihinkään hienoon tilaisuuteen.
— Ei, se koskee ammattiani.
— Ja aatelinen klientti.
— Hän on Englannin jaloimman suvun jäsen.
— Onnittelen!
— Vakuutan sinulle, ettei klienttimme yhteiskunnallinen arvo vaan hänen nykyinen asemansa huvittaa minua. Olet kai lukenut tarkkaan päivän lehdet, vai mitä? Kuten näet, sanoin, osoittaen lehtikasaa vieressäni. Eihän minulla näihin aikoihin muutakaan tekemistä ole.
— Olipa onni; ehkäpä sinä voit antaakin tarvitsemani selitykset. Minä luen harvoin muuta kuin oikeus- ja poliisiasioita ja mahdollisesti hauskemman rikostutkimuskertomuksen. Jos olet päivän uutisista selvillä, olet lukenut jotakin loordi St. Simonin häistä?
— Suurimmalla mielenkiinnolla.
— Hyvä on. Tämä kirje on juuri St. Simonilta. Luen sen ääneen ja sitte sinä vuorostasi teet selkoa, mitä sanomalehdet tapahtumasta kertoivat. Hän kirjoittaa:
"Paras herra Sherlock Holmes! Loordi Nackmater on suosittanut minulle Teitä sellaisena henkilönä, jolle voin omistaa täyden luottamukseni. Olen sen vuoksi päättänyt kääntyä puoleenne muutamassakin saavassa tapahtumassa, joka on yhteydessä vihkimähetkeni kanssa. Herra Lestradella, hyvintunnetulla yleisellä poliisipäälliköllä on jo asia virallisesti käsissään, mutta hän sanoo itsellään ei olevan mitään apuanne vastaan ja luulee sen koituvan itselleen hyödyksi. Otan sen vuoksi vapauden kello 4 iltapäivällä tulla luoksenne ja toivon varmasti silloin kohtaamani Teidät kotona, koskapa asia on ylen tärkeä. — Suurimmalla kunnioituksella.
St. Simon."
— Kirje on päimätty Groswenor Mansionissa, kirjoitettu hanhenkynällä ja jalosukuisella loordilla on tässä työssä ollut kunnia saada mustepilkku oikean pikkusormensa ulkosyrjään, sanoi Holmes taittaessaan kirjeen kokoon.
— Hän sanoo kello neljä. Ja nyt on kolme. Siis tunnin kuluttua on hän täällä.
— No sittehän minulla vielä on aikaa sinun avullasi ottaa tapahtumasta selvää. Etsipäs ylös ne lehdet, missä asiasta puhutaan. Minä sillä aikaa katson, kuka klientimme on. — Hän otti hyllyltä näin sanoen punakantisen kirjan. Tässäpä hän onkin. Aiman oikein. "Loordi Robert Walsingham de Vere St. Simon, herttua Balmoralin toinen poika — syntynyt 1846." Hän on niin muodoin neljäkymmentä yksi vuotta vanha, mikä onkin oikea ikä miehelle, joka avioliittoon aikoo. Oli yhteen aikaan siirtomaa-asiain alikirjurina. Herttua, hänen isänsä, oli ulkoasiain ministeri. Suku polveutuu isän puolelta suoraan Plantageeneista ja äidin puolelta Tudooreista. No se ei ollut juurikaan valaisemaa. Ehkäpä sinulta saan enemmän tietää.
— Niin, tässä on lyhyt uutinen "Morning Postissa", joka tietää häät vietettämäksi kaikessa hiljaisuudessa Yrjönkirkossa Hannover Squaressa ja että ainoastaan puolen tusinaa lähimpiä omaisia on vihkiäisissä läsnä. Juhlallisuudet alkavat sitte vasta morsiamen isän Aloysius Doranin tilaisuutta varten järjestämässä rakennuksessa.
— Kuka on Doran?
— No hänhän on Tyynenmeren rannikon rikkain mies Amerikassa, jonka tytär, neiti Hatty Doran, piti nyt vihittämän loordi St. Simonin puolisoksi.
— Jahah, sanoi Holmes haukotellen. Kaksi päivää myöhemmin on toinen uutinen, joka kertoo, että nuoret aikovat viettää kuherruskuukautensa loordi Backwaterin tilalla lähellä Peterssieldiä. Nämä ovatkin ainoat tietoni ennen morsiamen katoamista.
— Ennen mitä? kysyi Holmes ja aivasteli.
— Ennen äsken vihityn Hatty Doranin katoamista.
— Milloin katosi hän sitte?
— Hän katosi päivällispöydästä aamiaisen jälkeen.
— Todellako? Sittehän asia on huvittamampi kuin luulinkaan, vallan draamallinen.
— Niin, minustakin se on kerrassaan selittämätön.
— Morsiamet katoamat tavallisesti ennen vihkimistä ja joskus myös kuherruskuukausina, mutta enpä muista tämän suuntaista milloinkaan tapahtuneen. Annahan minun kuulla asian yksityiskohdat.
— Mutta tiedot siitä ovat epätäydelliset.
— Kenties onnistuu meille tehdä ne täydellisimmiksi.
— Otsake kuuluu: "Eriskummallinen tapaus ylhäisissä häissä."
"Loordi St. Simonin suku on tunnetuimpia koko laajassa Englannissa. Perhettä on nyt kohdannut syvä murhe sen liikuttavan tapahtuman johdosta, mitä on yhteydessä loordin häitten kanssa. Vihkiäiset tapahtuivat toissa päivänä, kuten lehdet omat kertoneet. Mitä sen jälkeen tapahtui, on aluksi koetettu salata, mutta herättänyt siksi suurta huomiota, että katsomme velvollisuudeksemme kertoa tapahtuman kokonaisuudessaan, ettei maailma saisi asiaa väärentää.
Vihkiäiset Yrjönkirkossa kävivät kaikessa hiljaisuudessa. Ei muita syrjäisiä ollut saapuvilla kuin morsiamen isä Aloysius Doran, Balmoralin herttuatar, loordi Backwater, Eustace setä lady Clara St. Simon (sulhasen nuorempi veli ja sisko) ja lady Alicia Wittington. Tämä seurue meni nyt vihkiäisten päätyttyä herra Doranin tilaisuutta varten ostamaan taloon Lancaster Gaten varrella juhlapäivälliselle. Kerrotaan, että eräs nainen, jonka nimi vielä ei ole tunnettu väkisin koetti tunkeutua tänne vieraiden jälestä ja väitti itsellään oleman sangen tärkeäa asiaa loordi St. Simonille. Epämiellyttävän kohtauksen jälkeen onnistui hovimestarin palvelijoiden avulla viedä hänet ulos. Morsian,
joka tästä häiriöstä mitään tietämättä istui päivällispöydässä, valitti äkkiä pahoinvointia ja sanoi hetkeksi menevänsä omaan huoneeseensa. Hänen poissaoloansa pian pitkäksyttiin, mentiin hakemaan ja silloin saatiin kamaripalvelijattarelta kuulla, että hän oli viipynyt huoneessa vain hetken, ottanut päälleen sadekapan ja hatun sekä mennyt ulos. Toinen palvelijattarista väitti tällä tavoin puetun naisen nähneensä menevän kadulle, mutta ei osannut aavistaa sitä nuoreksi emännäkseen, jonka luuli istuman päivällispöydässä. Herra Doran ilmoitti asiasta poliisille heti kun oli saanut sulhaselta vakuutuksen, että tyttärensä todellakin oli kadonnut. Ponteviin etsimistoimiin on ryhdytty, mutta sangen hämärät ovat tähän asti tutkimuksen tulokset olleet. Luullaan morsiamen joutuneen mustasukkaisuuden uhriksi."
— Siinäkö kaikki?
— Aamulehdissä on lisäksi pieni, mutta tärkeä uutinen.
— Annahan kuulua.
— Niin, neiti Flora Millar, joka tässä murhenäytelmässä leikkii niin huomattavaa osaa, on vangittu. Hän on ollut tanssijattarena Allegroteatterissa ja tuntenut loordi St. Simonin monta muotta. Tässä kaikki, mitä sanomalehdet asiasta kertomat ja loppu on sinun käsissäsi.
— Mieltäkiinnittävä tapahtuma, jota en hinnasta mistään laske ohitseni luiskahtamaan. Mutta siellä joku soittaa. Koskapa kello nyt on viisi minuuttia yli neljä, voin lyödä vetoa sen oleman aatelisen klienttimme. Ei, älä mene, Watson, sinua kyllä tarvitaan todistajana ja muuten ei hyvä muistosi ole haitaksi.
— Loordi Robert St. Simon, ilmoitti palvelijapoikamme ja aukasi oven selki selälleen. Se mies, joka nyt astui sisään oli miellyttävän näköinen, vartalo komea, kasvot kalpeahkot nenä kaareva ja suun ympärillä ylhäiset piirteet. Silmät olivat suuret, avoimet ja katse rohkea. Esiintymistapa ylhäinen ja hieno, mutta koko olennosta ilmausi ennenaikainen vanhentuminen. Mustien hiusten joukossa oli jo harmahtaviakin hapsia ja hänen kävellessään polvet hieman taipuivat. Pukunsa oli muodikas kiireestä kantapäähän saakka. Korkea kiiltokaulus, musta hännystakki, valkoinen liivi, keltaiset hansikkaat, kiiltokengät ja ja vaaleat housut. Hän astui hitaasti huoneeseen, katseli tyynesti oikealle ja vasemmalle, kierrellen viiksiään, jolloin komea vihkisormus välähteli hänen oikeassa nimettömässään.
— Tervetuloa, loordi St. Simon, sanoi Holmes nousten seisoalleen tervehtimään. Istukaa, olkaa hyvä, tänne nojatuoliin. Tohtori Watson, ystäväni ja työtoverini. Istukaa lähemmäksi tulta, niin saamme keskustella teitä kohdanneesta tapahtumasta.
— Sangen epämiellyttämä asia minuun nähden, kuten arvannette, herra Holmes. Olen syvästi liikutettu. Sain äsken tietooni, että te ennen olette käsitellyt useita vaikeita asioita, tämänsuuntaisia, ja senvuoksi käännyn luottamuksella puoleenne. Olen nyt valmis antamaan teille selitykset, mitä tapahtumaa ja sen yksityisseikkoja koskee.
— Tiedän jo kaikki, mitä lehdet ovat kertoneet, mutta en sanaakan enemmän. Luulen niissä muuten tarpeeksi olevan. Tämä artikkeli esimerkiksi, onko se riittävä?
Loordi St. Simon luki tarkaten artikkelin, minkä Holmes osoitti hänelle.
— Niin, kyllä nämä tiedot ovat osaltaan selvät.
— Mutta täydennystä kuitenkin kaipaavat. Sallitteko, että teen teille joitakin kysymyksiä?
— Olkaa niin hyvä.
— Milloin kohtasitte ensi kerran neiti Doranin?
— Vuosi takaperin, San Fransiscossa.
— Matkustelitte silloin Yhdysvalloissa?
— Niin, matkustelin.
— Menittekö kihloihin siellä?
— Emme.
— Tulitte kuitenkin hyviksi ystäviksi?
— Hänen seuransa miellytti minua, mikä ei suinkaan ollut hänelle tuntematonta.
— Onko hänen isänsä rikas? Hänen sanotaan oleman rikkaimman Amerikan Tyynenmeren rannikkolaisen.
— Miten hän lienee rikastunut?
— Kaivosten kantta. Joku vuosi taakse päin ei hänellä ollut mitään. Löysi sitte kultasuonia, perusti kaivoksia ja tuli miljonääriksi.
— Tahtoisitteko olla hyvä ja parilla sanalla mainita, mitkä ovat mielestänne pääpiirteet tuon nuoren naisen — vaimonne luonteessa?
Loordi pyöräytteli sormustaan ja katseli tuleen.
— Katsokaa, herra Holmes, vaimoni oli kaksikymmenvuotias isänsä rikastuessa. Hänellä oli ollut täysi vapaus. Vuoret, metsät ja aallot lienevät häntä kasvattaneet enemmän kuin lasisilmäiset opettajat. Hänellä on hiukan poikamainen, mutta luja luonne, riehahteleva, tulinen ja kaikenlaisiin kaavamaisuuksiin kerrassaan taipumaton. Mitä ikänä hän päättääkin, päättää hän silmänräpäyksessä. Muuten en totta puhuakseni olisi antanut hänelle sitä nimeä, jota minulla on kunnia kantaa. — Tässä yskäsi loordi ylpeästi. — Hän oli pohjaltaan puhdas ja jalo luonne. Luulen hänen oleman valmiin uhraukseen mihin tahansa hyveiden puolesta ja kaikki kunniaton inhoittaa häntä.
— Teillä on hänen valokuvansa.
— Tässä. — Hän aukasi medaljongin ja näytti hurmaavan naisen muotokuvaa. Holmes katseli sitä kauan ja totisena. Sulki vihdoin ja ojensi medaljongin loordi St. Simonille.
— Hän tuli myöhemmin Lontoosen ja te uudistitte tuttavuutenne?
— Hän tuli tänne isänsä kanssa. Sain ilon kohdata hänet usein, rakastuin, kihlauduin ja olen nyt naimisissa.
— Näittekö neiti Doranin vihkiäisten edellisenä päivänä?
— Kyllä.
— Oliko hän iloisella tuulella?
— Erinomaisen iloisella. Hän puhui tulevaisuudesta ja suunnitteli, miten järjestäisimme kotimme.
— Todellako? Sepä huvittavaa? Entäs hääaamuna?
— Samoin. Hän oli mahdollisimman iloinen.
— No ja vihkimisen jälkeen?
— Silloin totta puhuakseni huomasin ensi kerran, että hänen mielensä oli hieman kiihtynyt. Tämä oli muuten sivuseikka, jolla ei liene mitään tekemistä asian kanssa.
— Olkaa hyvä ja kertokaa kaikessa tapauksessa.
— Oh, se oli vain lapsekasta. Kun vihkiäisten jälkeen olimme sakastissa, pudotti hän kukkavihkonsa, jonka muuan tuntematon herra antoi hänelle kohteliaasti takaisin. Tämä vihkon putoaminen vaikutti häneen jotenkin, niin että hän vaunussa vastasi kyselyihini vallan lyhyesti ja näytti liikutetulta.
— Todellako? Te sanoitte, että vieras herra ojensi sen hänelle takaisin. Eivätkö vihkiäiset sitte olleetkaan, kuten lehdet kertovat, yksityiset?
— On mahdotonta estää yleisöä pakkautumasta kirkkoon, kun ovet ovat auki.
— Tämä herra ei ollut kukaan vaimonne tuttavista?
— Ei, tietysti; hän oli muuten kehnonlaisesti puettu ja sangen jokapäiväisen näköinen. Tuskin katsoinkaan häntä. Mutta taisinpa poiketa asiasta.
— Lady St. Simon palasi nimittain vihkiäisistä hiukan kiihtyneemmällä mielellä kuin ennen vihkimistä? Mitä teki hän ensiksi tultuaan isänsä taloon.
— Puheli kamaripalvelijattarensa kanssa.
— Kuka on hänen palvelijattarensa?
— Hänen nimensä on Alice, nuori amerikatar. Tuli tänne vaimoni mukana Kaliforniasta.
— Uskottu palvelijatar?
— Liiaksikin uskottu mielestäni. Tuntui joskus minusta kuin emäntänsä olisi antanut hänelle liiankin suurta vapautta. Amerikassa on kuitenkin tässä suhteessa toiset tavat kuin meillä.
— Kuinka kauvan puhui hän Alicen kanssa?
— Pari minuuttia korkeintaan. En joutanut siihen huomiota kiinnittämään.
— Kuulitteko, mitä hän esimerkiksi sanoi?
— Lady St. Simon sanoi jotakin sinne päin kuin että "käytä vanhaa tapaasi". En tiedä, mitä lienee tarkoittanut.
— Mitä teki vaimonne tämän jälkeen?
— Meni ruokasaliin.
— Nojatenko käsivarteenne?
— Ei, yksin. Hän oli tavallisestikin välinpitämätön näissä pikkuseikoissa, kun sitte olimme muutaman minuutin istuneet pöydässä, pyysi hän hätäisesti anteeksi ja poistui huoneesensa. Eikä palannut takaisin. Mutta palvelusneitonen Alice väittää, että hän otti päälleen hatun ja sadekapan, jonka jälkeen poistui kadulle.
— Aivan niin. Hyde Parkissa nähtiin hänen sitte puheleman Flora Millarin kanssa, henkilön, joka nyt on vangittu ja jolla samana päivänä oli jommoinenkin osa näytelmässä.
— Tahtoisin hieman kuulla tästä nuoresta naisesta ja teidän suhteestanne häneen.
— Olemme olleet ystäviä useamman vuoden, hyviä ystäviä, voin sanoa. Hän oli Allegroteatterissa. Käyttäydyin jotenkin vapaasti hänen kanssaan, eikä hän voi syyttää minua mistään petoksesta, mutta te tiedätte, millaisia naiset ovat, herra Holmes. Flora oli pieni kaunis nainen ja korviaan myöten rakastunut minuun. Sain häneltä kihlautumiseni jälteen useita uhkaavia kirjeitä ja tahdonpa tunnustaa teille, että juuri sen vuoksi päätin viettää hiljaiset häät, sillä pelkäsin hänen matkaansaattavan jonkun skandaalin kirkossa. Tultuamme herra Doranin taloon, koetti hän väkisin tunkeutua sisään, sanoi itsellään olevan tärkeää asiaa minulle ja uhkasi vaimoani jollakin onnettomuudella. Hovimestarin ja palvelijain avulla saatiin hänet kuitenkin poistumaan ilman sen suurempia häiriöitä.
— Ja siitä ei vaimonne tiennyt mitään?
— Ei, Luojan kiitos.
— Ja hänet nähtiin myöhemmin vaimonne seurassa.
— Niin, ja juuri sitä katsoo poliisipäällikkö Lestrade sangen vakavaksi seikaksi. Hän luulee Floran viekotelleen vaimoni mukanaan ja sitte virittäneen jonkun paulan hänen tielleen.
— En luule, että Flora tahtoi häntä vahingoittaa.
— Niin, mutta mustasukkaisuus muuttaa usein parhaimmatkin luonteet.
— No mikä on teidän johtopäätöksenne kaiken tämän jälkeen?
— Sitä en tosiaankaan voi lausua.
— Sallikaa minun vielä kysyä, näkeekö ruokasalin ikkunasta Hyde Parkkiin?
— Kyllä.
— Hyvä on. Luulenpa, etten enää tarvitse vaivata teitä. Saatte kohta tietää tuloksen.
— Luuletteko niin helposti voivanne tämän probleemin ratkaista? sanoi klienttimme hypätäen seisoalleen.
— Olen sen jo ratkaissut.
— Kuinka? Mitä sanoitte?
— Sanoin, että asia on jo minulle selvä.
Loordi Simon pudisti päätään.
— Luulen ja rohkenen kuitenkin väittää, että tämän asian noin yhtä'äkkiseen selittämiseen tarvitaan viisaammat päät kuin minun ja teidän on yhteensä.
Sanoi, kumarsi vanhaan ylimystapaan ja lähti.
— Varsin imartelevaa, että loordi St. Simon vertaa omaa päätään minun vaatimattomaan kallooni, sanoi Holmes nauraen, kun loordi oli mennyt. — Luulenpa, ettei lasi whiskyä ynnä soodavettä sekä kunnon sikaari tekisi haittaa tämän tiukan ristikuulustelun jälkeen. Olin jo tehnyt johtopäätökseni, ennenkuin klienttimme astui sisään.
— Paras Holmes, miten se on mahdollista?
— Minulla on muistoonpanoja useista miltei samanlaisista tapauksista, vaikkei yksikään niistä ole kehittynyt niin nopeaan kuin tämä. Ristikuulusteluni vain vahvisti arveluitani.
— Mutta olenhan minäkin kuullut kaiken, minkä sinäkin, mutta en ollenkaan ...
— Sanoinhan jo, että entiset kokemukseni ovat suureksi hyödyksi. Jotenkin samanlainen seikka sattui Aberdeenissa jokunen vuosi takaperin, eikä paljoa toisenlainen ollut tapahtuma, joka elettiin Munchenissä ranskalais-saksalaisen sodan aikana. Se on tapaus, joka — mutta kas, tuossa tuleekin poliisipäällikkö Lestrade. — Hyvää iltaa, Lestrade. Löydätte lasin tuolta pöydältä ja sikaareja on laatikossa siinä vieressä.
Yleinen poliisipäällikkö, joka astui huoneeseen, oli puettuna siniseen takkiin ja valkoiseen kaulaliinaan, joka vaatetus ynnä keveä matkalaukku kädessä teki hänet kulkevan merimiehen näköiseksi. Lyhyen tervehdyksen jälkeen istui hän ja pani sikaarin palamaan.
— Mitä kuuluu? kysyi Holmes hieman salailveellisellä naamalla, — Tehän näytätte vähän tyytymättömältä.
— Olenkin tyytymätön. Tuo riivattu loordi St. Simonin hääjuttu se ei anna päivän rauhaa eikä yön lepoa. En pääse siinä asiassa eteen enkä taaksepäin.
— Todellako. Se kummastuttaa minua.
— Kukapa tuollaisesta tapahtumasta on ennen kuullut puhuttavankaan. Kaikki johtolangat luiskahtavat väkisinkin käsien läpi, ja tänäänkin olen monta jumalan tuntia tehnyt herkeämätöntä työtä.
— Siitäpä syystä niin armottomasti hikoilettekin, sanoi Holmes ja tuli uteliaaksi.
— Olemme tutkineet kanaalia Hyde Parkissa.
— Mitä jumalan nimessä olette sieltä etsineet?
— Lady St. Simonin ruumista.
Sherlock Holmes heittäytyi taakse päin tuolissaan ja nauroi sydämensä pohjasta.
— Kummastuttaako se teitä? kysyi Lestrade ällistyneenä.
— Olisihan teillä ollut edellytyksiä löytää hänet yhtä hyvin sieltä kuin täältäkin.
Lestrade loi vihastuneen katseen.
— Aavistanpa teillä oleman asiasta selvät tiedot, sanoi hän.
— Totta puhuakseni sain vasta tunti pari taaksepäin asiasta selvät tiedot, mutta olen kuitenkin jo ennättänyt vetää johtopäätökseni.
— Todellako. Ja luulette siis, ettei Hyde Parkin kanaalilla olisi mitään roolia tässä murhenäytelmässä esitettävänään.
— En luule sitä mahdolliseksi.
— Ehkäpä siis tahdotte olla niin hyvä ja selittää, mikä merkitys näillä kapineilla on, jotka kanaalista löydettiin.
Näin sanoen avasi hän matkalaukun ja otti sieltä esille ensinnäkin morsiusleningin valkoisesta silkistä, sen jälkeen parin morsiuskenkiä, kruunun ja pitkän valkoisen harson. Kaikki olivat likaisia ja likomärkiä.
— Kas tässä, sanoi hän voitonvarmana, on teille, herra Holmes, kova pähkinä purraksenne!
— Ahah! sanoi ystäväni. Olette tosiaan kalastaneet vedestä mainioita esineitä.
Hän puhalteli näin sanoen hitaasti savurenkaita ilmaan.
— Muuan vahti löysi nämä kapineet uiskentelemassa veden päällä. Ne tunnettiin ja tunnustettiin hänen morsiuspuvukseen ja minä luulen, ettei ruumista tarvitse kaukaa hakea.
— Kumpahan aina olisikin ruumis siinä, missä vaatteet omat. Ja mihin johtopäätökseen tulette kaiken tämän jälkeen? Luulen voimani todistaa, että Flora Millarilla on tärkeä osa tässä pelissä.
— Epäilen.
— Epäilette! huudahti Lestrade. Luulenpa teidän kerrankin erehtyneen johtopäätöksissänne. Olette jo kaksi kertaa erehtynyt. Tämä puku todistaa neiti Flora Millaria vastaan.
— Kuinka niin?
— Puvussa on tasku. Taskussa oli käyntikorttilaatikko. Laatikossa oli kirje. Tässä se on. Kuultaa. "Kun kaikki on valmiina, saat nähdä minut. Tule silloin heti. F. M. H." Olen kaiken aikaa väittänyt, että neiti Flora Millar houkutteli pois lady St. Simonin, ja että hän auttajoineen, joita mahdollisesti voidaan löytää, on vastuunalainen hänen katoamisestaan.
— Hyvä on, Lestrade, sanoi Holmes. Saanko nähdä kirjettä. Kiitos. Se on todellakin tärkeä! huudahti hän yhtäkkiä vähän aikaa sitä katseltuaan ja hänen kasvonsa jännittyivät.
— No, tunnustatte vihdoinkin, että se on tärkeä!
— Sangen tärkeä. Onnittelen teitä vilpittömästi.
Lestrade nousi ylpeästi seisoalleen ja tuli lähemmäksi ystävääni.
— Kuinka, mitä ihmettä! Tehän katselette sitä väärältä puolelta!
— Ei tämä se on oikea puoli.
— Oikea puoli, oletteko hullu! Onhan siellä selvät lyijykynäpiirteet toisella puolen.
— Niin, mutta täällä on palanen, joka minua enemmän miellyttää, sanoi Holmes.
— Olenhan minäkin sen huomannut, mutta se ei merkitse mitään. "Lokak. 4 p. Huone n:o 8, aamiainen 1:50, whisky 1:—, päivällinen 2:25." Miksi sitä sekoitatte tähän asiaan?
— Se kuuluu tähän asiaan. On kyllä kirjeelläkin arvonsa ja vielä kerran onnittelen teitä.
— Niin, mutta olenpa jo menettänyt aikaa liiaksikin. Minä uskon vain kovaan työhön, enkä joutaviin suunnitteluihin iltavalkean ääressä.
Lestrade latoi uudelleen tavarat matkalaukkuun ja lähti. Tuskin oli hän ennättänyt kadulle ennenkuin Holmes nousi ja vetäsi päällystakin ylleen. Luulen minäkin, ettei asiaa kokonaan kotona istuen toimiteta, sanoi hän. Jätänpä sinut yksin lehtinesi hetkeksi.
Kello oli viisi Holmesin lähtiessä, mutta eipä minulla ollut ikävöimiseen aikaa, sillä tuskin oli hän tunnin ollut poissa, ennenkuin ravintolapalvelija apulaispojan seuraamana astui majaamme kulettaen raskasta laatikkoa mukanaan. Anteeksi pyytäen rupesi hän selvittelemään laatikosta Holmesin pöydälle hienon illallisen kaikki tarpeet. Kaiken tämän tehtyään hupenivat palvelevat henget pois kuin "Tuhat Yhden Yön" sadun sankarit ja minä kummissani ennätin huomata vain, että viidelle hengelle oli pöytään illallinen katettu.
Heti ennen kello yhdeksää Holmes tuli kotiin. Hänen kasvonsa olivat totiset, mutta tyytyväiset muuten, josta voin päättää, ettei hän johtopäätöksissään ollut pettynyt.
— Jahah, ovatpa kattaneet illallisen, sanoi hän ja hieroi käsiään.
— Sinä näytät odottaman vieraita.
— Toivoakseni jokunen ystävä saapuu luoksemme. Kumma, ettei loordi St. Simoni vielä ole täällä. Seis, askeleita kuuluu. Se on hän.
Itse arvoisa klienttimme se oli, joka astui huoneeseen, aristokraatisilla kasvoillaan jonkinlainen liikutuksen ilme.
— Saitte siis minun kutsuni, sanoi Holmes.
— Sain, mutta kylläpä se ihmetytti minua. Onko teillä todellakin varmat tiedot siitä, että vaimoni kohta astuu tähän huoneesen?
— Niin varmat kuin vaan ajatella saattaa.
Loordi Simon istuutui tuolille pyyhkäisten otsaansa kädellään.
— Mitähän mahtanee herttua sanoa, saadessaan kuulla, että hänen sukunsa jäsen on ollut pakoiteltu tällaisiin nöyryytyksiin.
— Miltä kannalta asian ottaa. Minusta se ei ainakaan mikään nöyryytys ole.
— Teidän täytyy antaa anteeksi naisraukalle, joka monivaiheisissa kohtaloissaan tuli menetelleeksi niinkuin hän menetteli.
— Tuskinpa voin tätä ikänä unhottaa, sillä häväistys on aina häväistys.
— Ovikelloa soitetaan. He tulevat. Ellen minä voi taivuttaa teitä lempeämpään kohteluun, olen kutsuva tänne lakimiehen, joka kenties onnistuu paremmin.
Näin sanoen Holmes aukasi oven ja laski erään herran ja naisen sisään.
— Loordi St. Simon, sallikaa minun esitellä teille herra ja rouva Francis Hay Moulton. Olette ennen tuntenut tämän naisen.
Loordi nousi seisaalleen ja loi katseensa alas, ollen näin loukatun arvokkuuden perikuva. Nuori nainen astui askeleen häntä kohden, käsi arasti tervehdykseen ojennettuna, mutta siihen käteen ei loordi St. Simon tarttunut. Hän seisoi entisessä asennossaan katse maahan luotuna. Se ehken olikin hänelle parasta, sillä amerikattaren kasvoilla oli hurmaava, anteetsipyytävä piirre, joka olisi murtanut kovimmankin sydämen.
— Sinä olet vihainen, Robert, sanoi hän. Käsitän sen kyllä ja tiedän syyn.
— Sallikaa minun pyytää, ettei mitään anteeksipyyntöjä eikä anteeksiantoja, sanoi loordi katkerasti.
— Tiedän kyllä, että menettelin väärin, kun en ennen lähtöäni kaikkea ilmoittanut sinulle. Mutta nähtyäni Frankin jouduin sellaisen mielenliikutuksen valtaan, että ihmettelen, miksi en suoraan alttarilta karannut.
— Rouva Moulton, tahdotteko, että jätämme minä ja tohtori Watson teidät yksin näiden molempien herrojen kanssa selvittämään asiaanne?
— Meillä ei toki liene mitään salattavaa enää, sanoi herra Moulton. Hän oli laiha, auringon polttama mies, kasvot sileiksi ajetut, katse miellyttävä ja käytös vilkas. Kaikkien salaisuuksien jälkeen saakoon meidän puolestamme vaikka koko Eurooppa ja Ameriikka kuulla totuuden, lisäsi hän.
— Siispä tahdon avoimesti kertoa koko historian, sanoi nainen. Frank ja minä tutustuimme ensikerran toisiimme muonna 1884 Mc Quisen asemalla lähellä Kalliovuoria. Menimme kihloihin. Mutta eräänä päivänä pappa löysi kultaa ja tuli rikkaaksi, kun sitävastoin Frankin kaivossuoni ei sisältänyt mitään. Ja mitä rikkaammaksi pappa tuli, sitä enemmän köyhtyi Frank. Pappa ei kohta enää tahtonut liitostamme puhuttavankaan kuulla. Hän vei minut mukavaan San Franciskoon mutta tuntematonna seurasi Frank mukanamme sinnekin ja me kohtasimme usein toisemme. Silloin eräänä iltana sen pyhän lupauksen teimme. Frank lupasi lähtea muille maille kultaa etsimään ja sanoi ei tulevansa takaisin, ennenkuin olisi yhtä rikas kuin pappa. Minä taas lupasin olla uskollinen omaan tai hänen kuolemaansa asti. Mutta ennen eron hetkeä me liiton lujittamiseksi menimme papin luo, jota vihki meidät. Sen jälkeen mieheni matkusti ja minä palasin isäni luo takaisin.
Kului aikaa vähäisen. Kuulin Frankin olevan ensin Montanassa, sitte Arizonassa ja vihdoin Uudessa Mexikossa. Neljäntenä viestinä oli sanomalehdissä pitkä juttu siitä, miten muuan indiaaniheimo ryösti kullankaivajain leirin ja Frankin nimi oli murhattujen amerikkalaisten joukossa. Se oli musertava isku. En tiennyt elääkö vai kuolla, ja kuukausiksi jouduin vuoteeseen. Pappa kysyi neuvoa kaikilta San Franciskon lääkäreiltä ja he toimittivat minut Eurooppaan uhkaavaa keuhkotautia pakoon. Kun vuoden aikaan en luullut Frankista mitään, luulin hänen varmasti kuolleeksi, tutustuin Lontoossa sinuun, Robert, ja isäni mieliksi menin naimisiin kanssasi, kun ensin olin vakavasti päättänut, ettei Frankin kuvaa sydämestäni anastaisi kukaan.
Kun kerran olin kihlautunut loordi St. Simonin kanssa, olin myöskin täyttävä velvollisuuteni häntä kohtaan. Me emme voi hallita tunteitamme, mutta me voimme hallita menettelytapojamme. Menin hänen kanssaan alttarille vakavassa mielessä tulla hänelle niin hyväksi puolisoksi kuin mahdollista. Ajatelkaa siis tunteitteni tuulispäitä, kun juuri kuorissa seisoessani huomasin Frankin istuvan etupenkissä ja kummastuneena katseleman minuun. Luulin silmäni ensinnä kummittelevan, mutta nuo kasvot eivät voineet pettää. Samat piirteet näet olivat syöpyneet sydämeni syvyyteen. Frankin katse näytti tiedustelevan, iloitsinko vai jouduin pahoilleni kohdatessani hänet. Ihmettelen vieläkin, etten siihen paikkaan pyörtynyt. Koko kirkko vilisi silmissäni ja papin sanat kuuluivat laukaiselta surinalta. En tiennyt, mitä olin tekevä. Keskeyttäisinkö seremonian ja niin saisin skandaalin aikaan? Katsahdin uudelleen Frankiin ja hän näytti ymmärtävän neuvottomuuteni, koskapa nosti kaksi sormea huulilleen vaikenemisen merkiksi. Näin hänen sitte nopeasti kirjoittavan muutaman sanan paperilipulle ja tiesin sen olevan kirjeen minulle. Kirkosta poistuessamme minä siis tahallani pudotin kukkavihkoni, jonka hän ojensi takaisin, antaen samalla kirjelipun käteeni. Siinä oli vain muutamia sanoja, joilla hän pyysi minua tulemaan luokseen. En tämän jälkeen hetkeäkään epäillyt, ettei ensimäinen velvollisuuteni ollut häntä totella.
Silloin uskoin kaiken palvelustytölle, jonka olin tuonut Kaliforniasta ja joka tunsi Frankin. Käskin häntä toimittamaan minulle pienen matkavaraston ja pitämään hattuni ja sadekappani valmiina. Tiesin velvollisuuteni olevan tästä loordi St. Simonille puhua, mutta niiden kaikkien ylhäisten vieraiden aikana en sen katsonut voivan käydä päinsä ja sen vuoksi päätin vastedes ilmoittaa kirjeellisesti kaikki. Kun kymmenen minuuttia olin istunut ruokapöydässä, näin Frankin kadulla viittaavan minulle ja senjälkeen menevän Hyde Parkkiin. Hiivin ulos ja muistaakseni kadulla kohtasin naisen, jota en tuntenut, ja joka alkoi minulle puhua jotakin Robertista. Mikäli hänen sanoistaan ennätin saada selvää, oli hänelläkin joitakin salaisuuksia elämässään ja entisissä suhteissaan loordiin. Kiiruhdin edelleen ja yhdessä Frankin kanssa ajoimme Gordon Squareen. Frank joka oli ollut intiaanien vankina, pääsi pakenemaan, San Franciskoon ja siellä saatuaan kuulla minun ja muiden pitävän häntä kuolleena, riensi Lontoosen ja tapasi minut täällä toisen hääpäiväni vihkimishetkellä.
— Näin sanomalehdistä, että häät vietetään, sanoi amerikkalainen. Minulle neuvottiin kirkko, missä vihkiminen toimitetaan, vaan ei morsiamen osoitetta ilmaistu.
— Kun sitte neuvottelimme, mitä olisi tehtävä ja Frank vaati asian julkisuuteen saattamista, jouduin uudelleen kauhean epätoivon valtaan. Silloin tuli herra Holmes luoksemme, vaikka en vieläkään voi ymmärtää, miten hän löysi asuntomme, asettui Frankin puolelle ja puhuttuaan kauniisti ja selvin sanoin asiasta, muutin mieltäni ja tulin yhdessä Frankin kanssa tänne. Herra Holmes on vakuuttanut, ettei minulle tämä asia oikeudenkaan kannalta minulle ikävyyksiä tuota ja sen vuoksi vapaalla mielellä seison tässä, Robert, pyytäen sinulta ainoastaan, ettet ajattelisi minusta mitään pahaa.
— Anteeksi, sanoi loordi kylmästi, mutta minun tapani ei ole tällä tavoin julistaa yksityisiä asioita.
— Et siis voi antaa minulle anteeksi.
— Jos se jollakin tavoin voi ilahduttaa teitä.
Loordi ojensi naiselle kylmästi kätensä, kumarsi ja lähti.
Holmes puuttui puheeseen:
— Olisin toivonut, että kaikki olisimme tämän harvinaisen seikan näin onnellisesti selitettyä yhdessä viettäneet hauskaa iltahetkeä, mutta kun loordi ei siihen taipunut, toivon kuitenkin teidän, herra ja rouva Moulton, jäävän illalliselle luoksemme.
Siihen vieraat suostuivat.
Etelä-Suomi no 81-84 14-21.7.1904
