Kuolleista noussut
Suomennos "Wiipurille"
Kuudes luku
Missä on Margaret Blach?
Daneshoren linnassa olivat vieraat joukolla lähteneet kotiinsa. Surullisen tapahtuman johdosta oli mieliala käynyt kovin alakuloiseksi ja isännältä pääsi helpotuksen huokaus, kun vieraat matkustivat. Hän oli ollut kovin kiintynyt vainajaan ja suri kaikesta sydämestään hänen onnetonta loppuaan.
Kun Margaret iltapäivällä lähti huoneestaan nauttiakseen hiukan raitista ilmaa, tuli joku palvelija sanomaan hänelle, että herra Holmes oli pyytänyt hänen olemaan varuillaan siltä varalta, ettö hän ehkä iltasella palajaisi takaisin.
"Mitä?" huudahti Margaret hämmästyneenä. "Minä luulin, että herra Holmes on matkustanut Englantiin."
"Niin sanottiin, mutta hän pyysi minua ilmoittamaan teille tämän sanoman. Myöskin herra Daneshore tietää sen."
Nuori neitonen meni nyt puistoon. Hän oli hyvin suruissaan. Hänen silmänsä olivat aivan punaset itkusta. Mitähän oli Sherlock Holmes tarkoittanut hänelle toimittamallaan ilmoituksella? Varmaankaan ei mitään semmoista, joka voisi mitenkään lohduttaa häntä hänen suunnattomassa surussaan siitä tappiosta, jonka oli kärsinyt.
"Ehkä hän on löytänyt rikollisen jäljet", ajatteli hän. "Tietysti minä tahdon nähdä rikollisen saavan rangaistuksen, mutta se ei voi kuitenkaan tuottaa mitään lievennystä suruuni."
Äkkiä huomasi hän Daneshoren tulevan vastaansa. Hänen silmänsä loistivat, kun hän sai nähdä tuon kauniin naisen, jota hän heti riensi puhuttelemaan heiluttaen kädessään jotakin paperia.
"Minä olin satamassa", sanoi hän, "ja siellä annettiin minulle kirje, jonka ystäväni Sherlock Holmes oli jättänyt sinne minulle toimitettavaksi. Kas tässä, voitte kernaasti lukea sen."
Hän ojensi kirjeen Margaretille, joka luki:
"Rakas ystävä. Tänä aamuna varhain mietiskellessäni asiaa Stephensin kanssa, tein uuden suunnitelman. Minä palajan Dieppeen vielä tänä iltana. Ole hyvä ja toimita niin, että satamassa on vangitsemis-valtakirjalla varustettu poliisi, kun me saavumme satamaan. Sh. H."
Antaessaan kirjeen takaisin virkkoi Margaret:
"Silloin on ystävällänne aihetta epäillä jotakin määrättyä henkilöä rikoksesta. Hyvä jumala, sehän on kauheata."
"Holmes ei tee mitään olematta varma asiastaan. Olen hankkinut vangitsemismääräyksen, kuten hän toivoo. Satamassa on muutamia poliiseja odottamassa laivan saapumista, ja heti kun Pearson astuu jalkansa maihin, vangitaan hänet."
"Ah, mitäpä se hyödyttää? Georg ei kuitenkaan sillä tule enää takaisin."
Daneshore katsoi säälien nuoreen tyttöön.
"Ei", sanoi hän, "kuolleista emme voi ikävä kyllä herättää henkiin. Minä olen todellakin syvästi liikutettu tästä surullisesta onnettomuudesta. — Mutta minä en kuitenkaan voi uskoa, että Pearson tosiaankin olisi tappanut ystävänsä ja isäntänsä."
"Suuri jumala, luuletteko salapoliisin olevan sitä mieltä?" huudahti Margaret, muuttuen kasvoiltaan aivan kalpeaksi ja kauhistunein katsein tuijottaen Daneshorea. Tosin oli hän aina uskonut Pearsonin olevan kavalan ja ehkä epärehellisen, mutta tämmöinen epäluulo oli kuitenkin liian kauhea.
"Hänhän oli minun kanssani kannella", huudahti hän. "Kun Georg meni alas, jäi herra Pearson kannelle kanssani."
"Sherlock Holmes luulee kuitenkin —"
"Varmaankin on hän erehtynyt. Pearson istui kaikessa rauhassa, kunnes äkkiä hypähti pystyyn ja virkkoi, että hän kuuli jotakin huutoa —"
"Tosin kyllä, neiti Blach", keskeytti Daneshore, "mutta sehän voi olla vain juoni ja kavala petos. Ettekö sanonut, että hän sulki oven perässään mennessään alas, niin että te ette voinut päästä hänen jälestään?"
Margaret ei saanut vastatuksi, hän vahvisti vain toisen sanat päännyökkäyksellä.
"No, siinä näette itse. Onhan hyvin mahdollista, että Pearson itse on tyrkännyt Georgin mereen, ollessaan yksin hänen kanssaan kannen alla."
Margaret pudisti päätään. Hän ei voinut uskoa, että niin kamalaa rikosta voisi tehdä niin lyhyessä ajassa, että kaikki oli voinut tapahtua niin äänettömästi.
"Minä menen satamaan", sanoi hän. "Minua vaivaa tuska, joka ei suo minulle hetkenkään lepoa."
"Sallikaa minun tulla mukaanne, miss Blach."
"Kiitos, mutta sitä ei teidän tarvitse tehdä. Suokaa anteeksi, mutta minä menen mieluummin yksin."
Ja Margaret katsoi häntä niin rukoilevasti kauniilla silmillään, että Daneshore ei voinut suuttua hänen pyynnöstään. Kunnioittavasti kumartaen vetäytyi hän takaisin.
Margaret poistui puistosta ja riensi nopeasti läheistä kaupunkia kohti. Hän oli kovassa mielenliikutuksessa. Hänestä tuntui, kuin voisi hän tavata Georgin ja pelastaa hänet siitä onnettomuudesta, joka oli tapahtunut.
"Pelkään, että olen menettämäisilläni järkeni", kuiskasi hän itselleen. "Georg, rakas ystävä raukkani, sinähän olet meren pohjassa, ja minä kiiruhdan eteenpäin, ikäänkuin voisin tavata sinut. Oi, se on sinun henkesi, joka kutsuu minua, joka ehkä vielä kuolemassakin ikävöi minua."
Hän oli nyt tullut satamaan ja kulki pitkin aallonmurtajaa mahdollisimman pian nähdäkseen laivan, joka oli tulossa. Hämärä peitti hiljaa maan ja meren, mutta yhä seisoi hän aallonmurtajalla ja tuijotti merelle. Hän odotti — odotti.
Daneshore oli saattanut viimeinsen vieraansa asemalle ja tuumiskeli sitten, jäisikö kaupunkiin vai lähtisikö takaisin linnaansa. Viimein päätti hän lähteä kotiin. Hän ei ollut nähnyt Margaretia sitten, kun oli tavannut tämän puistossa, ja tahtoi nyt saada selon hänen voinnistaan. Hän aivan säikähti, kun linnaan palattuaan kuuli, että nuori nainen ei ollut vielä palannut. Häntä oli etsitty kaikkialta ja ruvettiin jo käymään levottomaksi hänen viipymisestään. Daneshore aivan kalpeni.
"Hän sanoi menevänsä satamaan", huudahti Daneshore. "Mutta eihän ole mahdollista, että hän enää olisi siellä. Jospa hänelle on tapahtunut joku onnettomuus!"
Sen kauempaa viivyttelemättä kiiruhti hän takaisin kaupunkiin ja meni suoraan satamaan. Mutta Margaretia hän ei sieltä löytänyt. Hän kysyi silloin eräältä tullivirkamieheltä, olivatko he nähneet erästä nuorta naista siellä odottelemassa.
"Kyllä minä näin ison aikaa erään nuoren naisen seisovan aallonmurtajalla. Minä luulin hänen odottavan jotakin laivaa. Mutta äkkiä hän katosi, kenenkään huomaamatta, mihin hän oli joutunut."
Daneshore joutui aivan pois suunniltaan.
"Kaikkivaltias jumala", ajatteli hän. "Oliko hän epätoivossaan Whittlerin kuolemasta hypännyt mereen?"
Tämä ajatus sai hikikarpalot tippumaan hänen otsaltaan.
"Mistä saisi sukeltajan?" huudahti hän. "Hankkikaa heti sukeltaja. Neiti on ehkä joutunut tapaturman uhriksi."
Daneshore oli Dieppessä yleisesti tunnettu. Tiedettiin, että hänen ei koskaan tarvinnut säästellä rahoja. Heti kutsuttiin sukeltaja ja suuren väkijoukon uteliaana katsellessa painautui hän veteen. Hänellä oli voimakas sähkölamppu kädessä ja hän tutki meren pohjan yhä laajemmalta, mutta kaikki turhaan.
"Kun nuoren neidin ruumista ei ole löydetty näin tarkalla etsimisellä, niin ei ole mahdollista, että hän olisi pudonnut mereen", sanoi muuan satamavirkamiehistä. "Hän on varmaankin lähtenyt täältä, vaikka kukaan meistä ei ole sattunut sitä huomaamaan."
"Meillähän on niin paljon tekemistä, että emme voi nähdä niin tarkoin kaikkia, jotka tulevat ja menevät täällä satamassa."
"Mutta silloinhan miss Blach olisi palannut linnaan", sanoi Daneshore epätoivoissaan.
"Ettekö sanonut, että hänellä oli syvä suru? Silloinhan hän on voinut olla surusta ja epätoivosta niin pois suunniltaan, että on mennyt toiselle taholle."
Daneshore nyökkäsi hajamielisesti päätään. Hän ei uskonut Margaret Blachin enää olevan elävien joukossa. Hänet valtasi tuskallinen varmuus siitä, että uusi onnettomuus oli tapahtunut, että tyttö raukka oli seurannut rakastettuansa kuolemaan. Hän maksoi sukeltajan ja kiiruhti poliisipäällikön luo, jota hän pyysi etsimään kadonnutta. Itsensä piti hänen kuumeenomaisessa kiihtymyksestään huolimatta jäädä satamaan odottamaan laivan tuloa. Hänen ei tarvinnut odottaa kauan. Tuskin oli hän tullut takaisin satamaan, kun laiva jo huomattiin jonkun matkan päässä merellä. Se lähestyi hitaasti ja kohta saattoi Daneshore lyhtyjen valossa tuntea kannelta salapoliisin, joka seisoi rauhallisesti kaiteeseen nojaten ja näytti hyvin tyytyväiseltä. Laiva pysähtyi jonkun matkan päähän laiturista. Sherlock Holmesin viittauksesta lähti vene viemään poliisimiehiä laivaan.
"Nouskaa ylös", huusi Holmes poliiseille, "minulla on lintu kiinni."
Poliisien noustua laivaan vei Sherlock Holmes heidät kannen alle ja avasi Pearsonin hytin oven. Ei ketään tullut ulos, minkä vuoksi salapoliisi astui tuohon pieneen huoneeseen, mutta tuli heti ulos kasvoillaan hämmästyksen ilme.
"Siellä ei ole ketään", sanoi hän, "ja toinen ovi on edelleenkin suljettu ulkoapäin."
Poliisit syöksyivät sisään. Asia oli todellakin niin, kuin salapoliisi oli sanonut. Edessä oli käsittämätön arvoitus. Jim Pearson oli hävinnyt hytistään, jonka molemmat ovet olivat lukitut ulkoapäin.
"Hänen täytyy olla laivassa", huudahti Holmes, "eihän hän ole voinut hypätä mereen akkunasta. Etsikäämme laiva läpikotaisin."
Ennenkuin he alkoivat etsiskelynsä, antoi hän yhdelle poliisille määräyksen palata veneellä takaisin kaupunkiin estämään ovelaa rikollista, joka epäilemättä vielä oli laivassa, anastamatta venettä ja pakenemasta sen avulla.
"Pitäkää tarkasti silmällä", sanoi hän, "koettaako joku uimalla poistua laivasta. Te saatte suuren palkinnon, jos onnistutte ottamaan kiinni hänet."
Nyt toimitettiin Pearsonin hytissä tarkka tutkimus, mutta siitä ei ollut mitään tulosta.
"Tässä laivassa on varmaankin salaisia käytäviä ja peitettyjä huoneita", virkkoi Holmes. "Pääasia on nyt, että laivaa tarkoin vartioidaan, sillä roisto on tietysti koettava paeta, heti kun luulee meidän poistuneen laivasta."
"Te uskotte hänen siis vielä olevan laivassa?" kysyi poliisikomisarius.
"Niin, se on todellakin vakaumukseni", vastasi salapoliisi. "Luuletteko ehkä hänen uiskentelevan merellä jossakin? Meidän on annettava jonkun asiantuntijan tutkia laivan piirustukset, ehkä hän voi havaita jotakin, joka osottaa olevan salaisia huoneita ja käytäviä. Onko satamassa ketään insinööriä?"
"Minä olen insinööri", vastasi muuan matruuseista. "Minun kävi huonosti Amerikassa ja päästäkseni takaisin Europaan tulin matruusiksi herra Whittlerin laivaan. Ehkä minä saan nähdä piirustukset?"
Sherlock Holmes otti nuoren miehen mukaansa Whittlerin hyttiin ja levitti piirustukset hänen eteensä. Tarkoin tutkittuaan piirustuksia, laski insinööri ne kädestään päätään pudistaen.
"Näissä ei ole mitään semmoista salaisuutta ilmaistuna", sanoi hän. "Ei edes Pearsonin hytin kohdalla ole mitään semmoista merkkiä, joka — —"
"Mutta katsokaas tätä", keskeytti hänet salapoliisi. "Sen ristin kohdalla, joka osottaa hänen hyttiään, on pikkuinen piste."
"Varmaankin vain sattuma, herra Holmes. Mitäpä piste merkitseisi?"
"Välistä sangen paljon, nuori ystäväni. Katsokaas täällä on muuallakin piirustuksissa samanlaisia pisteitä."
Kuumeenomaisella innolla tarkasti nyt salapoliisi piirustuksia. Ilmeisesti oli hän suutuksissaan siitä, että hänen saaliinsa oli päässyt livahtamaan hänen käsistään ja ponnisti nyt kaikki voimansa ratkaistakseen arvoituksen, joka näytti niin mahdottomalta.
"Tässä on kaksi pistettä aivan vierekkäin, jatkoi hän hetkisen kuluttua. "Pearsonin hytin lattiassa on varmasti joku salainen luukku. Tulkaa, meidän on heti otettava selville, kuinka asianlaita oikeastaan on."
He riensivät nyt takaisin sihteerin hytille ja repivät pois sen linoleumimaton, joka peitti koko lattian. Tällöin huomasivat he ihmeellisen alhaaltapäin suletun luukun. Salapoliisi sieppasi nyt taltan ja laskeutui polvilleen murtamaan luukkua auki. Kun tämä vihdoinkin oli onnistunut, pääsi häneltä hämmästyksen huudahdus.
"Tässä on käytävä, joka johtaa suoraan kylpyhuoneeseen", huudahti hän. "Laivassa on mainioita kynttilöitä, roisto on tietysti ottanut yhden semmoisen ja sitten heittäytynyt kylpyhuoneesta mereen ja päässyt sillä tavalla karkuun."
Dieppen poliisit, jotka kukin olivat tulleet kajuuttaan, olivat hämmästyksestä ymmällä. Semmoisesta pakenemisesta he eivät olleet vielä koskaan kuulleet kerrottavan. Äkkiä kysyi joku kapteenilta, kuinka monta hengenpelastusrengasta laivassa oli.
"Viisikolmatta", oli vastaus.
Nyt laskettiin vyöt ja huomattiin niitä olevan vain neljäkolmatta.
"Hitto vieköön", huudahti nyt nuori insinööri, joka oli raivoissaan siitä, että hänelle koko ajan vastenmielinen sihteeri oli päässyt pakenemaan, "mies on mennyt meiltä läpi käsien."
Sherlock Holmes ei virkkanut mitään. Hän seisoi otsa rypyssä, vaipuneena syviin mietteisiin. Äkkiä kääntyi hän komisariuksen puoleen ja sanoi:
"Minä luulen, että te nyt voitte poistua laivasta. On aivan selvää, että Pearson on karannut. Meitä vastaan on tullut monta kalastajalaivaa ja suurempaa venettä, varmaankin on hänet otettu johonkin niistä. Olkaa hyvä ja antakaa määräys, että kaikki sekä tulevat että lähtevät laivat tarkasti tutkitaan, jos hän sattuisi olemaan jossakin niistä."
"Se on tapahtuva. Ja te herra Holmes, mitä te nyt aijoitte?"
"Minä? Minulla on vielä vähän toimittamista täällä laivassa. On mahdollista, että minua kohtaa täällä vielä suurempi yllätys. Tutkimukseni tulokset olen ilmoittava teille."
Daneshore, joka sillä välin oli tullut laivaan, astui nyt hänen luokseen.
"Eikö olisi parempi, että kohdistaisit voimasi kadonneen Margaret Blachin etsimiseen? Minusta se olisi viisaampaa, kuin jäädä tänne tyhjään laivaan."
"Luuletko niin? Minä olen kuitenkin päinvastaista mielipidettä. Alettuani tutustua laivan salaisuuksiin, olen muuttanut mielipidettä Georg Whittlerin katoamisesta — —"
"Älä välitä Georg raukasta. Hänhän on kuollut etkä sinä missään tapauksessa kuitenkaan voi virvoittaa häntä henkiin. Miss Blach sitä vastoin luultavasti vielä elää ja on tärkeätä löytää hänet."
Sherlock Holmes hymyili hieman, puristi ystävällisesti Daneshoren kättä ja katosi sitten äänettä Whittlerin hyttiin, jonka oven hän veti perästään kiinni."
(jatkuu)
Wiipuri no 82 ja 84 12 ja 14.4.1910.
