Kuolleista noussut
Suomennos "Wiipurille"
Viides luku
Uusi matruusi
"Unipulveria, laatikko sikaareja ja muutamia tuhansia franceja rahaa", sanoi Holmes, "on kaikki, mitä minä tarvitsen. Hyvästi, Daneshore, toivon, että pian taas tapaamme toisemme."
Tämä tapahtui keskellä yötä ja molemmat herrat seisoivat Daneshoren työhuoneessa. Salapoliisi oli puettu siniseen puseroon ja oli hän pannut päähänsä vaalean, karkean tekotukan ja takkuisen irtoparran.
"Sinä olet todellakin kadehdittava, kun nautit niin suuressa määrässä tuon nuoren naisen luottamusta. Jos en olisi niin järkytetty siitä, mitä on tapahtunut, niin käyttäisin totisesti tilaisuutta kosiakseni tuota hurmaavaa tyttöä."
"Siitä ei sinä kuitenkaan hyötyisi. Hän rakastaa vainajaa. Sinun tulee minun poissa ollessani koettaa johtaa hänen ajatuksiaan pois onnettomuudentapauksesta ja ennen kaikkea on sinun koetettava estää häntä matkustamasta täältä. Hänen täytyy pysyä täällä siihen saakka, kun minä palajan."
Seuraavana aamuna lyönnilleen 9 pujahti laiva merelle, lippu puolitangossa. Sihteeri oli tullut laivaan juuri vähää ennen, puettuna mustiin ja suruharso käsivarressa. Tuskin oli laiva lähtenyt satamasta ja päässyt avoimelle merelle, kun hän meni kannen alle ja sulkeutui Whittlerin hyttiin. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että uusi lämmittäjä seisoi ulkopuolella ja tirkisteli avaimenreijästä. Tosin saattoi tämä nähdä vain pienen osan kajuutasta, mutta niin paljon hän kuitenkin näki, että ymmärsi sihteerin toimittavan perinpohjaisia vainajan kaappien ja laatikoitten tutkimista.
"Mainiota", ajatteli Holmes, "nyt on minulla tilaisuus toimittaa tutkimus toisella taholla."
Näin sanoen meni hän sihteerin hyttiin, joka oli sen käytävän toisessa päässä, jonka varrella Whittlerin hytti oli. Pearsonin hytistä pääsi myöskin suoraan kannen alla olevaan pieneen ruokasaliin. Salapoliisi luotti siihen, että hän hienolla kuulollaan voisi kuulla, milloin Pearson lähestyisi ja silloin ajoissa kerkeäisi hävitä toisesta ovesta. Yhdellä aina mukanaan olevista tiirikoista sai hän pian hytin oven auki.
"Pearsonhan sanoi säilyttävänsä laivan piirustukset matka-arkkunsa pohjalla. Ehkä hän silloin vahingossa puhui totta", mutisi Holmes itsekseen.
Varovasti avasi hän arkun ja alkoi poimia ylös vaatteita. Äkkiä sattui hänen käsiinsä pieni irtonainen paketti, jossa oli suuri tukko tuhannen punnan seteleitä.
"Kas vain, tässähän on saalis taikka ainakin osa siitä. Sen saattoi arvatakin", tuumi salapoliisi, pannen setelit takaisin paikoilleen.
Hän jatkoi sitten piirustusten etsimistä ja — aivan oikein — arkun pohjalla ne löytyivätkin. Ne olivat huolellisesti tehdyt laivan kaikkien osien piirustukset ja pohjapiirros koko laivan rakenteesta. Niistä saattoi helposti päästä perille siitä, missä "salaisuus" oli. Sherlock Holmes pani nyt vaatteet takaisin arkkuun ja lukitsi sen. Sitten otti hän piirustukset ja meni ne mukanaan kapteenin hyttiin. Eilen illalla oli hän paljastanut itsensä vanhalle Stephensille ja tämä oli antautunut kokonaan hänen käytettäväkseen. Hänen ei tarvinnut pitää kiirettä, sillä Pearson oli vielä Whittlerin hytissä.
Sherlock Holmes oli perehtynyt kaikenlaisiin ammatteihin ja oli tutkistellut hiukan laivanrakennustakin, mutta nämä piirustukset näyttivät hänestä aluksi aivan käsittämättömiltä. Hän istui kauan tutkiskellen niitä, ennenkuin vihdoin käsitti niitten kokonaisuuden. Mutta koneosastostahän ei voinut päästä vähääkään perille.
"Tämä ei kelpaa", tuumi hän. "Minun täytyy nukuttaa Pearson saadakseni enemmän aikaa itselleni. Onneksi hän juo paljon viiniä. Jos en erehdy, ottaa hän tuon tuostakin kulauksen."
Hän kiirehti nyt takaisin Pearsonin hyttiin ja kaatoi unipulverin siihen viinikarahviin, joka oli siellä pöydällä. Tällä kertaa hän töin tuskin pääsi toisesta ovesta ulos, kun toisesta astui sihteeri sisään. Tuntia myöhemmin makasi Pearson sikeässä unessa. Hän nukkui niin sikeästi, että ei kuullut, kun vanha Stephens hiipi hänen hytistään ottamaan viinikarahvia. Tyhjennettyään tämän sisällön mereen, kaatoi hän siihen uutta viiniä ja vei sen takaisin paikoilleen, minkä tehtyään hän jälleen palasi takaisin kajuuttaansa.
"Kas niin, herra Holmes", sanoi hän. "Nyt ei armollinen herra ole huomaava mitään, vaikka hänen päähänsä pistäisikin tutkia viiniä. Tietysti on hän aavistava juonta, kun hän herää ja huomaa nukkuneensa näin kauan aamupäivällä."
"Hän saa kernaasti ajatella ja uskoa mitä tahansa, kunhan minä vain pääsen salaisuuden perille."
Sherlock Holmes meni nyt siihen hyttiin, jossa Whittler raukka oli asunut. Siellä oli Pearson heittänyt kaikki nurinnarin. Varmaankin oli hän anastanut kaikki, mikä oli rahaa ja arvoesineitä. Mutta se oli salapoliisista aivan yhdentekevää. Hän tunsi olevansa ikäänkuin ajokoira, joka oli päässyt otuksen jäljille eikä suo itselleen lepoa, ennenkuin on saanut ajetuksi sen esille. Ensimmäinen yllätys, joka siellä kohtasi Sherlock Holmesia, oli Margaret Blachin valokuva, jolle Georg jollakin tunteellisella hetkellä oli kirjoittanut: "Rakastettuni Margaret". Tämän valokuvan pisti salapoliisi taskuunsa.
"On aivan lohdullista tyttö raukalle saada tämä kortti", ajatteli hän itsekseen. "Siitä on hän tietävä ainakin, että hänen rakkautensa ei ollut yksipuolinen."
Hän etsi edelleen ja vihdoin löysi salkun, jossa oli paperille tehtyjä teknillisiä muistiinpanoja, jotka koskivat laivan rakennetta. Tutkiessaan papereita huomasi hän pian, että ne sisälsivät osan Whittlerin käsinkirjoitetuista selityksistä niihin piirustuksiin, jotka hän oli löytänyt Pearsonin arkusta. Hän levitti paperit pöydälle ja luki:
"Keksintöni ei ole vielä käytännössä täysin luotettava, niin että varmasti voisi uskoa sen aikaansaavan täydellisen uudistuksen laivanrakennustekniikassa. Mutta kumotakseni vastustajaini epäilykset ja antaakseni heille käytännössä todistuksen siitä, että minä todellakin olen keksinyt sen suuren salaisuuden, jolla laiva voidaan tehdä uppoamattomaksi, olen sovelluttanut keksintöni huvilaivaani "Valo", ja aijon tehdä sillä myrskystä huolimatta matkan Europaan.
Laivaani olen minä kölihuoneeseen hiilisäiliöitten alle laittanut kaksi toisiinsa yhdistettyä ilmanpitävää kamaria, yhden oikealle ja toisen vasemmalle puolelle. Myrskyn lähestyessä täytetään nämä kamarit vetykaasulla ja tyynelläkin on niissä aina vähän vetykaasua, mikä selittää, että kulkee niin matalassa.
Jos laiva kovassa myrskyssä hautautuisi aaltoihin, täytyy sen kuitenkin pian kohota jälleen pinnalle siitä yksinkertaisesta syystä, että se suurten vetykaasulla täytettyjen säiliöiden takia on niin paljon kevyempi kuin vesi, että sen aina täytyy pysyä pinnalla.
Vain jos nämä säiliöt vahingoittuvat, on mahdollista, että laiva hukkuu. Mutta se on melkein mahdotonta, kun ne ovat jättiläisaltaissa, jotka ovat täynnä öljyä. Jos laiva törmää kalliota tai veden-alaista karia vasten, niin ettö köli murtuu, niin pitää ensin suurten rauta-altaitten mennä rikki, ennenkuin säiliöt voivat vahingoittua. Jos niin kuitenkin tapahtuisi, niin tulvaa suunnaton öljymäärä veteen ja hiljentää silmänräpäyksessä aaltojen raivon."
"Hitto soikoon", huudahti Sherlock Holmes, "tuo nuori mieshän on oikea nero. Tämä tuntuu minusta todellakin suuremmoiselta keksinnöltä, joka on tekevä vallankumouksen laivanrakennustaidon alalla, ja kuitenkin piti sen onnettoman kuolla, ennenkuin kerkisi tehdä keksintöään tunnetuksi."
Hän kutsui kapteenin paikalle ja ilmaisi hänelle havaintonsa. Vanha merikarhu pudisti epäilevästi päätään.
"Tuo on olemassa vain paperilla, herra Holmes", sanoi hän. "Minä en ole vielä koskaan huomannut mitään säiliöitä kölihuoneessa."
"Oletteko käynyt siellä?"
"Olen ollut niin syvällä laivassa, kuin vain voi päästä. Mutta onhan mahdollista, että on joku erityinen, salainen käytävä noihin teräskamareihin. Pearson on epäilemättä kaikesta selvillä. Hänhän tuntee herra Whittlerin kaikki suunnitelmat ja hänellä on varmaankin teräskamareihin vievän käytävän avainkin, jos niitä nyt ollenkaan on olemassa."
"Peijakas! Silloinhan on minun koetettava ottaa avain hänen taskustaan."
"Hänellä on varmaankin joku salainen säilytyspaikka niin tärkeälle avaimelle. Sitä paitsi voisi hän siitä yrityksestä herätä."
Sherlock Holmes mietti hetken ja virkkoi sitten:
"Kuulehan, Stephens. Teidän on heti käännettävä laiva ympäri ja suunnattava takaisin Dieppeen."
"Kuten käskette, herra Holmes. — Minä toivon vain, että herra Pearson ei heräisi ja huomaisi sitä, sillä silloin hän, siitä olen varma, tappaisi minut."
"Sitä hän ei koskaan uskaltaisi. Kuka kulettaisi laivaa, jos te kuolisitte? Hän luonnollisesti raivostuu, mutta minä kyllä selitän hänelle asian."
Stephens, joka rajattomasti luotti Sherlock Holmesiin, käänsi laivan ympäri ja suuntasi takaisin siihen satamaan, josta he vasta olivat lähteneet. Salapoliisi meni takaisin kapteenin hyttiin, missä hän pukeutui uudestaan, sillä hän ei pitänyt enää tarpeellisena esiintyä lämmittäjänä. Hänellä ei ollut nyt enää mitään muuta tehtävää kuin odottaa Pearsonin heräämistä. Kun tämä vihdoinkin heräsi, ei salapoliisi kuitenkaan näyttäytynyt, vaan pysytteli piilossa Stephensin hytissä odottamassa, mitä sihteeri rupeaisi toimittamaan.
Mutta nyt tapahtui jotakin, joka sai hänet heti riisumaan omat vaatteensa ja uudestaan pukeutumaan siniseen lämmittäjän puseroon. Pearson kysyi nimittäin kovalla äänellä uutta lämmittäjää, jota hän sanoi tahtovansa heti puhutella.
"Tässä olen", sanoi Sherlock Holmes, joka uskomattoman nopeasti oli saanut yllensä työvaatteet ja kiiruhtanut portaille, jotka veivät konehuoneeseen.
"Mikä teitä vaivaa?" huusi Pearson hänelle. "Minä kysyin kapteenilta, minkä tähden me kuljemme niin hitaasti, ja hän vastasi, että meillä ei ole tarpeeksi höyryä."
"Mutta me olemme lämmittäneet yhtä paljon kuin tavallisesti."
"Teidän täytyy lämmittää vielä enemmän. Minä ihmettelen, milloinkahan me tulemmekaan Lontooseen tämmöisellä vauhdilla."
Vielä kerran käskettyään lämmittää paremmin hän meni takaisin kajuuttaansa. Hän ihmetteli, kuinka hän oli voinut nukkua niin kauan ja niin sikeästi keskellä päivää. Hän tutki viinin äkillisen epäluulon valtaamana, mutta se haisi ja maistoi aivan niinkuin viini ainakin. Hetken kuluttua hän nousi jälleen kannelle katselemaan niitä koneita, jotka osottavat laivan suunnan ja kulkunopeuden. Äkkiä rypisti hän otsaansa ja synkkä pilvi kohosi hänen kasvoilleen.
"Stephens", huudahti hän vihasta vapisevalla äänellä. "Oletteko menettänyt järkenne? Olette ehkä tehneet salaliiton noustaksenne kapinaan, vai kuinka muuten uskallatte tällä tavalla uhmailla minun käskyjäni?"
Stephens poistui paikaltaan ja astui Pearsonin luo.
"Tahdotteko ehkä itse ohjata laivaa, herrani? Minä en sitä tahdo kauemmin tehdä. — Minä en näe mitään syytä, minkä vuoksi minun pitäisi totella teitä."
Pearson astui pari askelta taaksepäin. Hän tunsi itse asiassa olevansa hyvin huonossa asemassa, mutta koetti salata sitä, kiivaasti huutamalla:
"Menkää heti takaisin paikallenne. Te tiedätte, että ei kukaan muu kuin te voi ohjata laivaa. — Mutta tämä pn viimeinen matka, minkä te teette tällä laivalla."
"Paljon mahdollista. — Mutta sanokaahan minulle vielä yksikin sana, niin saatte nähdä, että minä vien laivan sinne, mihin minä tahdon, enkä ollenkaan sinne, mihin te tahdotte."
Pearson kohautti olkapäitään. Onneksi ei hänen päähänsä pistänyt, että lähestyttiin Dieppeä, vaikka olisi pitänyt tultaman Lontooseen. Hän huomasi taivaan käyvän pilveen ja myrskyn olevan tulossa, minkä vuoksi hän meni hyttiinsä ottamaan ylleen öljytakkia. Kun hän uudestaan aikoi nousta kannelle, huomasi hän, että hänen hyttinsä molemmat ovet oli lukittu ulkoapäin. Turhaan koetti hän avata niitä koko painollaan heittäytymällä niitä vastaan.
"Älkää suotta ponnistako voimianne, herra Pearson", kuului nyt tyyni ääni ulkoa, kun teljetty ei lakannut raivoamasta ja jyskyttämästä ovia. "Teidän täytyy pysyä hytissänne muutamia tunteja, sillä aikaa kun minä kaikessa rauhassa tarkastelen herra Whittlerin peruja."
Pearson puri hammasta raivosta.
"Mikä hävytön koira uskaltaa puhua minulle sillä tavalla. Jos ette silmänräpäyksessä avaa ovea, niin ammun minä lukon rikki."
"Teidän, herra Pearson, olisi viisaampaa jättää se tekemättä", kuului levollinen ääni ulkopuolelta. "Minulla on nimittäin ladattu revolveri kädessä ja heti kun te tulette ulos, saatte kuulan ruumiiseenne."
Nyt tuli sisällä hetkeksi hiljaisuus. Ilmeisesti Pearson tuumiskeli, mikä olisi paras tehdä. Huomattuaan olevansa auttamattomasti toisen vallassa, turvautui hän ivaan.
"Ehkä herra suvaitsee olla ystävällinen ja esitellä itsensä", sanoi hän. "Minun nimeni on Jim Pearson."
"Minä tiedän sen, minulla on kunnia tuntea teidät paremmin, kuin luulettekaan. Mutta minä en suinkaan tahdo millään tavoin jäädä teistä jälelle kohteliaisuudessa. Sallikaa minun sen vuoksi ilmoittaa, että nimeni on Sherlock Holmes, ammatiltani salapoliisi, ja olen juuri saamassa ilmi erään rikoksen, joka on luullakseni suuressa määrässä huvittava teitä."
Sisältä ei kuulunut mitään vastausta. Pearson oli hoiperrellut takaisin ovelta ja seisoi nyt kalmankalpeana silmät selällään keskellä pientä huonetta.
"Senkin kirottu verikoira", sähisi hän hampaittensa välistä. "Se oli siis kuitenkin hän. Nyt koskee taistelu elämää tai kuolemaa. Älköön hän luulkokaan, että on tekemisissä minkään pässinpään kanssa.
Mutta Sherlock Holmes tiesi varsin hyvin olevansa tekemisissä hyvin vaarallisen vihollisen kanssa. Hän oli asettanut yhden matruuseista vahdiksi toisen oven ulkopuolelle ja toisen edessä istui hän itse mukavassa nojatuolissa lyhyt piippu suussaan.
(jatkuu)
Wiipuri no 81-82 10-12.4.1910.
