Toinen luku - Daneshoren linnassa

Kuolleista noussut

Suomennos "Wiipurille"

Toinen luku

Daneshoren linnassa




Seuraavana aamuna paistoi aurinko kirkkaalta taivaalta, kun pikku huvilaiva, jonka nimi oli "Valo", laski Dieppen satamaan. Herbert Daneshore oli rannalla kaksien vaunujen kera vieraitaan vastassa.

Georg Whittler oli erään hänen lapsuudenystävänsä poika ja Sherlock Holmesin kanssa hän oli useita vuosia sitten solminut lujan ystävyysliiton. Margaret Blachia ei hän ollut koskaan ennen tavannut ja neidin kauneus tuntui tekevän häneen syvällisen vaikutuksen. Daneshore, joka omituisella vaatetuksellaan ja vapaalla käytöksellään teki taiteilijan vaikutuksen, oli iloinen ja hauska mies. Hän oli nuorimies ja emännyyttä hänen linnassaan hoiteli vanha naispuolinen sukulainen. Muutamia nuoria ranskalaisia, pari saksalaista ja muutamia italialaisia taiteenystäviä oli jo ennestään hänen vierainaan ja kokivat nyt tehdä tulijain vastaanoton niin iloiseksi ja hauskaksi kuin mahdollista.

Margaret, jolle linnaan tultuaan, osotettiin hurmaava huone, tunsi heti olevansa kuin kotonaan ja valitti hiljaisessa mielessään, että voi viipyä täällä vain muutamia päiviä.

"Tuhat tulimmaista", virkkoi Daneshore, heti kun oli päässyt kahden kesken Sherlock Holmesin kanssa, "poikapa toi todellakin suloisen lisän seuraamme. Hänhän on kaunis kuin Venus."

Holmes nauroi.

"Vai niin, taas tulessa ja liekissä, vanha ystävä? Kuinka monta kertaa kuukaudessa sinä oikeastaan kadotat sydämesi, Daneshore?"

"Oo, se ei merkitse yhtään mitään. Minut tunnetaan perhos-luonteeksi. Tämä nuori amerikatar tahtoo varmaankin päästä naimisiin ja minä — — prr, minä en mene koskaan naimisiin."

"Miss Blach jatkaa matkaansa jo huomenna tyhtyäkseen toimeensa, mutta älkäämme puhuko enää hänestä."

Daneshore katseli ihmetellen ympärilleen. Whittlerin sihteeri oli juuri astunut huoneeseen, mutta miksikä hän ei saanut kuulla, mitä he juttelivat. Hra Pearson kulki vain läpi huoneen ja katosi sitten portailta puutarhaan.

"Kuinka on asia, Holmes?" kysyi runoilija. "Eikö tuo herra miellytä sinua?"

"Ei, hän on minusta hyvin vastenmielinen. Ehkä olen väärässä, sillä Whittlerhän tuntee hänet ja luottaa häneen täydellisesti, että amerikalaisessa liikemiehessä se on todellakin ihmeteltävää."

"No, Georg nyt ei ole tosiaankaan mikään liikemies, hän on aina ollut herkkäuskoinen, jos ei kerrassaan kevytmielinen. Ajattelehan vain, että sillä houkolla on mukanaan puoli miljoonaa markkaa pienessä laukussa."

"Mitä kuulenkaan? Onko hän itse kertonut sen?"

"On, hän kertoi minulle siitä aivan avomielisesti. Sitä luottokirjaa, joka hänellä on sitä paitsi, ei ole laskettu siihen summaan. Hänellä on tuo kuulumaton summa paljaissa seteleissä ja kullassa ja vain pari pankkiosotusta. Hän ehkä luuli tarvitsevansa niin suunnattomat summat pienellä pistäytymisellään Europassa."

"Hm, tämähän on oivallinen tilaisuus varkaalle. Eikö laivaväellä ole mitään aavistusta tästä aarteesta?"

"Minä toivon, että ei olisi. Ja jos ehkä mahdollisesti Stephens, joka on sekä kapteeni että päällikkö, tunteekin salaisuuden, niin on hän uskollinen kuin kulta ja menisi kernaasti kuolemaan nuoren herransa puolesta."

Molemmat herrat olivat keskustellessaan menneet terassille ja yhtyivät nyt muihin vieraisiin. Pian näyttäytyi myöskin Margaret, joka matkapuvun oli vaihtanut vaaleaan, ilmavaan leninkiin. Mitä vilpittömimmin ihastuksen silmäys lensi häntä vastaan Pearsonin silmistä. Sihteeri raukka oli niin auttamattomasti rakastunut kauniiseen tyttöön, että hän useista rukkasista huolimatta ei voinut luopua toivostaan viimein hellyttää hänet suostumaan.

Margaret astui kuitenkin Georg Whittlerin luo, joka suorastaan loisti niistä ylistyksistä, joita hän joka taholta oli saanut kuulla mainiosta aluksestaan. Hän hylkäsi nyt kuitenkin toiset ja astui Margaretia kohti, joka äkkiä kuiskasi hänelle:

"Tiedättekös, Georg, minusta on kiusallista olla aivan tuntemattoman herran vieraana. Olen sen vuoksi päättänyt jo huomenna jatkaa matkaani."

Whittler hämmästyi.

"Onko sinulla kiire, Margaret? Minä olin iloissani siitä, että saisin viettää täällä muutamia hauskoja päiviä yhdessä sinun kanssasi."

Georg käyttäytyi nuorta neitoa kohtaan toverillisesti ja veljellisesti. Ei kenenkään päähänkään olisi pälkähtänyt otaksua, että hän olisi tuntenut tyttöä kohtaan muuta kuin harrasta ystävyyttä. Mutta Sherlock Holmesin terävä silmä oli havainnut, että Margaret ei tuntenut lapsuudenystäväänsä kohtaan ainoastaan ystävyyttä, vaan myöskin mitä palavinta rakkautta. Hän piti nyt silmällä neidon kasvojen ilmeitä, jotka selvästi ilmaisivat kuinka tuskallinen lähestyvä ero hänelle oli.

"Minullapa on ajatus", huudahti nyt Whittler. "Jos sinä pysyt päätöksessäsi matkustaa huomenna, niin teemme vielä tänään yhden pienen merimatkan."

"Ketkä me?" kysyi Margaret ihmetellen.

"Sinä ja minä ja ehkä Pearson. Olen kuullut, että linnassa olevat vieraat aikoivat tehdä ajelumatkan lähiseutuun eikä minulla todellakaan ole vähintäkään halua ottaa siihen osaa."

"Mutta mitä sanoo isäntämme, jos me niin pian taas häviämme vasta tultuamme?"

"Täällä saa kukin tehdä niin, kuin itse tahtoo. Juuri se tekee oleskelun Daneshoren linnassa niin miellyttävän. — Ajelemme pitkin rannikkoa ja sinä laulelet minun lempilaulujani, se on minusta paljon hauskempaa kuin olla kaikkien näitten vierasten ihmisten seurassa."

"Etkö tahdo mieluummin jättää sihteeriäsi tänne?" kysyi Margaret epäröiden.

"Se ei sovi, rakas lapsi", vastasi Goerg nauraen. "Hänhän juuri on keksinyt tämän ajatuksen. Minä en tosiaankaan voi loukata häntä jättämällä hänet maihin."

"No, minä olen suuruksen jälkeen valmiina. Mr Holmes voisi kernaasti tulla mukaan."

Georg katseli ihmetellen nuorta tyttöä. Mistä se johtui, että hän yhä teki vastaväitteitä?

"Mr Holmesin täytyy luonnollisesti olla Daneshoren kanssa. Tule, Margaret, ole nyt kiltti eläkä tee eroamme minulle liian vaikeaksi. Minä tosin matkustan sinun perässäsi viikon tai parin kuluttua katsomaan, kuinka sinä voit, mutta minä en todellakaan mielelläni eroaisi niinkään lyhyeksi ajaksi pikku ystävästäni ja toveristani."

Margaretin silmät loistivat ilosta. Niin sydämellisesti ei Georg ollut puhunut hänelle pitkiin aikoihin.

Päätettiin siis viimein, että huvimatka tehtäisiin iltapäivällä. Illalla kaikki vieraat kuten tavallista kokoontuisivat linnaan tanssimaan, jotenka ne tunnit, jotka he viettäisivät huvilaivassa, olisivat viimeiset, jotka Margaret saisi häiritsemättä viettää kahden kesken Georgin kanssa.

Daneshore otti nyt ystävänsä Sherlock Holmesia käsipuolesta ja astui hänen kanssaan toisten vierasten edellä ruokasaliin.

"Kas niin, Holmes", sanoi hän leikillisesti, "tässä huoneessa on sinun vietettävä suurin osa lepo-ajastasi minun luonani. Sinä näytät riivatun laihalta, niin että minun on pantava sinut suorastaan lannoituskuurille."

"Tästä tulee minulle kai aivan toista kuin lepo-aika."

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Minä luulen, että minun täytyy omistaa täällä aikani työhön eikä lepoon. Luulen laivassa havainneeni jotakin, joka on antava minulle paljon tekemistä."

"Ah, ajatteletko taaskin Georg Whittlerin rahoja? Olet varmaankin saanut semmoisen päähänpiston, että häntä uhkaa joku vaara niitten takia."

"Toivon, että olisit oikeassa, mutta pelkään, että minun luuloni on osottautuva oikeaksi."

"No, mutta mitä herran nimessä se sinua liikuttaa, jos Whittler joutuukin vaaraan?"

"Niin, sitä on kylläkin syytä kysyä. Minä voin vastata vain, että minun veressäni on halu paljastaa salaisuuksia, joittenka minä luulen olevan ammattini kanssa jossakin tekemisissä. — Jos minun sekaantumiseni asiaan kävisi tarpeelliseksi, niin toivon saavani luottaa kaikkeen mahdolliseen apuun sinun puoleltasi."

"Luonnollisesti. Sano vain, niin minä teen kaikki, mitä suinkin voin auttaakseni sinua. Mutta minä toivon, että kaikki on osottautuva turhaksi luulotteluksi sinun puoleltasi. — Tule nyt, heitä synkät ajatuksesi hiiteen. Menkäämme koettelemaan sitä oivallista burgundilaista, jota eräs ystäväni on minulle lähettänyt."

Sherlock Holmes istui pöytään ystävänsä viereen. Hän joi helmeilevää viiniä, mutta ei voinut nauttia siitä. Hänen aivonsa työskentelivät yhä sen havainnon ympärillä, jonka hän luuli tehneensä laivassa. Ennen kaikkea palasi hän aina siihen kysymykseen: mistä syystä esti Pearson Whittleriä näyttämästä laivan piirustuksia ja rakennetta?

(jatkuu)




Wiipuri no 73 1.4.1910.