Sherlock Holmes - Kuolleista noussut

Kuolleista noussut

Suomennos "Wiipurille"

Ensimmäinen luku

Matka Dieppeen




"No vihdoinkin", huudahti Sherlock Holmes, viskaten äsken saamansa kirjeen pöydälle, luettuaan sen nopeasti läpitse. Sitten vaipui hän mukavasti nojatuoliin ja sytytti välttämättömän lyhyen piippunsa. Harry Taxon odotti hiljaa ääneti, kunnes saisi kuulla enemmän. Hetken vaiettuaan virkkoi Holmes:

"Hyvä, Harry! Et ole enää niin utelias kuin ennen, taikka jos oletkin, niin osaat sen ainakin salata. Nyt saat tietää, mitä tässä kirjeessä on. Se on kutsumus minulle saapua ystäväni Daneshoren luo viettämään pari viikkoa hänen Dieppen lähellä olevassa huvilassaan."

"Daneshoren, tuon kuuluisan kirjailijan luo?"

"Aivan oikein. Hänellä on vallan hurmaava ja tavattoman vierasvarainen koti. Minä matkustan nuoren amerikalaisen miljardimiehen mr Whittlerin huvilaivalla. Mr. Whittler tulee jo tänään minua tervehtimään."

"Toivon tästä tulevan virkistysmatkan, herra Holmes", sanoi Harry, "niin että saatte kerran oikein levähtää. Älköön teille vain sattuko siellä mitään työtä."

"Vaikkapa sattuisikin, niin saan tyytyä osaani, kun minun kohtaloni kerran on ottaa ilmi rikoksia joko sitten tahdon taikka en. — Mutta ovikello soi, ehkä siellä jo onkin mr Whittler."

Kohta astui huoneeseen hyvin hienosti puettu nuori mies, joka ystävällisesti hymyillen lausui:

"Hyvää päivää, herra Holmes. Olen iloinen saadessani vaikkakin vain muutaman tunnin pitää laivassani niin kuuluisaa miestä, kuin te olette. Jo Amerikassa kuulin teistä sanomalehdissä puhuttavan."

"Osotatte minulle liian suurta kunniaa, mr Whittler", vastasi salapoliisi. "Minä pyydän teitä, että ette kenellekään laivassa ilmaise, kuka minä olen. — Ette ole tietystikään yksin lähtenyt matkalle valtameren poikki?"

"En, minulla on mukana sihteerini ja luotettu ystäväni, mr Pearson, sekä eräs lapsuuteni ystävätär, miss Margaret Blach, hyvin etevä laulajatar, joka matkustaa ensimmäiseen paikkaansa Ranskaan."

"Joko olette kertonut heille, että minä tulen vieraaksenne laivaan?"

"En vielä. Vasta puoli tuntia sitten sain Daneshorelta sähkösanomassa tiedon, että minä saisin ilon viedä teidät Dieppeen. Mutta saanko tietää, minkä tähden te ette tahdo, että tiedettäisiin, kuka te olette?"

"Sitähän ei ole vaikea arvata, mr Whittler. Heti kun saadaan tietää, kuka minä olen, kiusataan minua joko uteliailla kysymyksillä seikkailuistani taikka ollaan minun suhteeni varovaisia ja arkailevia, ikäänkuin olisin joku Ilmestyskirjan peto. Molemmat ovat yhtä kiusalliset; en saa koskaan nauttia häiritsemätöntä lepoa."

"Hyvä, minä ymmärrän", sanoi Whittler nauraen. "Siis ei kukaan saa tietää, kuka te olette. Milloinka voin odottaa teitä?"

"Milloin vain itse tahdotte. Minulla on aina pari matka-arkkua pakattuna."

"Silloinhan te tulettekin heti minun mukaani, herra Holmes, vai kuinka?"

"Kernaasti, mr Whittler. — Harry, ole hyvä ja ota esille "lomalaukkuni", ei tavallista matka-arkkua. Niin sanotussa "lomalaukussani" — kääntyi hän selittäen nuoren amerikalaisen puoleen — "säilytän minä, paitsi vaatteitani, välttämättömimmät työkaluni, mutta en minkäänlaisia valepukutarpeita."

"Työkalut? Minkä vuoksi otatte työkaluja mukaanne?" kysyi Whittler ihmetellen.

"Vanhasta tottumuksesta, mr Whittler", vastasi Holmes nauraen. "En voi koskaan olla ilman työkalujani, yhtä vähän kuin koskaan voin olla ilman relvolveria. Yksinpä täällä asunnossanikin on minulla revolveri taskussani."

Näin sanoen veti kuuluisa salapoliisi taskustaan tavattoman hienosti laitetun revolverin.

"Kuinka aistikasta työtä!" sanoi nuori miljardimies. "Mitä tämmöinen pikku kalu maksaa?"

"Minä maksoin siitä sata puntaa."

"Eikö se maksa sen enempää?" virkkoi Whittler. "Amerikassa se maksaisi vähintäin neljä kertaa niin paljon. Satamaan mennessa pitää minun poiketa asekauppiaalta ostamaan samanlainen."

Molemmat herrat lähtivät nyt yhdessä Holmesin asunnosta. Oven ulkopuolella he nousivat komeihin vaunuihin, jotka Georg Whittler oli vuokrannut lyhyttä Lontoossa oleskeluaan varten. Jo neljännestunnin kestäneen yhdessä olon jälkeen tiesi Sherlock Holmes, että nuori amerikalainen suunnattomasta rikkaudestaan huolimatta oli vaatimaton, hyväntahtoinen kelpo mies.

Heidän astuessaan laivaan tuli miss Margaret Blach heitä vastaan. Sherlock Holmes, joka kuitenkin oli nähnyt tuhansia kauniita naisia, ei voinut olla hämmästymättä nuoren amerikattaren harvinaista ihanuutta. Hänellä oli solakka, muodoiltaan täyteläinen varsi ja hänen kasvonsa, joista loistivat tummat silmät, varjostivat kullankeltaiset kiharat.

Jim Pearson sitä vastoin, jonka Whittler rakastettavasti esitteli palvelijakseen ja ystäväkseen, teki salapoliisiin hyvin vastenmielisen vaikutuksen. Hän oli pitkä ja laiha ja muotokuntaisen amerikalaisen näköinen. Pirteät, harmaanvihreät silmänsä hän piti tavallisesti puoleksi sulettuina, mutta välistä saattoi niistä väikähtää täysin petomainen julmuus. Voimakas leuka, jolla ei ollut mitään partapeitettä, vaikutti sekin vastenmielisesti salapoliisiin. Häntä ei kuitenkaan voinut sanoa rumaksi, pikemmin kauniiksi. Ainakin oli hänen ulkomuotonsa hyvin mieltä kiinnittävä, juuri semmoinen, joka tavallisesti tehoo naisiin.

Aamiaisella, joka syötiin laivan ylen hienossa ruokasalissa, kysyi miss Blach, joka ei tuntenut olevan tietävinäänkään kolmen miehen ihailevista katseista:

"Oletteko sukua kaimallenne, tuolle kuuluisalle salapoliisille?"

"Olen tosin etäistä sukua, mutta hänen ammattinsa ei miellytä minua. Minä puolestani olen koroilla eläjä."

"Se lienee hauska ammatti", nauroi nuori neitonen. "Mutta siihen tarvitaan paljon rahaa. Mitä minuun tulee, herra Holmes, niin olen köyhä kuin kirkonrotta. Oli todellakin onni minulle, että vanha ystäväni, mr Whittler, otti minut huvilaivassaan Europaan. Sinä, Georg, tiedät muuten parhaiten, kuinka ahtaissa oloissa minä olen kasvanut."

"Siitä ei ole vahingoittunut kauneutesi eikä luonteesi", huomautti Whittler luoden lämpimän silmäyksen neitoseen. "Ettehän ole koskaan huolinut minulta mitään, paitsi kukkia ja namusia, mutta minä olen kuitenkin sinun uskollisin ystäväsi ja ihailijasi."

Margaretan kasvoilla näkyi tuskan ilme. Sherlock Holmesista tuntui, kuin tahtoisi hän lapsuudenystävältään kernaammin enemmän kuin vain ystävyyttä.

Sihteeri ei puhunut paljon. Mutta hänen silmänsä vartioivat alati kaunista naista, joka kuitenkin kohteli häntä hyvin kylmästi. Näytti melkein siltä, kuin olisi Pearson kärsinyt yksipuolisesta rakkaudesta. — —

Iltapäivällä oli nostettu ankkuri ja toivottiin seuraavana aamuna oltavan Dieppessä. Laiva, kaunis, sirosti rakennettu alus, oli täydellisesti kuunariksi varustettu, mutta siinä oli myöskin höyrykone. Kun Sherlock Holmes lausui ihastuksensa laivan rakenteesta, vastasi Whittler:

"Alus on rakennettu minun ohjeitteni ja piirustusteni mukaan. Kun minun joka tapauksessa piti oppia jotakin ammattia, antauduin laivanrakennusalalle, ja tämä laiva on minun ylpeyteni. Jos teitä huvittaa, niin näytän teille laivan piirustukset ja sen sisustuksen — —"

"Ah, mr Whittler", keskeytti sihteeri keskustelun, "jättäkää kernaammin toistaiseksi. Olettehan pyytäneet minun valmistamaan jäljennökset piirustuksista, mutta ne eivät ole vielä valmiit ja ovat minun arkussani, niin että olisi hyvin hankala juuri nyt etsiä niitä — —"

"Ai, ai, Pearson", nauroi Whittler, "minä tiedän, että te ette mielellänne näe minun ilmaisevan keksintöni salaisuutta."

Salapoliisi kävi tarkkaavaksi. Hän tahtoi hinnasta mistä tahansa tietää, kuinka tämän salaisuuden laita oikeastaan oli. Mutta sihteerillä tuntui olevan hyvin suuri vaikutusvalta nuoreen isäntäänsä. Se vastenmielisyys, jota Holmes alusta pitäen oli tuntenut Pearsonia kohtaan, tuli yhä voimakkaammaksi. Mutta hän ei tahtonut sallia sen pilata suloisen merimatkan nautintoa. Hän istui kannella, mukavasti loikoen korituolissa ja katsellen purje- ja höyrylaivan vilkasta liikettä kanavan laineilla.

Laivan omistajan vetäydyttyä hyttiinsä ja Sherlock Holmesin näköjään nukkuessa tuolissaan seisoi Margaret loitolla aluksen perässä ja katseli haaveksien Englannin kallioista rannikkoa, joka vähitellen rupesi häipymään hämärän utuihin. Äkkiä astui Jim Pearson hänen luokseen.

"Minkä vuoksi olette taas tänään kohdellut minua niin epäystävällisesti, Margaret? Minä —"

"Olkaa hyvä ja muistakaa, että minä olen kerta kaikkiaan kieltänyt teitä puhuttelemasta minua ristimänimellä", keskeytti hänet nuori nainen.

"Pyydän anteeksi, miss Blach. Minkä tähden olette minulle niin kylmä ja vastahakoinen minua kohtaan, ken sen sijaan teette tuon vastenmielisen englantilaiset onnelliseksi mitä hurmaavimmalla hymyllänne?"

"Koska tuo "vastenmielinen englantilainen" on minusta hyvin miellyttävä. En kuitenkaan usko olleeni epäystävällinen teitäkään kohtaan."

"Oi, Jumalani, ettekö sitten ymmärrä, että jo teidän ystävyytenne Whittleriä kohtaan on hirveä kiusaus minulle? Minua kalvaa mustasukkaisuus — epäoikeutettu mustasukkaisuus, sen tiedän, mitta kauneutenne tekee minut hulluksi, sillä niin minä rakastan teitä. — Se teidän on suotava minulle anteeksi."

Margaret katsoi puhujaan vastenmielisyyden ja säälin sekaisella ilmeellä.

"Teillä ei ole mitään oikeutta olla mustasukkainen. Minä en tahdo tietää teidän rakkaudestanne. — Ei ole tosiaankaan kunnon miehen tapausta alituisesti puhua tunteistaan naiselle, joka ei tahdo kuulla niistä puhuttavan."

"Hyvä Jumala, kuinka te voitte olla julma. Mutta se tulee tietysti siitä, että minä en voi vetää vertoja Georg Whittlerille."

"Georg on minun ystäväni, eikä mitään muuta, senhän olen sanonut teille satoja kertoja. — Ettekö sitten huomaa, että Georgilla ei ole merkiksikään rakkautta minuun?"

"Se on mahdotonta. Sen joka näkee teidät ja tuntee teidät, täytyy rakastaa teitä. Oi, miss Blach, minä tiedän, että te voitte vaatia itsellenne loisteliasta ja ylellistä elämää, mutta sanokaa minulle kuitenkin yksi sana — tahtoisitteko olla minun omani, jos minä olisin rikas?"

Vihan salama leimahti häntä vastaan naisen mustista silmistä. Vastaamatta sanaakaan käänti Margaret hänelle selkänsä ja meni sille puolelle laivaa, missä Sherlock Holmes oli silmät ummessa tuolissaan. Ei Pearson eikä Margaret ollut ajatellut, että tuuli puhalsi hänen puolelleen ja että jokainen sana heidän keskustelustaan oli tunkeutunut nukkuvaa näyttelevän korviin.

(jatkuu)





Wiipuri no 65 19.03.1910.