Napoleonin sotilaan seikkailut
Kirj. A. Conan Doyle
Kuinka Etienne Gerard pelasti armeijaa
Olen kertonut teille, ystäväni, kuinka me pidimme englantilaisia kuusi kuukautta suljettuina leirissään Torres Vedrasin luona, nim. lokakuusta 1810 maaliskuuhun 1811. Näihin aikoihin juuri sattui minulle tuo ketunajo heidän kanssaan; ja se näytti heille, ettei heidän urheilijoittensa joukossa ollut ainoatakaan, jota olisi voinut verrata Conflansin rykmentin husaariin. Nelistettyäni takaisin ranskalaisten leiriin eläimen verestä tihkuvine miekkoineni, kohottivat etuvartijat jotka olivat nähneet tekoni, minulle riemuisan eläköön-huudon, sillä aikaa kun englantilaiset metsästäjät yhä vain huusivat ja kiljuivat minulle, niin että olin siis kummankin armeijan ihastuksen esineenä. Tämä oli minusta niin liikuttavaa, että kyyneleet kihosivat silmiini. Nuo englantilaiset ovat jalomielisiä vihollisia. Samana iltana saapui valkean lipun suojassa eräs paketti, joka oli osoitettu "sille husaari-upseerille, joka tappoi ketun." Paketissa lepäili repo kahtena kappaleena, aivan niinkuin minä olin sen sapelillani paloitellut. Vielä seurasi mukana pieni kirjoitus, lyhyt mutta sydämellinen, oikein aito englantilaiseen tapaan, jossa seisoi, että kun kerran olin tappanut ketun, piti minun myöskin syödä se. Hehän eivät voineet tietää, että meillä ranskalaisilla ei ole tapana syödä kettuja, niin että he tällä teollaan lausuivat siis vain toivomuksen, että sen, joka oli saavuttanut kunnian ajossa, myös piti saada osa saaliista. Ranskalaisen ei sovi kuitenkaan jättää kohteliaisuuden osoitusta vastaamatta, ja siitä syystä lähetin ketun takaisin noille oivallisille metsästäjille pyytäen heitä käyttämään sitä välipalanaan ensi metsästyspäivällisillä. Tällä tavalla käyvät ritarilliset vastustajat sotaa.
Olin tuonut kotiin retkeltäni selvän kartan englantilaisten asemista.
Sen ojensin illalla Massenalle.
Olin toivonut, että se saisi hänet hyökkäämään, mutta kaikki nuo marsalkat olivat keskenänsä eripuraisia muristen ja toraillen kuin nälkäiset koirat. Ney vihasi Massenaa, Massena vihasi Junota, ja Soult taas vihasi heitä kaikkia. Tästä syystä ei voitu mitään toimittaa. Aikaa myöten hupeni ruokavarastomme hupenemistaan, ja kaunista ratsuväkeämme kalvoi rehun puute. Talven loppupuolella oli koko seutu kynitty puhtaaksi, niin että oli vaikea saada mitään suuhun pantavaa, vaikka lähetimme muonanhankkijamme kauas nuuskimaan. Oli siis selvää urhoollisimmallekin meistä, että täytyi perääntyä. Minäkin olin pakoitettu myöntämään sen. Mutta perääntyminen ei ollut varsin helppoa. Meidän joukot eivät olleet ainoastaan heikontuneet ja lopen väsyneet riittävän ravinnon puutteesta, vaan vihollinen oli myös käynyt rohkeaksi pitkällisen toimettomuutemme takia. Emme juuri pelänneet Wellingtonia. Tiesimme, että hän oli urhoollinen ja järkevä, mutta häneltä puuttui yritteliäisyyttä. Ja sitäpaitsi seudun autius esti häntä nopeasti takaa-ajamasta. Mutta suuri lauma aseistettuja talonpoikia, portugalilaisia sotamiehiä ja sissijoukkoja, oli kerääntynyt sivustamme ja jälkijoukon ympärille. Nuo miehet olivat koko talven pysytelleet asiaan kuuluvan etäisyyden päässä meistä; mutta nyt kun hevosemme olivat tulleet jäykkäjalkaisiksi, kiehuivat he etuvartijoittemme ympärillä kuin kärpäset, ja sen miehen henki, joka joutui heidän käsiinsä, ei ollut äyrinkään arvoinen. Voisin nimittää tuttavieni joukosta yli tusinan upseereja, jotka he surmasivat, ja onnellisimpia heistä olivat ne, jotka saivat luodin päänsä läpi tai suoraan sydämeen. Muutamien kuolema oli niin kauhistuttava, ettei koskaan uskallettu ilmoittaa heidän omaisilleen, millä tavalla he olivat saaneet surmansa. Niin tavallisia olivat nämä murhenäytelmät, ja vaikuttivat siihen määrään miestemme mielikuvitukseen, että oli hyvin vaikeata saada heitä poistumaan leiristä. Ennen kaikkia on mainittava eräs sissipäällikkö nimeltään Manuelo, ja lisänimeltään "hymyilevä", jonka teot täyttivät meikäläiset kauhulla. Hän oli suuri, vankka ja leikkisän näköinen mies. Tavallisesti hän oli vuorilla väijyksissä villien veitikoittensa kanssa. Voisi kirjottaa kokonaisen nidoksen tuon ryövärin julmuuksista ja raakuuksista, mutta varma on, että hän oli oivallinen mies, sillä hän ymmärsi niin järjestää miehensä, että meidän oli melkein mahdotonta kulkea hänen alueensa läpi. Tämän hän teki mahdolliseksi pitämällä ankaraa kuria, jota hän toteutti rankaisemalla miehiään suurella julmuudella, menettelytapa, joka teki heidät pelottomiksi taistelussa, mutta joka sai aikaan odottamattoman tuloksen, kuten kertomukseni on näyttävä. Eikö hän ollut ruoskinut omaa luutnanttiaankin — mutta te saatte kuulla siitä oikealla ajallaan.
Paljon vaikeuksia oli kertynyt paluumatkan johdosta, mutta oli selvää, ettei muutakaan keinoa ollut, ja niin Massena alkoi lähettää kuormastoja ja sairaita Torres Nevasista, joka oli hänen pääkortteerinsa, Coimbraan, ensimmäiseen lujaan asemaan yhteyslinjoillamme. Hän ei kuitenkaan voinut sitä suorittaa huomaamatta, ja sissilaumat parveilivat yhä tiheämmin sivujoukkojemme ympärillä. Yksi osastoistamme, nim. Clauselin, majaili Montbrun'in ratsuprikaatin kanssa kaukana eteläänpäin Tajosta, ja oli välttämätöntä ilmoittaa heille paluustamme, sillä muussa tapauksessa he olisivat jääneet jäljelle aivan vihollismaan sydämeen. Minä ihmettelin, kuinka Massena voisi heille ilmoittaa tästä, sillä yksinäiset pikalähetit eivät voineet saapua perille, ja pienempi osasto olisi tullut varmasti tuhotuksi. Tavalla tai toisella täytyi noille joukoille antaa käsky perääntyä takaisin, sillä muussa tapauksessa Ranska kadottaisi noin neljätoista tuhatta miestä. Tuskinpa saatoin aavistaa, että juuri minä, eversti Gerard, olin saava osakseni tehtävän suorittamisen, joka kunnian kirkkaudella olisi kruunannut jokaisen miehen elämän ja joka on suurimpia niistä urotöistä, jotka ovat tehneet minut niin maineikkaaksi. Siihen aikaan palvelin Massenan esikunnassa. Paitsi minua oli hänellä vielä kaksi muuta adjutanttia, jotka olivat myös sangen rohkeita ja älykkäitä upseereja. Toisen nimi heistä oli Cortes, toisen Duplessis. He olivat molemmatkin iältään minua vanhempia, mutta nuorempia kaikissa muissa suhteissa. Cortes oli laihahko, tummaverinen mies, hyvin, eloisa ja tulinen. Hän oli kelpo sotilas, mutta aivan liian itserakas. Oman mielipiteensä mukaan oli hän armeijan etevin mies. Duplessis oli gascognelainen kuten minäkin, ja varsin rohkea mies, kuten kaikki gascognelaiset. Päivisin vuorottelimme virkatehtävissämme, ja sinä aamuna, josta nyt on puhe, oli Cortesin vuoro. Näin hänet aamiaisella, mutta senjälkeen ei häntä eikä hänen hevostaan nähty. Koko päivän oli Massena tavallisella synkällä tuulellaan, viettäen suurimman osan ajastaan tirkistelemällä kenttäkiikarilla englantilaisten linjoja ja laivoja Tajo-joessa. Hän ei maininnut mitään siitä retkestä, jolle hän oli lähettänyt toverimme, eikä meidänkään sopinut kysellä.
Seistessäni noin kello kahdentoista aikana yöllä marsalkan pääkortteerin ulkopuolella, tuli hän ulos ja seisoi noin puoli tuntia liikkumattomana kädet ristissä rinnallaan ja tuijotti pimeän läpi itään päin. Hän seisoi niin jäykkänä ja liikkumattomana, että olisi voinut kuvitella tuon verhotun olennon kolmikolkka hattuineen olevan kuvapatsas eikä elävä olento. En voinut käsittää, mihin hän tuijotti; mutta lopulta päästi hän karkean kirouksen, kääntyi ympäri, meni sisään ja sulki oven perästään.
Seuraavana päivänä oli toisella adjutanteista, Duplessis'llä, ollut aamulla kohtaus Massenan kanssa, jonka jälkeen hän ja hänen hevosensa olivat kadonneet. Yöllä, istuessani marsalkan etuhuoneessa, astui hän ohitsesi, ja näin hänen taaskin seisovan ulkona ja tuijottavan itään päin aivan samoin kuin edellisenäkin yönä. Hän seisoi siellä runsaan puoli tuntia, mustan varjon kaltaisena pimeydessä; sitten hän meni sisään paiskaten oven kiinni jälkeensä. Kuulin kannusten ja miekan säilän kilahtelevan ja kolisevan hänen kulkiessaan. Hän oli kiivas vanha mies, mutta kun hänellä oli vastoinkäymisiä, olisin melkein mieluummin seisonut keisarin kuin hänen edessä. Kuulin hänen yöllä noituvan ja polkevan jalkaansa ylhäällä, pääni päällä, mutta hakemaan minua ei hän lähettänyt, ja tunsin hänet liian hyvin mennäkseni kutsumatta hänen luokseen.
Seuraavana aamuna oli minun palvelusvuoroni, sillä olin nyt hänen ainoa ja sitäpaitsi suosikkiadjutanttinsa; hän antoi aina arvon uljaalle soturille. Olen vakuutettu, että hänen tummissa silmissään kiilsi kyynel tullessani sinä aamuna hänen luokseen.
"Gerard", virkkoi hän, "tulkaa tänne."
Hän tarttui ystävällisin elein käsivarteeni vieden minut avonaisen, itään päin olevan ikkunan ääreen. Alhaalla levisi eteemme jalkaväen- ja toisella puolella ratsuväen leiri pitkine hevosrivineen. Saatoimme eroittaa ranskalaiset etuvartijat ja hiukan kauempana aukean kentän, jota siellä täällä verhosi viinitarhat. Sen yhdellä sivustalla oli jono vuoria, joista eräs huippu kohosi silmiin pistävästi muita korkeammalle. Näiden vuorten juuria ympäröi leveä metsävyöhyke. Sen läpi luikerteli pieni polku, kimallellen auringon paisteessa, vuoroin aleten vuoroin kohoten, kunnes katosi kahden vuorenhuipun väliin.
"Tuo", sanoi Massena osoittaen vuorta, "on Sierra de Merodal. Voitteko nähdä mitään sen huipulla?"
Vastasin kieltävästi.
"Entäs nyt", sanoi hän ojentaen minulle kiikarin.
Sen avulla huomasin vuoren huipulla jonkinlaisen vallin tai kivikasan.
"Se mitä näette, on joukko puupölkkyjä, jotka ovat kootut sinne merkinantoa varten. Me haalimme ne sinne siihen aikaan, kun olimme seudun herroja, ja vaikk'emme sitä enää ole, seisoo merkki siellä koskemattomana. Gerard, tuo täytyy sytyttää ensi yönä. Se on välttämätöntä Ranskalle, keisarille ja armeijalle. Kaksi teidän toverianne ovat lähteneet sitä sytyttämään, mutta ei kumpikaan heistä ole saavuttanut päämääräänsä. Tänään on teidän vuoronne, ja minä toivon, että teillä on parempi onni."
Sotilas ei kysele syytä annettuun määräykseen, ja minulla ei ollut muuta tekemistä kuin kiiruhtaa ulos huoneesta täyttämään tehtävääni. Mutta marsalkka laski kätensä olkapäälleni pidättäen minua.
"Teidän tulee tietää kaikki voidaksenne ymmärtää, kuinka tärkeä se asia on, jonka puolesta panette alttiiksi henkenne", sanoi hän. "Viisikymmentä peninkulmaa etelään päin meistä, Tajon toisella puolella, majailee kenraali Clausel'in joukko. Hänen leirinsä on lähellä erästä Sierra d'Ossa nimistä vuorenhuippua. Sen korkeimmalla kohdalla on merkkitulilaite, jonka viereen on asetettu vartiopaikka. Olemme keskenämme sopineet, että kun hän keskiyöllä näkee roviomme palavan, sytyttää hän vastaukseksi omansa ja sen tehtyään vetäytyy takaisin pääarmeijaan. Ellei hän heti lähde liikkeelle, täytyy minun peräytyä ilman häntä. Kahden päivän aikana olen tehnyt kaikkia mahdollisia ponnistuksia antaakseni hänelle tästä tiedon. Tänään sen täytyy tapahtua, muuten jää hänen armeijansa jäljelle ja tulee perinpohjin hävitetyksi."
Ah ystävät! Kuinka paisuikaan sydämeni ylpeydestä kuullessani, minkä suuren työn onni oli varannut minun tehtäväkseni. Jos säilyisin hengissä, tulisi tästä uusi loistava lehti laakeriseppeleeseeni, ja jos kuolisin, tulisi siitä elämäni arvoinen kuolema. En puhunut mitään, mutta luulen, että jalot ajatukseni heijastuivat epäilemättä kasvoillani, sillä Massena tarttui käteeni puristaen sitä.
"Tuolla on vuorenhuippu ja tuolla rovio", sanoi hän, "mutta sissijoukko on teidän ja sen välissä. En voi luovuttaa suurta osastoa, ja pienempi havaittaisiin ja tulisi tuhotuksi. Sentähden täytyy teidän suorittaa se yksinänne. Te saatte itse miettiä, millä tavalla, mutta kello kahdentoista aikana tänä yönä täytyy rovion roihuta."
"Jos ei niin käy", sanoin minä, "silloin pyydän teitä, herra marsalkka, lähettämään tavarani ja rahani äidilleni." Annoin hänelle sitten kättä ja poistuin hehkuvin sydämin, ajatellessani sitä suurta tehtävää, joka oli edessäni.
Istuin hetkisen huoneessani miettien, miten olisi viisainta ryhtyä tähän yritykseen. Tosiasia, ettei kahdelle niin oivalliselle ja urhokkaalle upseerille kuin Cortesille ja Duplessis'lle ollut onnistunut päästä Sierra de Merodalin huipulle, osoitti, että sissijoukko vartioi seutua erittäin tarkasti. Laskin etäisyyden kartasta. Sain selville, että vuorille saapuakseen täytyi kulkea kymmenen englannin peninkulmaa aukeata maata. Vuoria ympäröi metsävyöhyke, jonka leveys oli noin kolme tai neljä peninkulmaa. Sitten seurasi itse vuorenhuippu, joka ei ollut erikoisen korkea, mutta sangen alaston, niin ettei ollut mitään, minkä suojaan kätkeytyä. Nämä olivat retkeni kolme osaa.
Ajattelin, että kunhan vain saapuisin metsään, luonnistuisi kaikki muu helposti, sillä sen varjossa saatoin maata piilossa yöhön saakka ja sitten pimeyden turvissa kiivetä vuorenhuipulle. Minulla olisi kahdeksasta kahteentoista neljä tuntia pimeää, jolloin voisin kiivetä ylös. Siis ainoastaan ensimäinen matkan osa antoi minulle vakavaa miettimisen aihetta.
Pitkin alavaa seutua kulki tuo luokseen houkutteleva kimalteleva polku, ja muistin kummankin toverini lähteneen matkalle hevosen selässä. Tämä seikka oli varmasti ollut syynä heidän perikatoonsa, sillä ei mikään ollut ryöväreille helpompaa kuin pitää tietä silmällä ja väijyä kaikkia, jotka sitä myöten kulkivat. Minun ei olisi ollut vaikeata ratsastaa tasangon kautta, sillä siihen aikaan olin erinomaisessa ratsastuskunnossa. Minulla oli paitsi Violetteä ja Rataplania, jotka olivat armeijan parhaat hevoset, myöskin tuo erinomainen metsästyshevonen, jonka olin siepannut sir Cottonilta. Ajateltuani paljon sinne ja tänne, päätin lopulta kuitenkin lähteä jalkaisin, koska käsitin, että siten pystyisin paremmin käyttämään edukseni jokaista tarjoutuvaa tilaisuutta. Mitä vaatetukseeni tulee, peitin husaaripukuni pitkällä viitalla ja otin harmaan lakin päähäni. Te ehkä kysytte, miksi en pukenut itseäni talonpojaksi, mutta siihen minä vastaan, että kunnian mies ei halua tulla tuomituksi urkkijana. On toinen asia tulla murhatuksi, toinen tulla tuomituksi oikeudenmukaisesti sotalakien mukaan. En tahtonut saattaa itseäni vaaraan saada ensinmainitunlaisen kuoleman.
Päivällisen jälkeen lähdin leiristä ja kuljin vartiolinjojemme läpi. Viittani alla oli minulla kenttäkiikari ja pistooli sekä sapelini, ja taskussani oli taula, piikivi ja terästä.
Ensimäiset kaksi, kolme peninkulmaa pysyttelin viinitarhojen suojassa, ja täten pääsin niin hyvin eteenpäin, että sydän oikein pamppaili rinnassani. Itsekseni tuumiskelin, että jos vain mies, jolla on vähänkin älyä, ryhtyy asiaan, voi sen helposti viedä onnelliseen päätökseen. Luonnollisesti olivat Cortes ja Duplessis tulleet huomatuiksi ratsastaessaan aukeata tietä pitkin; mutta toinenpa oli asia tuon ovelan Gerardin kanssa, joka hiipi eteenpäin viinitarhojen turvissa. Voin sanoa kulkeneeni noin viisi peninkulmaa, ennenkuin kohtasin mitään estettä. Mutta sitten saavuin erääseen pieneen ravintolaan, jonka edustalla oli muutamia vaunuja ja koko joukko ihmisiä. Ne olivat ensimäiset matkallani kohtaamat ihmiset. Nyt, ollessani näin kaukana linjoiltamme, tiesin, että jokainen mies, jonka kohtasin, oli vihollinen. Laskeuduin senvuoksi pitkälleni maahan ja ryömin paikkaan, josta paremmin voin pitää silmällä tapausten kulkua. Tällöin hoksasin heidän olevan talonpoikia, jotka paraillaan lastasivat tyhjiä viinitynnöreitä kahteen vaunuun. En voinut huomata, että he voisivat jollain tavoin minua auttaa yhtä vähän kuin estääkään, ja siitä syystä läksin jälleen eteenpäin.
Mutta pian äkkäsin, ettei tehtäväni ollutkaan niin helppo kuin olin luullut, sillä kun tie sittemmin kääntyi ylöspäin, loppuivat myöskin viinitarhat, ja olin nyt eräällä toisella kukkuloiden ympäröimällä alueella. Ojasta, jonne olin kömpinyt, tarkastelin kenttäkiikarillani seutua ja huomasin pian, että jokaiselle kukkulalle oli asetettu vartija, ja että nuo miehet olivat sijoittaneet linjansa ja etuvartijansa yhtä tarkasti kuin mekin. Olin kuullut kerrottavan siitä kurista, jota tuo hymyilevä roisto piti, ja tämä oli varmasti yksi näyte siitä. Kukkuloitten välissä oli vartioketju, ja mihin tahansa loinkin silmäni, kaikkialla näin vastassani vihollisen. Mitä hittoa oli tehtävä? Oli niin vähän kätkeytymismahdollisuuksia, että rotankin olisi ollut vaikea päästä huomaamatta ohitse. Pimeän tultua kävisi se tietenkin helposti, kuten oli käynyt tunkeutuessani englantilaisten linjojen läpi Torres Vedrasin luona, mutta olin vielä niin kaukana vuoresta, etten ehtisi sinne kello kahdeksitoista sytyttämään roviota. Makasin edelleenkin ojassa tehden toinen toistaan rohkeampia suunnitelmia. Mutta lopulta sain sen valonsäteen, joka on aina valmis pilkistämään urhoolliselle miehelle, joka ei epäile.
Muistan kertoneeni jo teille niistä kahdesta kapakan luona seisovista vaunuista, joihin oli kuormitettu tyhjiä tynnyreitä. Härät olivat käännetyt itäänpäin, niin että oli todennäköistä, että vaunut lähtisivät samaan suuntaan kuin minäkin. Jos nyt vaan voisin kätkeytyä johonkin noista tyhjistä tynnöreistä, niin eipä löytyisi helpompaa keinoa päästä sissijoukon vartiolinjan läpi. Niin yksinkertainen ja hyvä oli tämä suunnitelma, etten sen hoksattuani voinut pidättäytyä ilon purkauksesta. Tuossa tuokiossa läksin harppaamaan kapakkaa kohti. Likellä, pensaston suojassa, oli minulla hyvä tilaisuus pitää silmällä mitä tiellä tapahtui.
Siellä oli kolme miestä punaisine Monteropäähineineen. He lastasivat vaunuihin tynnöreitä ja olivat jo täyttäneet toisen ja alkaneet toista, mutta siellä oli vielä koko joukko tyhjiä tynnöreitä odottamassa. Olen aina sanonut, että onni on nainen, joka ei voi vastustaa soreata nuorta husaariupseeria. Maattuani hetkisen piilopaikassani, näin että miehet menivät sisälle kapakkaan. He olivat nimittäin työnsä johdosta tulleet janoisiksi, sillä oli hyvin lämmin päivä. Salaman nopeudella syöksyin piilopaikastani, kiipesin vankkureihin ja ryömin yhteen tyhjään tynnöriin. Siinä oli pohja, mutta ei kantta, ja sen avonainen puoli oli kuorman sisään päin. Kyyristyin kokoon kuin koira kopissaan, jalat kippurassa leuan alla, sillä tynnöri oli pienenlainen, ja minä taas suurikasvuinen mies. Siinä maatessani tulivat nuo kolme miestä ulos, ja täräyksestä, jonka kuulin pääni päältä, arvasin, että jokin toinen tynnöri oli pantu minun tynnörini päälle. Tätä lastaustyötä jatkoivat he hyvän aikaa, niin etten lopulta voinut käsittää, kuinka saatoin päästä tynnöristäni jälleen pois. Mutta vuoronsa kullakin: sitten kun on Reinistä päästy on aika ajatella Veikselin ylimenoa. En siis epäillyt. Kun onni ja oma kekseliäisyyteni olivat vieneet minut näinkin pitkälle, olin kyllä edelleenkin selviytyvä.
Niin pian kuin miehet olivat kuormittaneet vankkurit, lähdettiin matkalle. Riemuitsin tynnörissäni, sillä talonpojat kuljettivat minua juuri sitä tietä, jota minun oli mentävä. Ajoimme hitaasti, ja päätin että talonpojat kävelivät vaunujen sivulla, koska eroitin heidän äänensä aivan vieressäni. He tuntuivat olevan veikeitä poikia, sillä kävellessään he nauraa hohottivat oikein sydämensä pohjasta. Vaikka puhunkin heidän kieltään varsin hyvin, en kuitenkaan voinut keksiä mitään naurettavaa niissä sanoissa jotka saatoin kuulla.
Laskin, että sillä vauhdilla, jolla härät kulkivat, taivalsimme noin kaksi peninkulmaa tunnissa. Sentähden, kun otaksuin kaksi ja puoli tuntia kuluneeksi — mutta oh, ystäväni, kuinka pitkiä tunteja! kokoon kyyristyneenä, melkein tukehtuneena ja myrkytettynä tynnörin pohjasta nousevien höyryjen takia — silloin olin varma, että me olimme kulkeneet vaarallisen, aukean alueen ohitse ja että olimme nyt metsän ja vuorten reunassa. Nyt täytyi minun koettaa tuumailla, miten pääsisin pois tynnöristä. Suunnittelin monenlaisia keinoja ja vertailin, mikä niistä olisi paras — silloin tulikin kysymys ratkaistuksi yksinkertaisella mutta odottamattomalla tavalla.
Vankkurit pysähtyivät äkkiä tärähtäen, ja minä kuulin useiden
kiihtyneiden, karkeiden äänien puhuvan.
"Missä, missä?" huusi yksi.
"Vankkureissa", sanoi toinen.
"Kuka hän on?" kyseli kolmas.
"Ranskalainen upseeri; näin hänen lakkinsa ja saappaansa."
Kaikki purskahtivat nauramaan.
"Katsellessani ulos kapakan ikkunasta näin hänen hyppäävän tynnöriin kuin mikäkin härkätaistelija, jota eläin ahdistaa." — "Mikä tynnöri se oli?" — "Se oli tuo", sanoi mies lyöden nyrkillään tosiaankin juuri siihen tynnöriin, jossa makasin.
Mikä tilanne, ystäväni, minun asemassani olevalle miehelle! Vielä nytkin neljänkymmenen vuoden kuluttua punastun sitä muistellessani. Tulla vangituksi kuin rotta pyydykseen ja avuttomana kuunnella noiden talonpoikaiskollojen raakaa naurua, ja sitten huomata tehtävänsä keskeytyneen yhtä arvottomalla kuin hullunkurisellakin tavalla. Olisin siunannut sitä miestä, joka olisi laskenut luodin tynnörin läpi ja lopettanut kurjuuteni.
Kuulin tynnöreitten jyminän, kun niitä purettiin vaunuista, ja sitten näin kahden partaisen naaman ja kahden pyssynpiipun tirkistelevän minua. He tarrasivat viittani liepeisiin ja vetivät minut päivän valoon. Mahtoipa olla omituinen näky, kun seisoin siinä tirkistellen ja silmiäni siristellen häikäisevässä auringon paisteessa. Ruumiini oli aivan kuin rampautunut, sillä en voinut suoristaa kangistuneita jäseniäni. Viittani oli siltä kohdalta, joka oli ollut tynnörin pohjaa vasten, punainen kuin englantilaisen sotilaan. He nauroivat nauramistaan, nuo lurjukset, ja koettaessani ryhdilläni ja kasvojen ilmeellä osoittaa heille halveksumistani, rähättivät he vain yhä pahemmin. Mutta nytkin, tässä epämiellyttävässä tilanteessa, käyttäydyin arvoni mukaisella tavalla, ja silmäillessäni ylpeästi heidän joukkoansa, ei miehissä ollut ainoatakaan, joka olisi uskaltanut kohdata katsettani.
Yhdellä ainoalla silmäyksellä huomasin, miten asian laita oli. Talonpojat olivat luovuttaneet minut sissijoukon etuvartijoille. Heitä oli kahdeksan mustatukkaista, villinnäköistä olentoa, pumpulikaulaliinoineen, tiheänappisine nuttuineen ja värillisine vöineen. Kullakin heistä oli kivääri ja yksi tai kaksi vyöhön kiinnitettyä pistoolia. Päällikkö, suuri ja roteva rosvo, piti kiväärinsä korvaani vasten, sillä aikaa kuin toiset tutkivat taskujani ja ottivat minulta viitan, pistoolin, kiikarin, piikiven ja sytyttimen. Tulkoon mitä tahansa, kaikki oli hukassa, sillä nyt en voinut edes sytyttää roviota, vaikka pääsisinkin perille.
Ajatelkaahan, ystäväni, kahdeksan sissiä ja kolme talonpoikaa ja minä yksinäni ja aseetonna. Oliko Etienne Gerard epätoivoissaan? Joutuiko hän ymmälleen? Te tunnette minut liiankin hyvin, mutta nuo kirotut ryövärit eivät minua tunteneet. En milloinkaan ole osoittanut niin erinomaista ja hämmästyttävää toimintaa kuin tällä hetkellä, jolloin kaikki näytti olevan hukassa. Mutta voitte arvata monta asiaa, ennenkuin keksitte sen keinon, jolla pujahdin noiden roistojen kynsistä. Kuunnelkaa, niin kerron sen teille.
He olivat raastaneet minut vankkureista huomattuaan minut, ja minä seisoin jäseniäni oikoillen heidän keskellään. Mutta jäykkyys meni ohitse, ja ajatukseni työskenteli innokkaasti keksiäkseen jonkun keinon paeta. Ryöväreitten etuvartiosto oli kapeassa solassa. Yhdeltä puolelta rajoitti sitä jyrkkä vuorenseinämä, toiselta puolelta vietti se hiljalleen alaspäin päätyen pensaikkoa kasvavaan laaksoon useita satoja metrejä alempana. Nuo miehet, ymmärrättekö, ovat rivakoita vuoristolaisia, jotka osaavat juosta kallioita ylös ja alas aivan toisella nopeudella kuin minä. Heillä oli nahkaiset jalkineet, melkein sandaalin tapaan jalkoihin sidotut, ja niillä pystyivät he liikkumaan jyrkimmissäkin paikoissa. Vähemmän päättäväinen mies olisi joutunut epätoivoon. Mutta minä hoksasin tuossa tuokiossa sen keinon, jonka kohtalo minulle tarjosi, ja käytin sitä hyväkseni. Yksi tynnöreistä oli vieritetty aivan rinteen reunalle. Liikutin itseäni hitaasti sitä kohden, ja sitten oikealla tiikerin hyppäyksellä loikkasin tynnörin sisään, ja panin yhdellä nykäyksellä sen vyörymään vuorenrinnettä alas.
En koskaan tule unohtamaan sitä hirveätä menoa, sitä hyppimistä, vierimistä ja pyörimistä pitkin tuota kauhistuttavaa jyrkännettä alas. Olin vetänyt koko ruumiini kokoon, niin että se oli kuin kiinteä möhkäle; vain pääni pisti tynnörin sisästä esiin. Oli suorastaan ihme, etteivät aivot lentäneet päästäni. Tynnöri vyöryi aluksi pitkiä, tasaisia rinteitä myöten, mutta sitten tuli teräviä pengermiä, joissa se ei enää vyörinyt, vaan hyppi kuin kauris jyristen ja jymisten vuorta alas, niin että jok'ikinen luu ruumiissani naksahteli. Tuuli suhisi korvissani, ja pääni pyöri ympäri, kunnes tulin aivan sairaaksi ja sekapäiseksi ja melkein tajuttomaksi; sitten vihdoinkin saavuin siihen pensaikkoon, jonka olin nähnyt syvällä alhaalla. Vyöryin sen läpi niin että oksat ritisivät ja räiskyivät, ja tulin sitten jälleen erästä rinnettä myöten toiseen pensaikkoon, missä tynnörini törmätessään pientä puuta vastaan lensi kappaleiksi. Ryömin esiin laidaksien ja vanteiden seasta. Ruumistani pakoitti, mutta sydämeni riemuitsi ja sieluni iloitsi, sillä tiesin suorittaneeni suuren urotyön; minä olin jo näkevinäni, että rovio paloi vuorenhuipulla.
Sain hirveitä kuvotuksia ja tunsin itseni aivan kuin merisairaaksi sen tärinän jälkeen, jota olin saanut kestää. Parisen minuuttia istuin pää käsiin vajonneena tynnörini jätteiden vieressä. Mutta nyt ei ollut aikaa levätä. Kuulin jo laukauksia takanani, ja ne ilmaisivat minulle, että vainoojani tulivat vuorenrinnettä alaspäin. Tunkeuduin metsän tiheimpään osaan ja juoksin juoksemistani, siksi kunnes olin lopen väsynyt. Silloin paneuduin pitkäkseni ja kuuntelin, mutta en kuullut kerrassaan mitään. Olin pujahtanut vihollisteni kynsistä.
Toinnuttuani entiselleni aloin astella reippaasti eteenpäin. Eksyttääkseni vihollisiani kahlasin useiden purojen ylitse, sillä päähäni oli pälkähtänyt, että minua mahdollisesti vainottaisiin koirien kanssa. Tultuani eräälle aukealle paikalle ja silmäiltyäni ympärilleni huomasin ilokseni, etten seikkailustani huolimatta ollut tullut kovinkaan kauaksi oikealta suunnaltani. Edessäni oli Merodalin huippu. Sen alaston ja terävä kärki kohosi vaivaistammimetsikön ylitse, joka kasvoi sen rinteellä. Nämä metsiköt olivat sen pensaikon jatkona, jossa olin löytänyt suojan. Vaikka tiesinkin, että jokainen käsi oli minua vastaan ja että olin aseeton, en kuitenkaan luullut olevan mitään vaaraa, niinkauan kuin olin täällä ja saatoin kätkeytyä puiden sekaan. En nähnyt ketään, mutta silloin tällöin kuulin etäältä kimeitä vihellyksiä ja kiväärin laukauksia.
Oli vaikeata päästä tiheikön lävitse, mutta ilokseni saavuin lopulta suurempien puiden luokse ja löysin pienen polun, joka puikkelehti niiden välistä. Olin luonnollisesti liian viisas kulkeakseni sitä pitkin, mutta pysyttelin sitä niin lähellä kuin mahdollista seuraten sen suuntaa. Olin taivaltanut jonkun matkaa ja luulin jo olevani likellä metsänreunaa, kuin omituinen, valittava ääni saapui korviini. Aluksi luulin, että se oli jonkun eläimen ääntelemistä, mutta sitten kuului katkonaisia sanoja, joista erotin vain ranskalaisen huudahduksen "Mon Dieu." Hyvin varovaisesti hiivin siihen suuntaan, josta ääni tuli ja tässä seuraa, mitä näin.
Kuivalla lehtivuoteella makasi mies pitkällään. Hänellä oli samanlainen harmaa sotilaspuku kuin minullakin.
Hän oli nähtävästi vaikeasti haavoittunut, sillä hän piti kauttaaltaan veren tahraamaa vaatetta rintaansa vasten. Verilätäkkö oli muodostunut hänen ympärilleen, ja häntä ympäröivät kärpäslaumat, joiden surina olisi varmastikin kiinnittänyt huomiotani, ellei sitä jo olisi tehnyt tuon haavoittuneen ähkyminen. Pysähdyin hetkiseksi, epäillen että tässä oli ehkä ansa minun vangitsemisekseni; mutta sitten voitti säälin tunne kaikki arvelut, juoksin esiin ja polvistuin hänen vierelleen. Hän suuntasi minuun sekavan silmäyksen, ja nyt näin että siinä makasi Duplessis, mies, joka oli lähetetty ennen minua. Hänen sisäänpainuneista poskistaan ja lasimaisista silmistään näin, että hän teki kuolemaa.
"Gerard", kuiskasi hän, "Gerard." Saatoin näyttää hänelle vain osanottoani; mutta hän, vaikka elämänsä oli sammumaisillaan, tahtoi gentlemannina täyttää velvollisuutensa viimeiseen asti.
"Rovio, Gerard! Tahdotteko sytyttää sen?"
"Onko teillä terästä ja piikiveä?"
"Täällä niitä on."
"Siis sytytän sen tänä yönä."
"Kuolen onnellisena nyt, kun kuulen teidän sen sanovan. Ne ampuivat minua, Gerard. Mutta teidän pitää sanoa marsalkalle, että tein parhaani."
"Ja Cortes?"
"Cortes, hänelle ei käynyt niin hyvin kuin minulle, hän joutui ryövärien käsiin ja sai hirmuisen lopun. Jos huomaatte, ettette voi päästä heidän kynsistään, ampukaa kuula oman sydämenne läpi, ettei teidän tarvitsisi kuolla Cortesin tavoin."
Näin että hänen hengityksensä oli pysähtymäisillään, ja kumarsin alemmaksi kuullakseni hänen sanojaan.
"Voitteko mainita minulle jotain, joka voisi minua auttaa saavuttamaan päämääräni?"
"Kyllä, kyllä; de Pombai, hän voi auttaa teitä; luottakaa häneen — —"
Nämä sanat lausuttuaan painui hänen päänsä rintaa vasten, ja hän oli kuollut.
"Luottakaa de Pombaihin." Se oli hyvä neuvo.
Hämmästyksekseni näin erään miehen seisovan sivullani. Olin ollut siihen määrin kiintynyt toverini puheeseen ja niin innokas kuulemaan hänen sanojaan, että mies oli aivan huomaamattani päässyt tulemaan luokseni. Nyt ponnahdin ylös ja tarkastelin häntä. Hän oli pitkä, tumma mies, mustatukkainen, tummasilmäinen, mustapartainen, kasvot pitkulaiset ja vakavat. Kädessään oli hänellä viinipullo ja olan yli riippui väkipyssy sillä tavalla, kuin noitten miesten on tapana sitä kantaa. Hän ei tehnyt mitään yritystä käyttää sitä, ja ymmärsin, että hän oli se mies, jota kuollut oli minulle suositellut.
"Ah, hän on kuollut; hän pakeni tänne metsään sittenkuin häntä oli ammuttu. Mutta minulla oli onni löytää hänet täältä, missä hän oli vaipunut maahan ja tehdä hänen viimeiset hetkensä helpommiksi. Tuon vuoteen olen pannut kokoon, ja tämän viinin olen tuonut hänelle janonsa sammuttamiseksi."
"Kiitän teitä Ranskan nimessä. Olen vain eversti kevyessä ratsuväessä; mutta olen Etienne Gerard, ja sillä nimellä on jonkun verran kaikua Ranskan armeijassa. Saanko kysyä —."
"Kyllä, herra, minä olen Aloysius de Pombal, samannimisen kuuluisan aatelismiehen nuorempi veli. Tätä nykyä olen ensimäinen luutnantti siinä sissijoukossa, jonka päällikkönä on tunnettu Manuelo 'hymyilevä'."
Kautta kunniani, enkös pistänyt kättäni siihen kohtaan, missä pistoolini piti olla; mutta mies vain hymyili tälle liikkeelle.
"Olen hänen ensimäinen luutnanttinsa, mutta minä olen myöskin hänen verivihollisensa", sanoi hän. Puhuessaan aukaisi hän nuttunsa ja veti paidan syrjään. "Kas tässä", sanoi hän näyttäen minulle selkäänsä, joka oli merkitty ja raadeltu punaisilla purppuranvärisillä juovilla. "Näin on 'Hymyilevä' menetellyt kanssani, vaikka suonissani virtaa Portugalin jalointa verta. Mutta tulette näkemään, kuinka minä kostan."
Hänen silmissään paloi sellainen raivo, ja niin julmasti näytteli hän hampaitaan, etten kauemmin voinut epäillä hänen sanojensa totuutta, jota vielä vahvisti hänen raadeltu selkänsä. "Kymmenen miestä on vannoutunut minua avustamaan", sanoi hän, "ja toivon muutamien harvojen päivien kuluttua voivani liittyä teidän armeijaanne. Mutta ensin teen asiani selväksi täällä. Sillä välin —." Hänen kasvoissaan tapahtui äkillinen muutos, ja tuossa tuokiossa suuntasi hän väkipyssynsä minua kohti. "Kädet ylös, sinä ranskalainen koira. Ylös, taikka päästän luodin pääsi läpi."
Te hätkähdätte, ystäväni! Te hämmästytte. Kuvitelkaas sitten, kuinka minä hämmästyin kuullessani hänen puheensa omituisen äkillisen lopun. Seisoin siinä pyssynpiipun mustan reiän edessä ja näin hänen rajusti välkähtelevät silmänsä. Mitä saatoin tehdä? Olin aivan avuton. Nostin käteni ylös. Samassa kuului ääniä kaikkialta metsästä ja jalkojen töminää. Useita hirvittäviä olentoja sukelsi esiin pensaikosta, ja tusinan verran käsiä tarrasi kiinni minuun, kurjaan, epätoivoiseen pakolaiseen, ja nyt olin jälleen vankina. Jumalan kiitos, ettei minulla ollut pistoolia, millä olisin ampunut kuulan otsaani. Jos sinä silmänräpäyksenä olisin ollut asestettu, en nyt istuisi tässä kertomassa teille tätä vanhaa tarinaa.
Karkeilla, karvaisilla käsillään pitelivät nuo miehet minusta kiinni ja raahasivat minut polkua pitkin metsän läpi de Pombal-petturin määrätessä suunnan vanginvartijoilleni. Neljä ryöväreistä kantoi Duplessin ruumista. Ilta loi jo varjojaan seudun ylitse, kun pääsimme metsästä ja aloimme nousta vuorenrinnettä ylös. Kiivettiin siksi kunnes saavuttiin sissijoukon pääkortteeriin, joka oli eräässä rotkossa ylhäällä vuorenrinteellä. Siellä oli rovio, joka oli tuottanut minulle niin paljon vaivaa. Se oli neliskulmainen ja polttopuista rakennettu ja sitäpaitsi aivan päämme yläpuolella. Sen alapuolella oli kaksi tai kolme majaa, jotka epäilemättä olivat kuuluneet vuohipaimenille, mutta nyt olivat näiden roistojen suojina. Minut työnnettiin yhteen noista majoista sidottuna ja avuttomana, ja toveriraukkani ruumis pantiin vierelleni.
Makasin siellä hautoen ainoastaan sitä ajatusta, mitä minun parin tunnin aikana olisi tehtävä päästäkseni sytyttämään yläpuolellani olevan rovion, kun vankilan ovi avautui, ja eräs mies astui sisään. Jos käteni olisivat olleet vapaina, olisin hyökännyt hänen kurkkuunsa ja kuristanut hänet, sillä tulija ei ollut kukaan muu kuin de Pombal. Parisen ryöväriä seurasi hänen kintereillään, mutta hän käski heidän jäädä ulkopuolelle ja sulki oven.
"Te roisto!" ärjäsin minä.
"Hiljaa", kuiskasi hän, "puhukaa hiljaa, joku voi kenties kuulla, ja henkeni on silloin mennyttä. Minulla on muutama sana sanottava teille, eversti Gerard; samoinkuin olin hyvä teidän toverillenne, tahdon myös mielelläni auttaa teitä. Puhuessani teidän kanssanne hänen ruumiinsa ääressä, huomasin, että meidät oli piiritetty ja että teidän vangitsemistanne ei voinut välttää. Olisin saanut saman kohtalon kuin tekin, jos olisin epäröinyt. Silmänräpäyksessä tein teidät vangikseni säilyttääkseni joukon luottamuksen. Järkenne sanoo teille, etten toisin voinut menetellä. En tiedä, voinko teidät pelastaa, mutta tahdon ainakin koettaa."
Tämä oli uusi käänne asiassa. Vastasin, etten voinut tietää, missä määrin hän puhui totta, vaan että tulisin tuomitsemaan häntä hänen tekojensa mukaan.
"Enempää en pyydäkään", sanoi hän, "ja nyt tahdon antaa teille yhden neuvon. Päällikkö haluaa nähdä teidät. Vastatkaa hänelle rehellisesti. Muuten sahauttaa hän teidät kahtia kahden laudan välissä. Älkää vastustako häntä. Antakaa hänelle ne tiedot, joita hän pyytää. Se on teidän ainoa pelastuksenne. Jos voitte voittaa aikaa, voi kentiesi ilmaantua joku pelastumisen mahdollisuus. Nyt täytyy meidän lähteä. Tulkaa heti mukaan, muuten voi herätä epäluuloja." Hän auttoi minut ylös, aukaisi oven, veti minut tuimasti ulos, ja niiden kahden miehen avulla, jotka seisoivat oven ulkopuolella, tyrkkäsi hän minut varsin kovakouraisesti siihen paikkaan, jossa sissijoukon päällikkö istui raakojen seuralaistensa ympäröimänä. Manuelo "Hymyilevä" oli varsin merkillinen mies. Hän oli lihava ja kukoistava ja näytti hyvin tyytyväiseltä; suurine parrattomine kasvoineen ja kaljuine päineen näytti hän oikein tyypilliseltä hyväntahtoiselta perheen isältä. Nähdessäni hänen suopean hymynsä saatoin tuskin uskoa, että tuossa oli se roisto, jota yhtä paljon pelkäsivät sekä Englannin että meidän armeijamme. On tunnettua, että Trent, eräs englantilainen upseeri, hirtätti hänet myöhemmin hänen julmuutensa vuoksi. Hän istui suurella kivellä katsellen minua, aivan kuin olisin ollut hänen vanha tuttavansa. Näin kuitenkin erään hänen miehistään nojaavan pitkää sahaa vasten, ja tämä näky riitti karkoittamaan minusta kaikki harhaluulot.
"Hyvää iltaa, eversti Gerard", sanoi hän, "meitä on viime aikoina erikoisemmin kunnioittanut kenraali Massenan esikunta. Yhtenä päivänä majuri Cortes, seuraavana eversti Duplessis ja nyt eversti Gerard. Ehkäpä itse marsalkkakin suvaitsee vielä kunnioittaa meitä vierailullaan. Arvaan, että olette nähnyt Duplessin; Cortesin löydätte kiinninaulattuna erääseen puuhun tuolla alempana. Nyt on vain ratkaistava, kuinka menettelisimme teidän kanssanne!"
Tämä ei ollut suinkaan mieltäylentävää puhetta; mutta hänen kasvoillaan paistoi koko ajan hymyily, ja hän lausui sanansa mitä ystävällisimmin. Nyt kumartui hän eteenpäin, ja huomasin silloin järkähtämättömän, kovan ilmeen hänen silmissään.
"Eversti Gerard", sanoi hän, "en voi luvata säästää henkeänne sillä se ei kuulu tapoihimme, mutta voin määrätä teille joko helpon tai kauhistavan kuoleman. Kumman valitsette?"
"Mitä toivotte minun tekevän saadakseni luvan valita?"
"Jos haluatte saada helpon kuoleman, vaadin minä, että teidän tulee vastata totuudenmukaisesti niihin kysymyksiin, jotka teille teen."
Äkillinen ajatus pälkähti päähäni.
"Te haluatte tappaa minut, mutta teille on samantekevää, millä tavalla kuolen. Jos nyt vastaan teidän kysymyksiinne, sallitteko silloin minun valita kuolintapani?"
"Kyllä, sen sallin", vastasi hän, "mutta teidän on kuoltava ennen keskiyötä."
"Vannokaa se!" huudahdin minä.
"Portugalilaisen kunnianmiehen sana on tarpeeksi", sanoi hän.
"En halua sanoa sanaakaan, ennenkuin olette vannonut."
Hän tuli punaiseksi vihasta, ja hänen silmänsä kääntyivät sahaan. Mutta hän käsitti minun sanoneen, mitä tarkoitin, ja etten ollut sellainen mies, jonka sai uhkauksilla alistumaan. Hän otti sen vuoksi esille ristin mustan lampaannahkaisen nuttunsa sisältä.
"Minä vannon", lausui hän.
Oh, kuinka olin onnellinen! Mikä kuolema! Mikä kuolema Ranskan etevimmälle miekkamiehelle! Olisin voinut huutaa riemusta tätä ajatellessani.
"Nyt kysymyksiinne!" sanoin minä.
"Teidän täytyy vuorostanne vannoa puhuvanne minulle totta."
"Annan teille kunniasanani aatelismiehenä ja sotilaana, että niin tulen tekemään." Te käsitätte, että sellainen lupaus oli hirvittävä asia, mutta se ei ollut kuitenkaan mitään siihen verrattuna, mitä saatoin voittaa myöntyväisyydelläni.
"Tämä on hyvä ja varsin mielenkiintoinen juttu", sanoi hän ottaessaan muistikirjansa taskusta. "Tahdotteko olla niin ystävällinen ja kääntää silmänne tuonne ranskalaiseen leiriin päin."
Seuraten hänen liikkeensä suuntaa, käännyin ympäri ja silmäilin alas leiriin päin, joka oli tasangolla alapuolellamme. Viidentoista peninkulman etäisyydestä huolimatta saattoi kirkkaan ilman läpi eroittaa jokaisen yksityisseikankin sangen tarkasti. Tuolla näkyi aukeat paikat telttojemme ja telttamajojemme välissä, ratsuväen linjat ja tummat täplät, jotka merkitsivät kymmentä tykistöpatteria. Kuinka surullista ajatella oivallista rykmenttiäni, joka odotti tuolla alhaalla, ja tietää, ettei se koskaan enää näkisi everstiään. Yhdellä ainoalla sen eskadroonalla olisin voinut lyödä kaikki nuo murhaajat maahan. Silmäni täyttyivät kyynelillä nähdessäni leiristä sen nurkkauksen, missä tiesin olevan kahdeksansataa miestä, joista jok'ikinen olisi mennyt kuolemaan everstinsä puolesta. Mutta suruni katosi, kun näin telttojen takaa savupilvien nousevan ilmaan pääkortteerista Torres Novasista. Siellä oli Massena, ja, Jumalan kiitos, uhraamalla elämäni olin täyttävä hänen käskynsä tänä yönä. Ylpeys ja innostus täytti rintani. Toivoin, että minulla olisi ollut ukkosen jylisevä ääni huutaakseni heille alas: "Katsokaa, se olen minä, Etienne Gerard, joka tahtoo kuolla pelastaaksensa Clauselin armeijan!" Oli kuitenkin kaikitenkin surullista ajatella, että näin jalo kuolema tuli tapahtumaan kenenkään voimatta jälkimaailmalle kertoa siitä.
"Nyt", sanoi ryövärikapteeni, "te näette leirin, ja te näette myöskin Coimbraan vievän tien; siellä vilisee teidän etujoukkojanne ja ambulanssejanne. Merkitseekö se, että Massena aikoo vetäytyä takaisin?"
Saattoi huomata vaunujen liikkuvat, tummat linjat ja silloin tällöin vartiojoukon pajunettien kimmellyksen. Vaikka en olisi antanutkaan lupaustani, ei silti olisi ollut lainkaan vaarallista myöntää sitä, mikä ilmankin oli selvä.
"Hän vetäytyy takaisin", vastasin minä.
"Coimbraanko?"
"Niin luulen."
"Entä Clauselin armeija?"
Kohautin olkapäitäni.
"Kaikki eteläänpäin vievät tiet ovat piiritetyt. Ei mikään sana voi häntä saavuttaa. Jos Massena vetäytyy takaisin, on Clauselin armeija kuolemaan tuomittu."
"Riippuu asianhaaroista", vastasin minä.
"Kuinka monta miestä hänellä on?"
"Luullakseni noin neljätoista tuhatta."
"Kuinka paljon ratsuväkeä?"
"Yksi prikaati Montbrunin osastosta."
"Mitkä rykmentit?"
"Neljäs jääkärirykmentti, yhdeksäs husaarirykmentti ja yksi kyrassierirykmentti."
"Aivan oikein", sanoi hän, katsoen muistikirjaansa. "Huomaan teidän puhuvan totta, ja Jumala teitä auttakoon, ellette sitä tee."
Nyt kävi hän läpi koko armeijan, osaston osastolta, kysellen jokaisen prikaatin kokoonpanosta. Tarvitseeko minun sanoa teille, että olisin mieluummin antanut kiskoa kieleni suusta, kuin vastannut näihin kysymyksiin, ellei minulla olisi ollut suurempaa päämaalia mielessäni. En lainkaan siekaillut kertoa hänelle kaikki, kun sen kautta saatoin pelastaa Clauselin armeijan.
Vihdoin painoi hän muistikirjansa kiinni ja pisti sen taskuunsa. "Olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa ilmoituksistanne, ne lähetetään lordi Wellingtonille huomenna", sanoi hän. "Te olette suorittanut osanne asiassa; nyt täytän minä omani. Miten haluatte kuolla? Sotilaana pidätte epäilemättä parhaimpana ammutuksi tulemista, mutta on muutamia, jotka pitävät paljon helpompana kuolemana tulla syöstyksi alas Merodalin huipulta. Jotkut ovat valinneet sen, mutta valitettavasti emme ole koskaan myöhemmin tulleet kuulleeksi heidän mielipidettään asiasta. Sitten on meillä saha, mutta se ei näytä olevan pidetty. Voisimme hirttääkin teidät, mutta meillä olisi vaivaa viedä teidät alas metsään. Kuitenkin, lupaus on lupaus, ja kun te näytätte olevan kelpo mies, emme tule säästämään vaivojamme täyttääksemme teidän toivomuksenne."
"Te sanotte, että minun on kuoltava ennen keskiyötä", sanoin minä.
"Haluan siis kuolla yhtä minuuttia vaille kaksitoista." —
"Tuollainen elämästä kiinnipitäminen on hieman lapsellista, mutta toivomuksenne on toteutuva."
"Mitä tapaan tulee", lisäsin minä, "niin haluan kuoleman, jonka kaikki voivat nähdä. Pankaa minut tuonne halkopinon päälle ja polttakaa minut elävältä, kuten pyhimykset ja marttyyrit ennen minua poltettiin. Se ei ole mikään tavallinen kuolema, vaan sellainen, jota joku keisarikin voisi kadehtia."
Tämä ajatus tuntui huvittavan häntä suuresti.
"Miksikäs ei", sanoi hän, "jos Massena on lähettänyt teidät vakoilijana, voi hän ehkä arvata, mitä tuli vuorella merkitsee."
"Aivan niin", sanoin minä. "Te olette arvannut oikean syyn, hän saa tietää, ja kaikki tulevat tietämään, että olen saanut sankarikuoleman."
"En näe siihen mitään estettä. Teidän toivomuksenne on toteutuva", sanoi ryöväri inhoittavasti hymyillen. "Minä lähetän hiukan vuohenlihaa ja pullon viiniä majaanne. Aurinko tekee juuri laskuaan, ja kello on pian kahdeksan, neljässä tunnissa tulee teidän valmistautua kuolemaan."
Kaunis oli se maailma, josta minun täytyi ottaa jäähyväiset. Näin alhaalla kultaisena kimaltelevan joen. Laskevan auringon viimeiset säteet kirkastivat Tajon sinistä vettä ja englantilaisten kuljetuslaivojen valkeita purjeita. Niin, tämä maailma oli sangen kaunis, ja surullista oli jättää se, mutta on asioita, jotka ovat vieläkin kauniimpia. Kuolema, jonka kärsii toisten hyväksi, kunnia, velvollisuus, uskollisuus ja rakkaus, ovathan ne paljon säteilevämpi kauneus, kuin se, jonka silmillä voi havaita. Rintani oli tulvillaan oman jalon tekoni tuottamaa ihastusta, ja ihmetellen ajattelin, saisiko kukaan ihminen milloinkaan tietää minun heittäytyneen rovion liekkeihin, pelastaakseni Clauselin armeijan. Toivoin sitä ja rukoilin, että toivoni toteutuisi, sillä mikä lohdutus se olisikaan äidilleni, mikä esimerkki armeijalle, mikä ylpeyden lähde husaareilleni. Kun de Pombal vihdoinkin ilmestyi majaani ruoan ja viinin kera, oli ensimäinen pyyntöni hänelle, että hän kirjoittaisi kertomuksen kuolemastani ja lähettäisi sen ranskalaisten leiriin.
Hän ei vastannut sanaakaan; mutta minä nautin ilta-ateriani paremmalla ruokahalulla ajatellessani, ettei sankaritekoni jäisi aivan tuntemattomaksi.
Olin istunut noin kaksi tuntia majassani, kun ovi jälleen avautui, ja päällikkö näyttäytyi kynnyksellä.
Minä istuin pimeässä, mutta hänen vieressään seisoi joku ryöväreistä soihtu kädessä, niin että näin hänen silmänsä ja hampaansa kiiluvan hänen tuijottaessaan minuun.
"Selvä?" kysyi hän.
"Ei ole vielä aika."
"Te tahdotte siis pysyä hengissä viimeiseen silmänräpäykseen asti?"
"Lupaus kuin lupaus."
"Aivan oikein, olkoon sitten kuten tahdotte. Meidän on täällä pantava toimeen pieni rangaistus; yksi miehistäni ei ole käyttäytynyt niin kuin hänen olisi pitänyt. Me pidämme ankaraa kuria täällä emmekä kiinnitä henkilöllisyyteen mitään huomiota; sen voi de Pombal todistaa teille. Tahdotteko sitoa hänet ja asettaa hänet roviolle, de Pombal. Tulen itse katsomaan hänen kuolemaansa."
De Pombal ja soihtua pitelevä mies astuivat sisään. Kuulin päällikön askelten häipyvän. De Pombal sulki oven. "Eversti Gerard", sanoi hän, "luottakaa tähän mieheen; hän on yksi liittolaisistani. On kysymyksessä elämä tai kuolema. Olen koettava pelastaa teidät, mutta panen itseni alttiiksi ja haluan sentähden teiltä varman lupauksen suuren vaaran takia. Teidän pitää taata meille hyvä vastaanotto ranskalaisten leirissä, ja että kaikki se, mikä on mennyttä, on unohdettu."
"Sen lupaan teille."
"Luotan sanoihinne. Nyt pian pian, ei silmänräpäystäkään saa kadottaa. Jos tuo villipeto tulee takaisin, odottaa meitä kaikkia kauhistuttava kuolema."
Katselin hämmästyneenä, mitä hän teki.
Hän kietoi pitkän köyden kuolleen toverini ruumiin ympärille ja sitoi vaatekappaleen hänen suunsa eteen, niin että se peitti melkein koko kasvot.
"Maatkaa hiljaa tässä", sanoi hän minulle pannen minut kuolleen paikalle.
"Minulla on neljä miestä odottamassa, jotka asettavat ruumiin rovioon." Hän aukaisi oven ja antoi määräyksensä. Ryövärit astuivat sisään ja kantoivat Duplessis'n ulos. Jäin makaamaan maahan horjuen toivon ja pelon välillä.
Viisi minuuttia myöhemmin tulivat de Pombal ja hänen miehensä takaisin.
"Teidät on nyt pantu rovioon", sanoi hän, "ja uskallanpa kysyä koko maailmalta, ellette te juuri ole se; teidät on köydetty ja sidottu niin lujasti, ettei kukaan voi vaatia, että teidän pitäisi puhua tai liikuttaa itseänne. Nyt täytyy vain kantaa Duplessis'n ruumis pois, ja heittää se alas Merodalin jyrkänteeltä."
Kaksi miehistä tarttui päähäni ja kaksi jalkoihini, ja tällä tavalla kantoivat he minut jäykkänä ja liikkumattomana majasta ulos. Tultuani raikkaaseen ilmaan, teki mieleni huutaa ilosta. Kuu paistoi juuri rovion yläpuolella, ja sen hopeahohteessa näki selvästi miesolennon makaavan pitkin pituuttaan roviolla. Ryövärit olivat joko leirissä, tai kokoontuneina rovion ympärille, sillä emme kohdanneet ketään, joka olisi meitä pidättänyt tai puhutellut. De Pombal vei meitä jyrkännettä kohti. Tultuamme vuorenhuipun toiselle puolelle, olimme poissa näkyvistä, ja minä sain luvan käyttää jalkojani. De Pombal osoitti erästä kapeata, luikertelevaa polkua. "Tuolla menee tie", sanoi hän. Mutta äkkiä hän huudahti:
"Dios mio, mitä se on?"
Kauhistuttavaa kiljuntaa kuului alhaalta metsästä. Näin de Pombalin vapisevan kuin säikähtyneen hevosen.
"Se on paholainen", kuiskasi hän, "hän rääkkää parhaillaan jotain, samoin kuin rääkkäsi minuakin. Taivas auttakoon, ettei hän saisi meitä käsiinsä."
Peräkkäin ryömimme kapeaa vuohipolkua pitkin. Vuoren juurella olimme jälleen metsässä. Äkkiä huomasimme kellertävän valon loistavan yläpuolellamme, ja puunrunkojen mustien varjojen sukeltavan selväpiirteisinä esiin. He olivat siis sytyttäneet rovion. Sieltä missä seisoimme, saatoimme eroittaa liikkumattoman ruumiin liekkien seasta ja ryöväreitten tummat hahmot, jotka ulvoen tanssivat rovion ympärillä kuten ihmissyöjät. Puistin nyrkkiä noille koirille ja vannoin jonakin päivänä tulevani takaisin husaareineni ja tekeväni tiliä heidän kanssaan.
De Pombal tiesi, minne etuvartijoita oli asetettu ja tunsi kaikki polut, jotka veivät metsän läpi. Mutta välttääksemme noita veijareita, täytyi meidän luikerrella vuorien välistä ja kulkea monta raskasta peninkulmaa. Kuitenkin olisin kernaasti kulkenut vielä monta penikulmaa sen näyn takia, joka kohtasi silmiäni! Kello taisi olla noin kaksi aamulla, kun pysähdyimme erään vuoren huipulle, jonka ylitse polkumme luikerteli. Kun katsoimme taaksemme, näimme rovion hehkuvan punaisena. Näytti kuin olisi tulivuoren liekki suitsunut Merodalin korkealta huipulta. Ja silloin näin tähystellessäni myöskin jotain lisäksi, jotain, joka sai minut riemuitsemaan ilosta, heittäytymään maahan ja kiemurtelemaan ihastuksesta. Kaukana, kaukana eteläisellä taivaanrannalla vilkkui ja välkkyi suuri, keltainen valo, hulmuten ja leimahdellen. Se ei tullut mistään talosta, ei ollut minkään tähden tuike, vaan rovion liekki d'Ossa vuorelta, joka julisti meille, että Clauselin armeija tiesi nyt, mitä Etiene Gerard oli lähetetty sille ilmoittamaan.
(jatkuu)
Project Gutenberg
