Arthur Conan Doyle - Kuinka Gerard kunnostautui Englannissa

Napoleonin sotilaan seikkailut
Kirj. A. Conan Doyle

Kuinka Gerard kunnostautui Englannissa






Olen kertonut teille, ystäväni, kuinka voitin englantilaiset ketunajossa ahdistamalla eläintä niin hurjasti, ettei edes opetettu koiraparvikaan pystynyt seuraamaan mukanani, vaan minä yksinäni omalla kädelläni sivalsin miekalla ketun kahtia. Kentiesi olen puhunut liian paljon tuosta asiasta, mutta urheilussa saavutetuissa voitoissa on sellainen nautinto, jollaista eivät edes voitot sodassa voi tarjota; sillä sodassa tasataan voitto rykmentin kanssa, niin, jopa koko armeijankin kesken, mutta urheilussa saa sitävastoin yksin niittää laakereita. Englantilaiset ovat siinä suhteessa meistä edellä, että heillä kaikki yhteiskunta-luokat tuntevat suurta mielenkiintoa urheilua kohtaan. Se voi johtua siitä, että he ovat rikkaampia kuin me, tai myöskin siitä, että ovat joutilaampia; mutta sillä kertaa kun olin vankina Englannissa, hämmästyin huomatessani, kuinka yleistä tuo harrastus oli ja kuinka se valtasi kansan elämän ja ajatukset. Hevonen, joka aikoo juosta kilpa-ajoissa, kukko, jonka pitää tapella, koira, jonka pitää tappaa rotta, tai mies, joka aikoo nyrkkeillä: nähdäkseen jotain näistä, he kääntävät silmänsä pois keisaristakin kaikessa hänen komeudessaan.

Voisin kertoa teille monta juttua englantilaisten urheilusta, sillä näin sitä paljon ollessani vieraana lordi Ruftonin luona siitä saakka kuin Englantiin oli tullut määräys minun vaihtamisestani. Kului kuukausia, ennenkuin minut voitiin lähettää takaisin Ranskaan, ja oleskelin sen ajan kunnon lordi Ruftonin luona hänen kauniilla maatilallaan High Combessa, joka on Dartmoorin pohjoispuolella. Hän ratsasti poliisien mukana, kun minua etsiskeltiin Princetownista, ja hän sääli minua, kun minut saatiin kiinni, kuten minäkin omassa maassani olisin säälinyt urhoollista ja rehellistä soturia, joka oli ilman ystävän apua. Sanalla sanoen: hän otti minut kotiinsa, vaatetti minua ja kohteli minua aivan kuin olisin ollut hänen veljensä. Tahdon sanoa englantilaisista, että he ovat aina olleet jalomielisiä vihollisia ja oikein kelpo väkeä taistelutantereella. Espanjalaiset etuvartijat Pyreneitten niemimaalla tekivät kivääreillään kunniaa meikäläisille, kun taas englantilaiset tarjosivat ryyppyjä viinapullostaan. Mutta kaikkien noiden jalomielisten miesten joukossa ei ollut ketään tämän ihastuttavan mylordin vertaista, joka ojensi auttavan käden onnettomalle viholliselle.

Ah, mitä urheilumuistoja herättääkään minussa High Combe-nimi. Näen sen vielä silmieni edessä, tuon pitkän, matalan tiilikivistä tehdyn talon punaisine muureineen ja portin pielessä olevine valkeine pilareineen. Hän oli innokas urheilija, tuo lordi Rufton, samoin kuin koko hänen seurapiirinsäkin. Mutta teitä varmaan huvittaa kuulla, että oli vain harvoja urheiluja, joissa en voinut kilpailla heidän kanssaan, ja että useimmissa voitinkin heidät. Talon takana oli metsä, jossa elätettiin fasaaneja, ja lordi Ruftonin huvina oli tappaa niitä, mikä tapahtui niin, että joku mies lähetettiin metsään ajamaan linnut liikkeelle, jolloin lordi ystävineen ammuskeli niitä, kun ne kulkivat ohitse. Mutta minä puolestani olin ovelampi; sillä minä tutkin fasaanien elintapoja ja pistäydyin eräänä iltana ulos ja ammuin niitä koko joukon juuri kun ne olivat parhaillaan nukkumassa korkealla puissa. Tuskin ainoakaan laukaus meni hukkaan, mutta päällysmies, joka laukausten johdosta saapui paikalle, rukoili minua säästämään jäljelläolevat linnut. Sinä iltana paiskasin lordi Ruftonin hämmästykseksi kaksitoista fasaania pöydälle, jolloin hän nauroi aivan pakahtuakseen, niin kovin iloiseksi hän tuli nähdessään ne. "Tuhat tulimmaista, Gerard! Te tulette aiheuttamaan kuolemani", huudahti hän. Hän sanoi usein nämä sanat, sillä alituisesti tuotti hänelle yllätyksiä se tapa, jolla harrastin urheilua.

On eräs peli nimeltään krikettipeli, jota harrastetaan kesällä, ja sen minäkin tietysti opin. Rudd, ylipuutarhuri, oli kuuluisa kriketinpelaaja samoinkuin lordi Ruftonkin. Talon edessä oli suuri ruohokenttä, missä Rudd opetti minulle peliä. Se on erinomaista ajanvietettä, oikein sotilaille sopivaa, sillä siinä koetetaan osua toiseen pallolla, jota saa lyödä vain pienellä, kapealla kepillä. Kolme takana olevaa keppiä ovat merkkeinä, kuinka kauaksi saa peräytyä. Voin vakuuttaa teille, ettei tuo peli ole mitään lasten leikkiä, ja tunnustan teille, että yhdeksästä sotaretkestäni huolimatta kalpenin, kun ensimäinen pallo suhahti ohitseni. Se tuli suhisten sellaista vauhtia, etten ehtinyt kohottaa keppiäni lyödäkseni sen takaisin, mutta kaikeksi onneksi ei pallo sattunut minuun, vaan naksautti kumoon rajamerkkeinä olevat puupalikat. Nyt oli Ruddin vuoro puolustautua ja minun hyökätä. Poikuus-aikoinani Gascognessa opin heittämään pitkälle ja tarkasti; olin senvuoksi varma siitä, että osaisin tuohon kunnon englantilaiseen. Reippaalla heitolla linkosin pallon häntä vastaan. Se lensi kanuunankuulan vauhdilla hänen kylkiluutansa vasten, mutta sanaakaan sanomatta hän heilautti keppiänsä, ja pallo kimposi ihmeteltävän korkealle ilmaan. Lordi Rufton paukutti käsiään ja huusi "bravo!" Pallo lähetettiin jälleen minulle, ja nyt piti minun lyödä. Tällä kertaa lähetin pallon hänen päänsä ohitse, ja minusta näytti että hän kalpeni. Mutta hän oli urhoollinen mies, tuo puutarhuri, ja asettui uudelleen eteeni. Rakkaat ystävät, nyt oli voittoni hetki lyönyt. Hänellä oli yllään punainen liivi ja sitä vastaan sinkautin nyt pallon. Olisi voinut luulla minua tykkimieheksi eikä husaariksi, sillä ei konsanaan ole tarkemmin osattu. Epätoivoisesti kiljahtaen — kuten urhokas mies joskus tekee kaatuessaan — lensi hän nurin puupalikoiden päälle, jotka kaikki kaatuivat maahan. Hän oli julma, tuo englantilainen lordi, sillä hän nauroi niin kovasti, ettei edes voinut mennä palvelijaansa auttamaan. Minä siis, voittaja, kiiruhdin esiin ja syleilin tuota pelotonta pelaajaa, autoin hänet ylös, kiitin ja rohkaisin häntä. Hänellä oli kovia tuskia, eikä hän voinut seisoa suorana. Mutta yhtäkaikki myönsi tuo oivallinen mies, ettei voittoni ollut mikään sattuma.

"Hän teki sen tarkoituksella! Hän teki sen tarkoituksella!" toisteli hän lakkaamatta. Se on tosiaankin ylpeätä peliä tuo kriketti, ja olisin kernaasti halunnut vielä kerran koettaa. Mutta lordi Rufton ja Rudd sanoivat, että oli liian myöhäinen vuodenaika, eivätkä he halunneet enää pelata.

On tosiaan naurettavaa, että minä, vanha, murtunut mies kertoilen näistä voitoistani, mutta tunnustan teille, että tunnen vanhoilla päivilläni suurta lievennystä ja lohdutusta muistellessani naisia, joita olen rakastanut, ja miehiä, jotka olen voittanut. Minulle on mieluisaa ajatella, miten viisi vuotta myöhemmin lordi Rufton, tultuaan rauhan jälkeen Pariisiin, saattoi minulle vakuuttaa, että minun nimeni oli kuuluisa Devonshiren pohjoispuolella niiden mainioiden tekojen takia, joita olin siellä suorittanut. Erikoisesti, sanoi hän, puhutaan siellä paljon minun nyrkkitaistelustani Honourable Baldockin kanssa. Tähän otteluun tulin joutuneeksi seuraavalla tavalla. Eräänä iltana oli joukko urheilijoita kokoontunut lordi Ruftonin luokse juomaan viiniä, syömään metsänriistaa ja juttelemaan hevosistaan ja ketuistaan. Kuinka hyvin muistankaan heidät vielä: sir Barrington, Jack Lupton of Barnstaple, eversti Addison, Johnny Miller, lordi Sadler ja viholliseni Honourable Baldock. He olivat kaikki samaa lajia, juomareita, huimapäitä, tappelijoita, pelureita, täynnä kummallisia päähänpistoja ja hurjia oikkuja. Tällä kertaa he olivat oikein kelpo tovereita raakoine tapoineen lukuunottamatta yhtä heistä, Baldock-nimistä lihavaa herrasmiestä, joka kerskaili ja ylisteli itseään pilviin asti nyrkkeilytaidostaan. Juuri hän, pilkatessaan ranskalaisia siitä, etteivät nämä osanneet urheilla, sai minut haastamaan hänet koettelemaan taitoaan minun kanssani tuossa urheilussa, jossa hän oli niin etevä. Te tietysti sanotte, että tämä oli mieletöntä, mutta maljani vuosi jo yli reunojensa ja nuori vereni virtasi kuumana suonissani. Tahdoin taistella tuon kerskurin kanssa; tahdoin näyttää hänelle, että ellei meillä ole taitoa, on meillä ainakin rohkeutta. Lordi Rufton ei tahtonut suostua, mutta minä en antanut myöten. Toiset rohkaisivat minua ja taputtivat minua hartioihin. "Ei mitään tappelua, Baldock, hän on meidän vieraamme", sanoi Rufton. "Itsepähän hän tahtoo", vastasi toinen. "Katsos, Rufton, he eivät voi vahingoittaa toisiaan, jos he panevat ylleen suojustimet", sanoi lordi Sadler. Ja niin oli asia päätetty.

Minkälaisia nuo suojustimet olivat, en tietänyt; mutta pian he vetivät esiin neljä suurta nahkapussia, jotka muistuttivat miekkailukäsineitä, mutta olivat vain paljon suurempia. Ne sidottiin meidän käsiimme, sitten kun olimme riisuneet pois takkimme ja liivimme. Sitten siirrettiin pöytä laseineen ja maljoineen nurkkaan ja me asetuimme vastatusten. Lordi Sadler istuutui nojatuoliin taskukello kädessään. "Asentoon!" sanoi hän.

Tunnustan teille, ystäväni, että tunsin tällä hetkellä väristyksen, jollaista en ollut ainoassakaan siihen astisista monista kaksintaisteluistani tuntenut. Miekka tai pistooli kädessä olin kuin kotonani, mutta nyt minä ymmärsin vain sen, että minun piti taistella tuon lihavan englantilaisen kanssa nahkapussit käsissäni ja koetettava voittaa hänet. Jo heti alussa minulta riistettiin parhain ase, mitä saatoin käyttää. "Muista, Gerard, potkiminen ei ole luvallista", sanoi lordi Rufton minun korvaani. Minulla ei ollut muuta kuin nuo kaksi nahkatumppua ja kun mies oli lihava, olisi jokunen hyvin tähdätty potku auttanut minut voittajaksi. Mutta nyrkkitaistelulla on omat sääntönsä kuten miekkailullakin, ja minun täytyi mukautua. Minä katselin englantilaista ja ihmettelin, millä lemmon tavalla saatoin päästä häneen käsiksi. Hänen korvansa olivat suuret ja ulkonevat. Jos olisin voinut tarttua niihin kiinni, olisin voinut temmata hänet maahan. Hyökkäsin hänen kimppuunsa, mutta pehmeät nahkakäsineet pettivät minut ja otteeni heltisi. Englantilainen suuntasi iskun minua kohti, mutta minä pidin varani, väistin ja tartuin häntä korvasta. Hän kaatui ja minä heittäydyin hänen ylitsensä ja mäiskäsin hänen päänsä lattiaan. Kuinka he huusivat ja nauroivat, nuo kunnon englantilaiset, ja kuinka he taputtelivat minua hartioihin!

"Oiva temppu ranskalaiselta!" huusi lordi Sadler.

"Hän tappeli epärehellisesti", huusi vastustajani hieroen punaisia korviaan. "Hän raa'asti löi pääni lattiaan."

"Saat pitää sen hyvänäsi", sanoi lordi Rufton kylmästi.

"Asentoon", huusi lordi Sadler, ja toisen kerran kävimme me hyökkäykseen.

Vastustajani oli tulistunut ja hänen pienet silmänsä kiilsivät kiukkuisina kuin verikoiralla. Viha hehkui hänen kasvoistaan. Minä puolestani jatkoin taistelua reippaana ja iloisena. Ranskalainen gentlemanni taistelee mutta ei vihaa. Minä lähestyin häntä ja kyyristyin kuin kaksintaistelussa. Nyrkkeilyssä voi kumartaa sirosti ja kohteliaasti yhtä hyvin kuin uhmaavastikin. Minä yhdistin liikkeeseeni kaiken tämän ja samalla vielä halveksuvasti kohautin hartioitani. Juuri tällä hetkellä hän syöksyi kimppuuni. Huone pyöri ympärilläni. Minä kaaduin selälleni. Mutta seuraavassa tuokiossa olin jälleen jaloillani ja karkasin käsiksi viholliseeni. Hänen korvansa, hänen hiuksensa, hänen nenänsä, minä pöllytin niitä minkä kerkesin. Raju taistelun ilo kiehui suonissani. Vanha voiton huuto pääsi huuliltani. "Eläköön keisari!" Minä puskin voimaini takaa pääni hänen vatsaansa vasten. Hän kiersi kätensä niskani ympäri ja pitäen päätäni kiinni toisella kädellään hän toisella löi minua. Minä purin häntä, ja hän huusi kivusta. "Kutsu hänet pois, Rufton!" kirkui hän. "Kutsu pois, kuuletko! Hän runtelee minua!" He eroittivat minut vastustajastani. Voisinko koskaan unohtaa sitä naurua, niitä hyvä-huutoja ja onnitteluja! Vihollisenikaan ei tahtonut minulle pahaa, sillä hän pudisti kättäni. Minä puolestani syleilin häntä. Viisi vuotta myöhemmin sain kuulla lordi Ruftonilta, että hieno käyttäytymiseni tuona iltana oli englantilaisten ystävieni tuoreessa muistossa.

Aikomukseni ei kumminkaan ole tänä iltana kertoa omista urheilunharrastuksistani, vaan lady Jane Dacresta ja siitä kummallisesta seikkailusta, jonka hän aiheutti.

Jane Dacre oli lordi Ruftonin sisar ja piti huolta hänen taloudestaan. Pelkään, että hänellä oli siihen asti, kunnes minä saavuin, hyvin yksinäistä, sillä hän oli kaunis ja hieno nainen. Lady Janesta ja minusta tuli hyvät ystävät, sillä minun oli mahdotonta juoda kolme pullollista portviiniä päivällisen päälle, kuten nämä Devonshiren gentlemannit tekevät. Vetäydyin siksi ajaksi arkihuoneeseen, missä hän joka ilta soitteli pianoa, ja minä laulelin synnyinmaani lauluja. Näinä rauhaisina hetkinä sain lohtua kurjuudelle, joka täytti sieluni ajatellessani, että rykmenttini seisoi vihollista vastassa ilman päällikköään, jota se oli tottunut rakastamaan ja seuraamaan. Olin repiä hiukset päästäni lukiessani englantilaisista lehdistä niistä kauniista taisteluista, joita käytiin Portugalissa ja Espanjan rajoilla, ja joihin nyt en voinut ottaa osaa siitä syystä, että olin ollut kyllin onneton joutuakseni lordi Wellingtonin käsiin. Siitä, mitä olen teille kertonut lady Janesta, ystäväni, pitäisi teidän arvata, mitä tapahtui. Etienne Gerard on hukassa nuoren, kauniin naisen seurassa! Miten oli käyvä minulle, miten hänelle? Minun ei sopinut, vieras ja vanki kun olin, ruveta rakkaussuhteeseen isäntäni sisaren kanssa. Koetin hillitä omia tunteitani ja taltuttaa hänen. Ah, kuinka halusinkaan heittäytyä hänen jalkainsa juureen, suudella hänen valkoisia käsiään ja vakuuttaa hänelle, että olin keksinyt hänen sydämensä salaisuuden. Mutta ei, en ollut hänen vertaisensa; oleskelin hänen veljensä katon alla vähäpätöisenä vihollisena, huuleni olivat sinetöidyt. Tein itselleni väkivaltaa jäljitellessäni hänen teeskenneltyä välinpitämättömyyttään; mutta kuten voitte arvata, olin joka tilaisuudessa innokas palvelemaan häntä.

Eräänä aamuna ajoi lady Jane ajopeleissään Okehamptoniin. Läksin kulkemaan samaa tietä kuin hänkin, toivoen tapaavani hänet paluumatkalla. Sydämeni tuntui raskaalta. Istahdin eräälle tien vieressä olevalle kivelle ja katselin synkkää maisemaa. Ajatuksiani häiritsivät kaikenlaiset tulevien onnettomuuksien aavistelut. Äkkiä, katsoessani eteenpäin tielle, kohtasi silmiäni näky, joka sai minut kaikki unohtamaan, ja hämmästyksestä ja vihasta huudahtaen läksin juoksemaan näkyä kohti. Eräästä tien mutkasta ilmestyivät ajoneuvot, joita hevonen kiidätti eteenpäin. Vaunuissa istui tuo nainen, jota olin tullut kohtaamaan. Hän ruoski ponia kuin se, joka ponnistelee paetakseen uhkaavaa vaaraa. Aina vähän päästä vilkaisi hän taaksensa. Mutkaisen tien vuoksi en voinut nähdä, mikä häntä niin peloitti. Syöksyin esiin aavistamatta mitä tulisi tapahtumaan. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä näin ahdistajan, ja ihmetykseni lisääntyi hänet nähtyäni. Se oli herrasmies, jolla oli yllään punainen takki, sellainen, jota Englantilaiset ketun metsästäjät tavallisesti käyttävät, Istuen suuren, harmaan hevosen selässä päästi hän täyttä laukkaa, ikäänkuin olisi ollut kilpa-ajoissa. Oivallisen hevosen nopeat kaviot toivat hänet pian pakenevan naisen vaunujen luokse. Näin ratsastajan kumartuvan alas ja tarttuvan ponin suitsiin pakottaakseen sen pysähtymään. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän syventynyt vilkkaaseen keskusteluun naisen kanssa; kumartuen eteenpäin satulassa puhui mies innokkaasti; nainen vetäytyi taaksepäin ikäänkuin hän pelkäisi ja vihaisikin miestä.

Te voitte kyllä käsittää, ystäväni, ettei tuo ollut näky, jota olisin tyynenä voinut katsella. Kuinka suunniltani olinkaan ilosta, ajatellessani, että tässä tarjoutui tilaisuus tehdä lady Janelle joku palvelus. Juoksin, ah taivaan talikynttilät, kuinka juoksin! Lopulta pääsin ajoneuvojen luo aivan hengästyneenä ja kykenemättömänä puhumaan. Mies katseli minua sinisillä englantilaisilla silmillään; mutta hän oli niin syventynyt keskustelemaan lady Janen kanssa, ettei hän välittänyt minusta, eikä lady Janekaan sanonut sanaakaan minulle. Hän nojasi taaksepäin kauniit kasvot mieheen suunnattuina. Mies oli kaunis, pitkä, voimakas ja tummaverinen. Tulin mustasukkaiseksi hänet nähdessäni. Hän puhui hiljaa ja nopeasti kuten englantilainen tekee ollessaan vakavalla tuulella.

"Sanon sinulle, Jenny, vain sinua, sinua vain rakastan", sanoi hän.
"Älä enää minua vihaa, Jenny. Unohda menneisyys."
"En, en koskaan, George, en milloinkaan", vastasi lady Jane.

Tumma puna levisi miehen kauniille kasvoille.

Hän oli kiukuissaan. "Miksi et voi minua ymmärtää, Jenny?"

"En voi unohtaa menneisyyttä."

"Kautta pyhän Yrjön! Sinun täytyy! Olen rukoillut aivan tarpeeksi. Nyt on aika käskeä; minä vaadin oikeuttani, ymmärrätkö?" Hän kietoi kätensä lady Janen ranteen ympärille.

Viimeinkin olin hengittänyt tarpeeksi.

"Madame", sanoin minä nostaen hattuani. "Saanko sekaantua asiaan, tai voinko jollain tavalla teitä palvella?" Mutta ei kumpainenkaan heistä kiinnittänyt minuun enempää huomiota, kuin jos olisin ollut heidän välissään suriseva kärpänen. Heidän silmänsä olivat toisiinsa kiintyneet.

"Vaadin oikeuttani, sanon sinulle. Olen odottanut kyllin kauan."

"Ei maksa vaivaa purkaa sisuaan, George."

"Suostutko?"

"En, en koskaan."

"Onko se lopullinen vastauksesi?"

"On."

Mies kirosi karkeasti päästäen irti lady Janen käden.

"Hyvä, mylady, saadaanpas nähdä."

"Anteeksi, sir", sanoin minä arvokkaasti.

"Äsh, menkää helvettiin", huusi hän kääntäen kiukusta vääntyneet kasvonsa minua kohti. Seuraavassa silmänräpäyksessä kannusti hän hevostaan ja ajoi samaa tietä kuin oli tullutkin. Lady Jane katseli hänen jälkeensä, kunnes hän oli pois näkyvistä, ja kun hän kääntyi minua kohti, hämmästyin nähdessäni hänen hymyilevän sen sijaan että olisi rypistänyt otsaansa. Hän ojensi minulle kätensä ja sanoi: "Te olette hyvin ystävällinen, eversti Gerard. Ettekö usko, että olen nyt turvassa?"

"Madame, jos haluatte antaa minulle tuon gentlemannin nimen ja osoitteen, olen laittava, ettei hän enää koskaan vaivaa teitä."

"Pyydän, ei mitään skandaalia."

"Madame, en koskaan unohda itseäni. Voitte olla vakuutettu, etten sellaisissa tilaisuuksissa milloinkaan mainitse naisen nimeä. Se, että tuo gentlemanni käski minun mennä helvettiin, antaa minulle tarpeeksi aihetta haastaa hänet taisteluun."

"Eversti Gerard", sanoi lady Jane vakavana, "teidän täytyy antaa minulle soturin ja gentlemannin kunniasana siitä, ettei tämä asia tule tunnetuksi, ja ettette kerro veljelleni, mitä olette nähnyt. Lupaatteko minulle sen?"

"Kai minun täytynee."

"Luotan teidän sanaanne. Ajakaa nyt kanssani High Combeen, niin selitän teille matkan varrella kaikkityyni."

Hänen tunnustuksensa ensimäiset sanat koskivat minuun kuin sapelin kärki.

"Tuo herra", sanoi hän, "on mieheni."

"Teidän miehenne?"

"Tiesitte kai minun olevan naimisissa?"

Häntä näytti hämmästyttävän mielenliikutukseni.

"Sitä en tiennyt."

"Hän on lordi George Dacre. Olemme olleet naimisissa kaksi vuotta. Ei ole välttämätöntä kertoa, miten hän on minua loukannut. Hylkäsin hänet ja hain suojaa veljeni luota. Aina tähän päivään saakka on hän antanut minun olla täällä rauhassa. Mutta ennen kaikkea minun täytyy saada vältetyksi kaksintaistelu veljeni ja mieheni välillä. Tämän vuoksi ei veljeni pidä saada mitään tietää tästä satunnaisesta kohtauksesta."

"Jospa pistoolini voisi vapauttaa teidät tästä kiusallisesta asemastanne!"

"Ei, älkää niin ajatelko. Muistakaa lupauksenne, eversti Gerard. Ja ei sanaakaan High Combessa siitä mitä olette nähnyt."

Hänen miehensä! Olin mielikuvituksessani luullut, että hän oli nuori leski. Tuo tökerö mies "Mene helvettiin!" hienouksineen, oli tuon hempeän kyyhkysen, tuon rakastettavan naisen puoliso. Ah, kunpa hän vain sallisi minun vapauttaa hänet tuosta vihatusta taakasta! Ei mikään avioero ole niin nopea ja varma kuin se, jonka minä voisin hänelle hankkia. Mutta lupaus on kerta kaikkiaan lupaus, ja pidin sen pyhänä viimeiseen saakka. Suuni oli sinetöity. Viikon kuluttua lähetettäisiin minut takaisin Plymouthista S:t Maloon, ja luulin siis, etten koskaan saisi kuulla tuon jupakan loppua. Ja kuitenkin oli niin säädetty, että se saisi lopun, jossa minulla oli sangen kiitollinen ja kunniakas osa.

Noin kolme päivää kertomani tapauksen jälkeen syöksyi lordi Rufton huoneeseeni. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja koko hänen olennostaan huomasi, että hän oli ankarassa mielenliikutuksessa.

"Gerard", huusi hän, "oletteko nähnyt lady Jane Dacrea?"

En ollut häntä nähnyt sitten aamiaisen jälkeen, ja nyt oli keskipäivä.

"Hyvä Jumala! Täällä tapahtuu hirveitä asioita", huusi ystävä-parkani harpaten pitkin huonetta kuin hullu. "Portinvartija oli täällä ja sanoi, että vaunut, joissa istui herra ja nainen, ajoivat täyttä vauhtia Tavistockin tietä pitkin, ja että seppä kuuli naisen huutavan vaunujen kiertäessä pajan ohi. Jane on kadonnut. Taivaan tähden! Luulen, että tuo kirottu Dacre on vienyt hänet pois." Hän soitti ankarasti. "Kaksi hevosta ja heti!" huusi hän. "Eversti Gerard! pistoolinne! Joko Jane tulee tänä iltana kanssani Gravel Hangerista takaisin, tai tulee High Combeen uusi haltija."

Ajatelkaahan nyt! Puolen tunnin kuluttua satulaan, kuin muinaisajan ritarit, vapauttamaan ryöstettyä naista. Lordi Dacre asui Tavistockin lähellä, ja jokaisen talon ja jokaisen tienmutkan kohdalla kuulimme uutisia poiskiitävistä vaunuista, niin ettei voinut olla epäilystä siitä, ettemme olleet oikealla tiellä. Ratsastaessamme kertoi lordi Rufton minulle miehestä, jota ajoimme takaa. Hänen nimensä oli tunnettu kaikkialla Englannissa jokaisen paheen, viinin, naisten, arpajaisten, pelien, kilpa-ajojen yhteydessä — hänen irstailunsa olivat hankkineet hänelle kauhean maineen. Hän oli vanhaa aatelissukua, ja toivottiin hänen luopuvan hurjasta elämästään, kun hän nai kauniin lady Jane Ruftonin. Muutamia kuukausia oli hän käyttäytynytkin hyvin. Mutta sitten haavoitti hän lady Janen arimpia tunteita eräällä arvottomalla rakkaussuhteellaan. Lady Jane pakeni hänen talostaan veljensä luokse, jonka suojeluksesta hänet oli nyt taas vastoin hänen tahtoaan otettu. Kysyn teiltä, voiko kahdella miehellä olla kauniimpaa matkan päämäärää kuin lordi Ruftonilla ja minulla?

"Tuolla on Gravel Hanger", huudahti hän viimein osoittaen ratsupiiskallaan, ja siellä olikin vihannoitsevan mäen rinteellä vanha tiilistä rakennettu talo, niin kaunis kuin vain englantilainen herraskartano saattaa olla. "Aivan puistokäytävän vieressä on kapakka; sinne jätämme hevoset", sanoi hän.

Minun mielestäni olisimme voineet, katsoen asiamme oikeuteen, ratsastaa ylpeästi suoraan pääportin eteen ja vaatia ladya haltuumme. Mutta siinä olin väärässä, sillä ainoa asia, jota jokainen englantilainen pelkää, on laki. He säätävät sen itse; mutta kun he kerran ovat sen säätäneet, tulee siitä heille hirvittävä tyranni, joka hillitsee joka miehen. Englantilainen hymyilee ajatellessaan kaulansa katkaisemista; mutta hän kalpenee ajatellessaan lain rikkomista. Tuntui, sen mukaan mitä lordi Rufton sanoi minulle mennessämme portista sisään, kuin jos tässä asiassa menettelisimme vastoin lakia. Lordi Dacre oli täysin oikeassa ottaessaan vaimonsa luoksensa kotiinsa, koska hän oikeuden mukaan kuului hänelle. Meidän asemamme ei ollut murtovarkaan eikä lainrikkurin asemaa juuri paljoakaan häävimpi. Murtovarkaiden ei sopinut julkisesti lähestyä pääkäytävää. Saatoimme ottaa naisen joko väkivallalla tai viekkaudella; mutta meillä ei ollut mitään oikeutta vaatia häntä, sillä laki oli siinä kohden meitä vastaan. Näin sanoi ystäväni minulle asianlaidan olevan.

Hiivimme eteenpäin pensaiden suojassa, joita kasvoi tiheään talon ikkunoiden kohdalla. Saatoimme nyt tarkastella linnaa ja katsella, voimmeko siihen tunkeutua tai ainakin asettua yhteyteen sisällä olevan kauniin vangin kanssa. Nyt olimme, lordi Rufton ja minä, ikkunoiden edessä, kummallakin pistooli ratsastustakin taskussa ja sydämessä se vakaumus, ettei ilman lady Janea palata. Tutkimme innokkaasti jokaisen ikkunan laajalle ulottuvassa talossa, mutta emme nähneet vilaukseltakaan vankia emmekä ketään muutakaan. Ainoastaan vaunun pyörien jäljet näimme oven edessä olevassa hietikossa. Ei ollut epäilystäkään, etteivät he olisi tulleet. Ryömien ympäri laakeripensaikossa pidimme kuiskaten sotaneuvottelua; mutta yht'äkkiä tulimme odottamattomalla tavalla häirityiksi. Joku pitkä mies pellavankeltaisine hiuksineen astui ulos portista; hän oli juuri sennäköinen olento, joka olisi valittu sivusmieheksi krenatööri-komppaniaan. Hänen kääntäessään ruskettuneet kasvonsa ja siniset silmänsä meitä kohti, tunsin hänet lordi Dacreksi. Pitkin askelin kulki hän alaspäin hiekkakäytävää, joka oli vastapäätä sitä paikkaa, jossa me seisoimme.

"Tule esiin, Ned!" huusi hän. "Metsänvartija voi muuten erehdyksessä ampua sinut. Astu esiin, mies, äläkä kätkeydy sinne penkin taakse."

Olimme varsin tukalassa asemassa. Ystävä-parkani nousi ylös kasvot tulipunaisina, ja minä myöskin hypähdin seisoalleni ja kumarsin niin arvokkaasti kuin saatoin.

"Ah, siinähän on ranskalainenkin, vai kuinka?" sanoi hän vastaamatta kumarrukseeni. "Meidän välimme ei ole vielä selvä. Mitä sinuun tulee, Ned, niin tiesin sinun heti rientävän peräämme, ja sen vuoksi vakoilin sinua. Näin teidän luovivan puiston läpi ja menevän pensaikkoon. Tulkaa esiin, ja pelatkaamme selvää peliä."

Hän näytti olevan aseman herra, tuo jättiläinen mieheksi, joka seisoi aivan rauhallisena ja itsestään varmana omalla maallaan, sillä aikaa kuin me ryömimme esiin piilopaikoistamme. Lordi Rufton ei ollut vielä lausunut sanaakaan; mutta huomasin hänen rypistyneestä otsastaan ja yhteen vetäytyneistä kulmakarvoistaan, että rajuilma oli tulossa. Lordi Dacre meni edellämme sisään, ja me seurasimme hänen kintereillään. Hän johdatti meidät arkihuoneeseen, jossa oli korkea tammipaneli, ja sulki ovet perässään. Sitten silmäili hän minua kiireestä kantapäähän häpeämättömin ilmein.

"Sano minulle, Ned", sanoi hän, "milloin on tullut tavaksi, ettei englantilainen perhe voi järjestää asioitaan vieraan avutta. Mitä on tuolla vieraalla miehellä tekemistä sinun sisaresi ja minun vaimoni kanssa?"

"Sir", sanoin minä, "sallikaa minun huomauttaa teille, ettei tässä ole kysymys ainoastaan sisaresta ja vaimosta, vaan myöskin kyseessä olevan naisen ystävästä, ja että minulla on etuoikeus, samoin kuin jokaisella gentlemannilla, suojella naista raakuudelta. Tahdon tällä liikkeelläni näyttää teille, mitä aikomuksia minulla on teidän suhteenne." Nämä sanat lausuttuani viskasin ratsastushansikkaani, jota pitelin kädessäni, vasten hänen kasvojaan. Hän peräytyi taaksepäin kolkosti hymyillen, ja hänen silmänsä salamoivat.

"Sinä olet siis tuonut sijaisen mukanasi, Ned", sanoi hän, "sinun pitäisi toki itse kaksintaistella, koskapa täällä sellainen näyttää tulevan."

"Niin minä teenkin", huusi lordi Rufton, "tahdon taistella tässä ja nyt heti."

"Kyllä, kunhan ensin olen tappanut tuo kerskailevan ranskalaisen."

Hän astui erään sivupöydän ääreen ja aukaisi messingillä päällystetyn laatikon. "Jumal' auta", sanoi hän, "joko tuo mies tai minä poistuu jalat edellä tästä huoneesta. Tunnen ystävällisyyttä sinua kohtaan, Ned, kautta pyhän Yrjön, sitä tunnen, mutta ammun sinun adjutanttisi yhtä varmasti kuin nimeni on George Dacre. Valitkaa pistoolit ja ampukaa suoraan pöydän ylitse. Pistoolit ovat ladatut. Tähdätkää hyvin ja tappakaa minut, sillä vannon, että muussa tapauksessa on loppunne lähellä."

Turhaan yritti ystäväni itse taistelemaan. Kaksi seikkaa oli minulla selvillä; ensiksikin, että lady Jane ennen kaikkea pelkäsi taistelua veljensä ja miehensä välillä, ja toiseksi, että jos tapan tuon suurisuisen mylordin, järjestyy koko juttu parhaiten. Lordi Rufton ei tulisi häntä kaipaamaan, eikä myöskään lady Jane. Sen vuoksi maksaisi heidän ystävänsä, Etienne Gerard, kiitollisuudenvelkansa vapauttamalla heidät tuosta painajaisesta. Mutta eipä tässä ollutkaan mitään valitsemisen varaa, sillä lordi Dacre oli yhtä innokas laskemaan kuulan lävitseni kuin minä tekemään hänelle saman palveluksen. Turhaan todisteli ja vastusteli lordi Rufton. Kaksintaistelun täytyi tapahtua. "No niin, jos siis välttämättömästi tahdot taistella vieraani etkä minun kanssani", sanoi hän vihdoin, "niin jätetään se aikaiseen huomisaamuksi, jolloin kaksi todistajaa tulee olemaan läsnä. Sehän on suorastaan toistensa murhaamista ampua toisiaan pöydän välimatkan päästä."

"Mutta minä haluan niin, Ned", sanoi lordi Dacre.

"Minä myös", lisäsin minä.

"Siinä tapauksessa en halua olla missään tekemisissä tämän asian kanssa", huusi lordi Rufton. "Sanonhan vain sinulle, George, että jos tällaisten olosuhteiden vallitessa ammut eversti Gerardin, joudut oikeuteen. En halua olla sekundanttina tällaisessa kaksintaistelussa."

"Sir", sanoin minä, "olen täysin suostuvainen ilman sekundanttiakin."

"Se ei käy päinsä, se on vastoin lakia", huomautti lordi Dacre. "Tule nyt, Ned, äläkä ole hullu. Näethän, että me tahdomme taistella. Tuhat tulimmaista, mies, anna merkki nenäliinalla, kas siinä kaikki, mitä sinulta pyydän."

"En halua olla osallisena tässä kaksintaistelussa."

"Siispä minun täytyy löytää joku, joka haluaa", sanoi lordi Dacre. Hän levitti vaatteen pistoolien päälle ja soitti. Palvelija astui sisään. "Pyydä eversti Berkeleytä tulemaan tänne; tapaatte hänet biljardisalissa."

Hetkistä myöhemmin astui huoneeseen pitkä, laiha englantilainen. Hänellä oli hyvin suuret viikset, mikä on varsin harvinainen näky näiden sileiksi raakattujen miesten keskuudessa. Olen kuullut, että ainoastaan kaartilla ja husaareilla oli viikset. Tuo eversti Berkeley kuului kaartiin. Hänellä oli omituisen väsynyt, uninen ja riutunut ulkomuoto, ja pitkä, musta sikari törrötti hänen viiksiensä välissä, ikäänkuin seiväs pensaasta. Hän silmäili meitä toisesta toiseen, eikä aikomuksemme kuultuaan osoittanut pienintäkään hämmästystä. "Aivan oikein", sanoi hän, "aivan oikein."

"Minä en halua olla tässä millään tavalla osallisena, eversti Berkeley", sanoi lordi Rufton. "Ottakaa huomioon, ettei tämä kaksintaistelu voi tapahtua ilman teitä, ja teen teidät vastuunalaiseksi kaikesta siitä, mitä tapahtuu."

Tuo eversti Berkeley tuntui olevan oikein pätevä mies kaksintaistelu-kysymyksissä, sillä hän otti sikarin suustaan ja selitti lain tuolla omituisen pitkäveteisellä äänellään.

"Asianhaarat ovat epätavallisia, mutta ei laittomia, lordi Rufton", sanoi Berkeley. "Tämä gentlemanni on antanut alkuhaasteen, ja toinen on sen ottanut vastaan. Seuraus tästä on selvä. Aika ja asianhaarat ovat riippuvaisia siitä henkilöstä, joka pyytää hyvitystä. Aivan oikein. Hän pyytää sitä nyt, täällä ja suoraan pöydän ylitse. Hänellä on siihen oikeus. Olen valmis ottamaan vastuun päälleni."

Pitempiä puheita ei tarvittu. Lordi Rufton istuutui alakuloisena nurkkaan kulmakarvat rypyssä ja kädet takintaskuissa. Eversti Berkeley tarkasti pistoolit ja laski molemmatkin keskelle pöytää. Lordi Dacre seisoi sen toisessa — ja minä toisessa päässä. Välillämme oli kahdeksan jalkaa kiiltävää mahonkipuuta. Pitkä, kalpea eversti seisoi kaminan edessä selkä tuleen päin; oikeassa kädessään hän piteli nenäliinaa, vasemmassa sikariaan kahden sormen välissä.

"Kun lasken alas nenäliinani", sanoi hän, "tartutte pistooleihin, ja voitte ampua milloin haluatte. Oletteko valmiit?"

"Kyllä", me huusimme.

Hän aukaisi kätensä ja nenäliina putosi. Kumarruin nopeasti ja tartuin pistooliin; mutta pöytä oli kahdeksan jalkaa pitkä, niin että pitkäkäsivartisen mylordin oli helpompi ylettyä pistooliin kuin minun. En ollut vielä oikaissut vartaloani ennenkuin hän ampui, ja sitä juuri sain kiittää hengestäni. Hänen luotinsa olisi murskannut aivoni, jos olisin seisonut suorassa; mutta nyt hipaisi se vain hiukan hiuksiani. Siinä silmänräpäyksessä kun kohotin pistoolini ampuakseni, lensi ovi auki, käsivarret kietoutuivat ympärilleni, ja lady Dacren kauniit, hehkuvat kasvot olivat edessäni.

"Te ette saa ampua, eversti Gerard, minun tähteni, älkää ampuko", huusi hän. "Tämä on väärinkäsitystä, sanon teille, väärinkäsitystä! Hän on paras ja rakkain mies, enkä tahdo koskaan enää jättää häntä."

Hänen kätensä tarttuivat pistooliin.

"Jane, Jane!" huusi lordi Rufton, "tule kanssani, sinä et voi jäädä tänne."

"Tämä on laitonta häiritsemistä", sanoi eversti.

"Eversti Gerard, ettehän ammu? Sydämeni murtuu, jos hän haavoittuu."

"Lopeta jo tuo, Jenny, anna miehelle vapaat kädet", huusi lordi Dacre, "hän seisoi minun ampuessani kuten mies ainakin, enkä tahdo, että tähän asiaan sekaannutaan. Mitä tapahtuneekin, pahemmin ei voi käydä kuin ansaitsen."

Mutta lady ja minä olimme jo vaihtaneet silmäyksen, joka sanoi hänelle kaiken. Hänen kätensä irtaantuivat pistoolista.

"Minä jätän mieheni hengen ja oman onneni teidän käsiinne, eversti
Gerard", sanoi hän.
Kuinka hyvin hän tunsikaan minut, tuo ihmeteltävä nainen. Seisoin hetkisen pistooli koholla. Vastustajani tarkasteli minua uhkamielisesti, ilman että hänen auringon paahtamat kasvonsa vähääkään kalpenivat.

"Kas niin, sir, ampukaa laukauksenne", huusi eversti kaminan luota.

"Tehkää tästä vihdoinkin loppu", sanoi lordi Dacre.

Mieleni teki ainakin näyttää heille, kuinka täydellisesti hänen henkensä oli vallassani; sitä vaati jo omanarvontuntonikin. Katselin itselleni jotain maalitaulua. Eversti katsoi vastustajaani, odottaen näkevänsä hänen kaatuvan. Hän kääntyi sivuuttain minuun. Hänen pitkä sikarinsa törrötti hänen huultensa välissä. Sen päässä oli noin tuuman pituudelta tuhkaa. Salaman nopeudella kohotin pistoolini ja laukaisin.

"Sallikaa minun niistää sikarianne, sir", sanoin minä kumartaen sellaisella viehkeällä tavalla, joka on tuntematon näiden saarelaisten keskuudessa.

Olen vakuutettu, että vika oli pistoolissa eikä minun tähtäämisessäni. Saatoin tuskin uskoa omia silmiäni nähdessäni, että luoti olikin sattunut itse sikariin, vain noin puolen tuuman päähän kärventyneistä viiksistä. Näen vieläkin silmieni edessä everstin, hänen hämmentyneet kasvonsa ja hänen tyhmät, tuikeat silmänsä. Sitten alkoi hän puhua. Olen aina sanonut, etteivät englantilaiset ole vaiteliasta ja hidasveristä kansaa, jos vain hiukankin ravistelee heitä oikealta tolaltaan. Ei kukaan olisi voinut puhua innokkaammin ja kiihkeämmin kuin tuo eversti.

Lady Jane piteli käsiään korvissaan. "Rauhoittukaa, eversti Berkeley; te unohdatte itsenne", sanoi lordi Dacre vakavana; "ottakaa huomioon, että nainen on huoneessa!"

Eversti kumarsi jäykästi. "Jos lady Dacre tahtoo olla rakastettava ja poistua luotamme", sanoi hän, "niin sanonpa tuolle pienelle ranskalais-pirulle, mitä ajattelen hänestä ja hänen marakatin tempuistaan."

Tällä hetkellä käyttäydyin suurenmoisesti, sillä en ollut kuulevinanikaan hänen sanojaan ja ajattelin vain sitä tavatonta sattumaa, joka oli ne aiheuttanut.

"Sir", sanoin minä, "olen kernaasti halukas pyytämään teiltä anteeksi onnettoman sattuman vuoksi. Tunsin, että lordi Dacren kunnia tulisi loukatuksi, ellen laukaisisi pistooliani, ja kuitenkin oli minun aivan mahdotonta, kuultuani mitä tämä nainen sanoi minulle, tähdätä hänen mieheensä. Hain itselleni maalitaulua, ja valitettavasti oli minulla huono onni ampua sikarianne, kun aikomukseni oli vain sitä niistää. En tuntenut pistoolia, se olkoon puolustuksekseni sanottu, sir, ja jos te tämän selitykseni kuultuanne edelleenkin katsotte minun olevan teille velkaa hyvitystä, niin on se pyyntö, jota en voi evätä."

Tämä oli tosiaankin jaloa käyttäytymistä minun puoleltani, ja se taivuttikin kaikkien sydämet puolelleni. Lordi Dacre kiiruhti luokseni ja tarttui käsiini. "Kautta pyhän Yrjön", sanoi hän, "en olisi koskaan uskonut, että joku ranskalainen voisi olla sellainen kuin te olette. Te olette mies, gentlemanni, muuta en voi sanoa."

Lordi Rufton ei puhunut mitään, mutta hänen kädenpuristuksensa ilmaisi minulle, mitä hän ajatteli. Vieläpä everstikin osoitti minulle kohteliaisuuttaan selittäen, ettei hän tämän enempää ajattelisi onnetonta sikaria. Ja hän — ah, olisittepa nähneet sen silmäyksen, jonka hän minuun loi, hehkuvin poskin, kostein silmin, vapisevin huulin! Kun vielä joskus muistelen kaunista lady Janea, näen hänet elävästi edessäni. He tahtoivat minua jäämään sinne päivällisille; mutta käsitätte kyllä, ystäväni, että lordi Rufton ja minä olimme liian hienotunteisia jäädäksemme kauemmaksi aikaa Gravel Hangeriin; sovinnon tehnyt pariskunta tahtoi luonnollisesti olla yksin. Vaunuissa oli lordi Dacre vakuuttanut vaimollensa rehellisesti katuvansa, ja nyt olivat he taas rakastava pariskunta. Jos he edelleenkin sellaisena pysyisivät, oli minun tietenkin parasta vetäytyä syrjään; miksi häiritsisin heidän kotoista onneaan? Vieläpä vastoin tahtoanikin saattoi läsnäoloni ja ulkomuotoni vaikuttaa nuoreen rouvaan. Ei, ei, minun täytyi lähteä pois. Eivät edes hänen houkuttelunsakaan saaneet minua jäämään. Useita vuosia myöhemmin kuulin, että heidän avioliittonsa oli onnellisimpia koko kreivikunnassa, ja ettei mikään pilvi enää pimittänyt heidän elämäänsä. Kuitenkin uskallan väittää, että jos hän olisi voinut lukea vaimonsa sydämestä — mutta enempää en sano. Naisen salaisuus on hänen omansa, ja pelkään, että sekä hänen salaisuutensa että hän itse ovat haudatut johonkin Devonshiren kirkkomaahan. Ehkäpä on koko tuo entinen rattoisa piiri jo hävinnyt, ja lady Jane elää vain vanhan sotilaan muistossa. Hän ei voi koskaan unohtaa.





Project Gutenberg