Kuolleista noussut
Suomennos "Wiipurille"
Kahdeksas luku
Taistelu elämästä ja kuolemasta
Sherlock Holmes istui laivassa Whittlerin hytissä tarkoin kurkistellen laivan piirustuksia. Kaikkialla laivassa vallitsi täydellinen hiljaisuus. Poliisit olivat poistuneet, harvalukuinen miehistö mennyt levolle ja ainoastaan vanha Stephens piti vahtia kannella.
"Minun täytyy — täytyy löytää se", mutisi salapoliisi. "Minulla ei vielä koskaan ole ollut tapausta, joka olisi näyttänyt näin synkältä ja vaikealta kuin tämä, ja kuitenkin sanoo joku aavistus, että minä voin sen ratkaista."
Hän syventyi jälleen piirustusten ja niihin kuuluvan tekstin tutkimiseen.
"Kas tässä", murahti hän viimein, "on kölihuone. Näitten kahden pisteen täytyy merkitä jotakin. Minäpä otan heti selvän niistä."
Hän sytytti nyt pienen salalyhdyn ja meni sitten kölihuoneeseen. Tultuaan sinne johtavien portaitten viimeiselle astuimelle, hän äkkiä pysähtyi. Edessään näki hän lautaseinän, joka tuntui olevan itse rungon osa. Mutta lähemmin tarkasteltuna hän havaitsi hän, että kolme lankkua oli kiinnitetty toisenlaisilla nauloilla kuin muut.
"Tässä on arvoituksen avain", ajatteli hän heti. "Minulla ei ole aikaa vitkastella, tässä on kirveen tehtävä tehtävänsä."
Hän kiirehti huoneeseen, mistä löysi kirveen, vasaran ja joukon muita työkaluja, minkä perästä hän kiiruhti takaisin kölihuoneeseen. Muutamat kirveeniskut tekivät pian leveän aukon lautaseinään. Yht'äkkiä sattui salapoliisiin pimeästä nyrkinisku. Hämmästyneenä vetäytyi hän takaisin. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän toipunut hämmästyksestään ja syöksyi uudestaan esiin. Nyt heittäytyi äkkiä mies hänen kimppuunsa ja syntyi hurja käsirysy.
Sherlovk Holmes tiesi heti, kenen kanssa oli tekemisissä. Se oli Jim Pearson, joka täällä pimeässä taisteli hänen kanssaan ja koetti tukehduttaa hänet. Se ilmeni roiston vaatteista lähtevästä inhoittavasta myskinhajusta.
"Sinä koira", sähisi Pearson, jonka viimein onnistui heittää salapoliisi lattialle ja nyt makasi polvillaan hänen rintansa päällä, "nyt on viimeinen hetkesi tullut."
Sherlock Holmes makasi ahtaassa huoneessa aivan portaitten juurella.
"Aa, sinä roisto", ajatteli hän itsekseen, "sinä luulet minun nyt olevan mennyttä miestä. Mutta aivan niin ei asia kuitenkaan ole. Maltahan, niin saat nähdä."
Odottamaton isku alhaalta päin sai Pearsonin äkkiä lentämään ylös ilmaan. Sherlock Holmes oli käyttänyt temppua, jonka hän suurella vaivalla oli oppinut muutamilta japanilaisilta painijoilta. Samassa silmänräpäyksessä oli salapoliisi jaloillaan ja vetänyt esiin revolverinsa, josta nyt pamahti laukaus pimeyteen.
Tämä oli merkkinä Pearsonille luopumaan taistelusta, koska hänellä ei ollut mitään ampuma-asetta. Hänellä oli nyt ainoana keinona koettaa paeta. Hän juoksi portaita ylös, mutta pysähtyi pian, kun salapoliisi tarttui häntä koivesta kiinni. Salapoliisin laukaus oli sillä välin saanut miehistön jalkeille. Unestaan heränneinä syöksyivät matruusit kannelle, josta luulivat kuulleensa laukauksen. Siten kävi Pearsonin asema yhä pulmallisemmaksi. Samassa onnistui hänen vapautua salapoliisin otteesta ja hän syöksyi nyt portaita ylös. Nyt olivat sekunnit kysymyksessä. Jos hänen onnistuisi johtaa miehistö harhaan, niin että luultaisiin hänen menneen ruokasaliin, olisi hän pelastettu.
"Tänne päin", huusi Sherlock Holmes, joka kuuli miesten juoksentelevan kannella. "Tuhat tulimmaista, ettekö kuule? Tulkaa heti tänne!"
Nuori insinööri syöksyi nyt portaita alas.
"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän.
"Pearson on laivassa, ottakaa hänet kiinni — ei hän ole kannella. Kiirehtii kylpyhuoneeseen, sillä hän aikoo varmaan sitä tietä karkuun."
Näin sanoen hyökkäsi Sherlock Holmes portaita ylös, mutta — liian myöhään. Salapoliisi riensi kylpyhuoneeseen, mutta sen ovi oli lukittu sisästä päin.
"Hän on tuolla sisällä", huusi hän. "Tällä kertaa hän varmasti hyppää mereen. Laskekaa nopeasti vene vesille. Emme saa päästää häntä pakenemaan."
Nyt juoksi Stephens esiin. Salapoliisi käski hänen vartioida oven ulkopuolella ja kiirehti itse veneeseen, joka parissa minuutissa oli laskettu vesille. Kaksi miestä hyppäsi hänen kerallaan pieneen alukseen, minkä jälkeen he nopeasti soutivat kylpyhuoneesta tuleville portaille. Ovi oli auki, mutta ketään ei näkynyt huoneessa.
"Hän ei ole siellä", huusi muuan matruuseista.
"Vai niin. Luuletteko hänen ehkä nytkin pääsevän meidän käsistämme? Hän on varmaankin hypännyt mereen ja uipi nyt jossakin veden pinnan alla."
"Kirottua! Silloin hän kuitenkin karkaa meiltä tässä pimeydessä."
"Ei tällä kertaa", sanoi salapoliisi ääneensä nauraen.
Niin sanoen heitti hän päältään takin ja kengät ja hyppäsi mereen. Laivan kannella olevan suuren lyhdyn valossa oli hän havainnut poispäin nopeasti uivan henkilön pään. Vene seurasi hänen perästään. Äkkiä sukelsi hän veden alle. Hänen oikeassa kädessään kiilui silloin kirkas väkipuukko. Muutaman sekunnin kuluttua näkyi salapoliisin pää jälleen veden pinnan yläpuolella.
"Hän on saanut tarpeekseen", huohotti hän. "Auttakaa minut veneeseen ja ottakaa sitten esiin puoshaka. Meidän täytyy onkia hänet ylös."
Matruusit ottivat nyt pitkän, vanhan puoshaan. Hetkisen yritysten jälkeen onnistui heidän vihdoin vetää Jim Pearson vedestä verisenä ja tajuttomana.
"Hurraa", riemuitsivat matruusit, salapoliisin istuessa ääneti. Hänen silmistään loisti tyytyväisyys ja kun Stephens muutamin sydämellisin sanoin ojensi hänelle kätensä, puristi hän sitä voimakkaasti.
"Ja nyt viekää hänet sänkyyn", sanoi hän. "Minä tutkin hänen haavansa."
"Eikö olisi parempi viedä hänet maihin, herra Holmes? Laivassa tuntuu joka paikassa olevan salaisia luukkuja ja ovia, joista meillä ei ole mitään aavistusta."
"Olette oikeassa, herra Stephens. Mutta pidämme hänet täällä ainakin huomiseen aamuun. Eikä hän siihen mennessä pääse karkaamaan, siitä otan minä pitääkseni huolen."
Sherlock Holmes veti sairaan päältä märät vaatteet ja löysi tällöin omituisesti muovaellun avaimen, jota Pearson kantoi kaulassaan. Stephens astui nyt kajuuttaan.
"Teidän pitää itsennekin muuttaa vaatteita, herra Holmes. Minä kyllä hoitelen tätä poikasta. Ei ole ensimäinen kerta, kun minä virvottelen henkiin semmoisia, jotka ovat sattuneet nielaisemaan vettä vähän liiaksi."
Sherlock Holmes vaihtoi nyt nopeasti vaatteita ja rupesi tutkimaan Pearsonin lompakkoa. Paitsi seteleitä ja arvopapereita oli siinä muutamia muistiinpanoja, jotka herättivät Sherlock Holmesissa mitä vilkkainta mielenkiintoa. Eräässä paperissa oli jonkun herra Smithin osote Dieppessä. Siihen oli Pearson kirjoittanut: "Sata puntaa Margaretin viemisestä." Toisessa paperissa oli Georg Whittlerin kirjoittama tarkka selonteko niistä piirustuksista, jotka olivat antaneet Holmesille niin paljon päänvaivaa.
Tuskin oli hän lukenut nämä muistiinpanot, kun hyökkäsi ylös ja kiirehti nopeasti tiehensä. Hänen tavallinen kylmäverisyytensä oli niin unohtunut, että hänen kätensä vapisivat, kun hän etsi työkalujaan. Ne rivit, jotka olivat saaneet hänen mielensä niin kuohuksiin, kuuluivat: "Niihin ilmanpitäviin teräskamareihin, jotka ovat öljysäiliöissä, voi päästä ainoastaan kölihuoneen pienestä salakamarista."
Tätä tietoa oli salapoliisi turhaan etsinyt piirustuksista.
"Pieni salakamari" oli epäilemättä se huone, jossa Pearson oli ollut piilossa, sitten kun hän heitä eksyttääkseen oli ottanut pois yhden pelastusrenkaan. Ja sillä avaimella, jonka hän oli löytänyt Pearsonin kaulasta, avautui epäilemättä se ovi, joka vei säiliöihin ja niistä teräskamareihin.
Sherlock Holmesia jännitti nyt vain yksi ajatus: eikö ollut mahdollista, että sihteeri roisto oli sinne sulkenut Georg Whittlerin? Jos niin oli asia ja jos huone olisi täynnä vetykaasua, silloin tuo nuori mies epäilemättä jo kauan sitten olisi kuollut. Mutta jos mitään kaasua ei ollut, silloin hän ehkä vielä olisi elossa ja voitaisiin pelastaa.
(jatkuu)
Wiipuri no 88 19.4.1910.
