Kuolleista noussut
Suomennos "Wiipurille"
Yhdestoista luku
Lopussa kiitos seisoo
Daneshoren linnassa vallitsi ilmoinen elämä. Georg Whittler oli lääkärin luvalla muuttanut laivan hytistä mukavaan huoneeseen, jonka Daneshore oli linnassaan hänelle sisustanut.
"Jos olisin totellut teidän neuvoanne, herra Holmes", huokasi hän välistä, "niin olisin säästynyt kaikelta tältä. Sitä Margaret olisi koskaan olisi koskaan hävinnyt —"
"Neiti Margaretin suhteen ei teidän tarvitse olla huolissanne", sanoi salapoliisi hymyillen. "Minä uskon varmasti, että koska meidän on onnistunut pelastaa teidät kuoleman kidasta, niin on meidän onnistuva löytää myöskin neiti Blach."
"Ja Pearson?" puuttui puheeseen Daneshore, joka istui Whittlerin vuoteen laidalla, "luuletteko hänen todellakin olevan sairaalassa varmassa tallessa?"
"En, päinvastoin", sanoi salapoliisi. "Niin kauan kuin tuo viekas heittiö ei ole vankilanmuurien sisällä, olen minä joka minuutti valmis kuulemaan, että hän on paennut."
Tuskin oli hän päässyt lauseen loppuun, kun palvelija tuli ilmoittamaan, että joku halusi puhutella herra Holmesia. Tämä "joku" oli sairaalasta lähetetty sanantuoja, joka sydän kurkussa kertoi, että Pearson mitä tarkimmasta vartioimisesta huolimatta oli onnistunut paeta sairaalasta. Sherlock Holmes seisoi kauan ääneti. Viimein pyysi hän valjastamaan vaunut, ja muutamien minuuttien kuluttua oli matkalla kaupunkiin.
"Ajammeko sairaalaan?" kysyi sanantuoja, joka oli istunut kuskipukilla.
"Mitähän minä siellä tekisin?" kysyi salapoliisi. "Ei, ajakaa heti asemalle. Jos en kovin paljon erehdy, niin on hän tällä kertaa koettava vaihtelun vuoksi karata rautateitse."
Asemalla sai salapoliisi suureksi helpotuksekseen kuulla, että mitään junaa ei ollut lähtenyt moneen tuntiin ja viipyisi vielä muutamia tunteja, ennenkuin ensi juna lähtisi.
"Siis ei hän vielä voi olla etäällä täältä. Nyt on miedän otettava selville, onko hän kulkenut mitään kaupungista vievää tietä."
Tämä ei ollut kovin vaikeaa, sillä Dieppestä vei maaseudulle vain kuusi tietä. Ensimmäisellä portilla kysyi Sherlock Holmes leikkiviltä lapsilta, olivatko nähneet erään kalpean ja sairaan miehen tulevan kaupungista maalle päin. Lapset pistivät sormet suuhunsa ja pudistivat ujosti päätään, vastaamatta mitään. Kulkiessaan kaupungin portilta toiselle, kohtasi Sherlock Holmes melkosen poliisivoiman, joka oli määrätty tarkastamaan kaupungin ympäristöä.
"Ainakaan tällä tavalla me emme löydä häntä", ajatteli salapoliisi, "sillä hän on liian ovela yrittääkseen paeta aivan tavallisella tavalla."
Äkkiä keksi hän keinon.
"Poliisikoirat", ajatteli hän, "ehkäpä ne tässä tapauksessa voivat osottaa todella kelpaavansa johonkin."
Kaikeksi onneksi oli hänellä vielä Pearsonin lompakko taskussaan. Hän käski heti ajaa poliisiasemalle. Kun hän oli esittänyt asiansa, lähetettiin hänen mukaansa muuan konstaapeli hyvin opetetun koiran kanssa. Koira sai haistaa lompakkoa ja alkoi heti etsimisen, poliisin seuraamana.
Sherlock Holmes oli antanut tarkat ohjeet siitä, kuinka miehen tuli käyttäytyä, jotta etsinnästä olisi todellakin toivottu tuloa, ja voi hän sen vuoksi rauhassa mennä sähkölennätinasemalle kuulustamaan, oliko hänelle tullut mitään tietoja Harrylta. Virkamies ojensi hänelle kaksi sähkösanomaa. Toinen oli lähetetty Brightonista varhain aamulla ja kuului: "Molemmat matkustaneet Lontooseen. Lähden perästä, sieltä lähempiä tietoja." Toinen sähkösanoma oli Lontoosta ja kuului: "Löydetty. Vahingoittumatta. Lähdemme tänään Brightonista."
Toistaiseksi ei Sherlock Holmesilla ollut muuta tehtävää kuin lähteä takaisin linnaan ilmoittamaan iloista uutista. Hän tapasi Daneshoren ruokasalista, missä hän oli valmistelemassa suuria juhlapäivällisiä.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Sherlock Holmes ihmetellen.
"Etkö näe? Täällä tulee suuret ilo- ja juhlapäivälliset."
"Mutta kenelle?"
"Georgille, neiti Blachille, sinulle ja minulle, tädilleni ja kaikille ystävilleni, jotka vain haluavat ottaa osaa."
Sherlock Holmes purskahti nauramaan.
"Sinä olet todellakin koomillinen. Georg voi tuskin nousta pystyyn ennenkuin ylihuomenna. Minä puolestani en lainkaan ole juhlatuulella ja mitä neiti Blachiin tulee — kuinka sinä voit tietää, tokko hän enää ollenkaan palajaa?"
"Tunnetko sinä minua todellakin niin vähän? Luuletko minun voivan monta päivää kuljeskella surullisena? Sanon sinulle, että kaikki on käyvä minun toiveitteni mukaisesti. Neiti Blach tulee aivan varmasti tänne hyvinkin pian. Jos Sherlock Holmes kerran on ottanut asian hoitoonsa, niin vie hän sen myöskin onnelliseen päätökseen."
Salapoliisi kumarsi ja vastasi ivallisesti:
"Sinun luottamuksesi minuun on niin suuri, että minun heti on osotettava, että olen sen ansainnut. Neiti Blach on todellakin matkalla tänne."
"Näes nyt! Enkö minä sitä sanonut? Tiesinhän, että niin kävisi. Minä en ole epäillyt sitä hetkeäkään. Jos haluat todistusta siitä, niin mene neiti Blachin huoneeseen, jonka minä olen laittanut oikeaksi ruusutarhaksi."
"Ei minulla ole aikaa siihen. Mieluimmin lähtisin heti takaisin kaupunkiin, mutta tahdon ilmoittaa myöskin Whittlerille, että Margaret on löydetty ja —"
Sherlock Holmes, joka oli puhuessaan koko ajan ajatellut karannutta Pearsonia, keskeytti äkisti, hypäten tuoliltaan.
"Saanko lainata automobiiliä?" kysyi hän.
Vastauksen asemesta Daneshore painoi nappulaa, josta lähti sähkösoittojohto. Muutamien minuuttien kuluttua nähtiin automobiilin kääntyvän portaitten eteen.
"Mihinkä sinä menet? Sen kai saan toki tietää?" huudahti Daneshore samassa silmänräpäyksessä, kun salapoliisi katosi ovesta. Mutta tämä pudisti vain päätään ja hyppäsi automobiiliin, joka heti kiiti tiehensä.
Hän ajoi rautatieasemalle. Siellä hyppäsi hän alas ja käski kulettajan odottaa, minkä jälkeen meni itse ratapihalle. Siellä seisoi muutamia tyhjiä vaunuja, jotka eivät olleet käytännössä. Niitä kohti suuntasi hän askeleensa.
"Täällä hänen täytyy olla", mutisi hän itsekseen. "Sisäinen aavistus sanoo minulle niin. Hän on vieras heittiö ja oleilee varmasti täällä asemalla ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa kätkeytyäkseen johonkin tavaravaunuun ja mennäkseen täältä junalla jollekin toiselle asemalle, mistä sitten hyvin voisi jatkaa matkaa sisämaahan. Ainakin pysyttelee hän täällä piilossa hämärään asti. En voi uskoa, että tämä varma aavistus pettäisi minut."
Hän kulki niin hiljaa ja varovasti, että hänen askeleitaan tuskin kuuli. Ja kuitenkin oli eräs, joka kuuli ne. Kahden tavaravaunun takana olevassa matkustajavaunussa oli karkulainen kontannut penkin alle. Hän oli maannut siellä pari tuntia kaikessa rauhassa ja oli jo ruvennut iloitsemaan saavuttamastaan vapaudesta, kun äkkiä hänen äärimmäisyyteen asti jännitetty kuulonsa keksi varovaisten, yhä lähemmäksi hiipivien askelten äänen. Juuri sen vuoksi, että askeleet olivat niin varovaiset, aavisti hän vaaran olevan lähellä.
"Se on hän, tuo salapoliisi koira", sähisi hän, voimattomassa raivossaan puiden nyrkkiä. "Hän tulee tänne — — ja minä olen ilman aseita. — — Mutta maltahan — — ahaa, tässä on jotakin, jolla kelpaa puolustautua."
Hän oli vaunun nurkasta löytänyt terävän heinähangon, jonka joku työmies siihen joskus maailmassa oli unohtanut. Nyt avautui ovi varovasti. Pearson hyökkäsi esiin heinähanki valmiina iskemään. Mutta Sherlock Holmes oli kyllin maltillinen heti sulkeakseen vaunun oven.
"Kaikki miehet tänne", huusi hän, ikäänkuin hänellä olisi paljonkin apulaisia. "Mies on tuolla vaunussa. — — Ottakaa kahleet esiin."
Hänen viekkaudellaan oli toivottu vaikutus. Pearson antoi pettää itsensä. Hän luuli, että vaunu oli poliisin piirittämä eikä sen vuoksi uskaltanut murtautua ulos.
"Ennemmin kuolema kuin vankeus", mutisi hän. "Olen pelannut uhkapeliä ja hävinnyt."
Näin sanoen syöksi hän terävän heinähangon rintaansa. Sherlock Holmes kuuli raskaan jysäyksen, minkä jälkeen kaikki oli hiljaista. Hän asetti vihellyspillin huulilleen ja päästi lyhyen, terävän vihellyksen. Osa rautatieläisistä riensi heti paikalle. He avasivat oven ja astuivat vaunuun. Siellä makasi Jim Pearson kuolleena lattialla.
"Vai niin?" sanoi Sherlock Holmes. "Osasitte siis viimeisellä hetkellä riistäytyä maallisen tuomioistuimen käsistä, Pearson. Minun täytyy tunnustaa, että te osaatte todellakin oivallisesti vetäytyä pelistä."
Pearson kiemurteli kuolinkamppailuaan.
"Margaret", voihki hän. "Margaret — — tein sen rakkaudesta sinuun — — rakkauteni teki minut mielipuoleksi — — Margaret — — Margaret — —"
Vielä muutamia nykäyksiä — — syvä huokaus, — — ja sitten oli kaikki lopussa.
* * *
"Neiti Blach ja herra Harry Taxon ovat juuri saapuneet", ilmoitti muuan palvelija astuessaan Georg Whittlerin huoneeseen Daneshoren linnassa, missä amerikalaisen miljoonamiehen vasten tahtoaan vielä täytyi maata. Daneshore, joka istui hänen vieressään, hyppäsi pystyyn.
"Minä menen ottamaan heitä vastaan; jää sinä tänne rauhassa makaamaan, Georg — —"
"Mitä?" keskeytti Whittler. "Luuletko, että minä voisin maata täällä? Mene sinä vain alas, mutta minä tulen heti perästä."
Uskomattoman lyhyessä ajassa oli hän pukeutunut. Mielenliikutus sai hänet näyttämään terveemmältä, kuin mitä hän itse asiassa olikaan, ja kun Sherlock Holmes näki hänen astuvan saliin, huudahti hän:
"Toivotan teille onnea, herra Whittler. — Tehän näytätte aivan kuin olisitte terveyden perikuva. Ilmoitanko neiti Margaretille, että te haluatte puhutella häntä?"
"Menen kernaammin itse tapaamaan häntä. Missä hän on?"
"Luultavasti hän on huoneessaan, jonka Daneshore on muuttanut oikeaksi ruusutarhaksi. Minä autan teitä nousemaan portaita — — —"
Mutta ennenkuin salapoliisi oli kerinnyt puhua loppuun, oli Georg kadonnut ovesta ja kiiruhti nyt portaita ylös. Hän koputti Margaretin ovelle ja lempeä ääni vastasi: "Sisään". Hän avasi oven. Margaret seisoi punastuneena keskellä huonetta. Georg riensi häntä kohti ja sulki hänet syliinsä, huudahtaen:
"Margaret, rakas armaani, kuinka paljon sinun onkaan pitänyt kärsiä minun tähteni!"
Neidon punastus kävi vielä syvemmäksi, ja hän irtautui hellästi hänen syleilystään.
"Oi, Georg", kuiskasi hän, "se oli kauheata aikaa, kun minun täytyi uskoa sinut kuolleeksi. — Ja aivan ihmeen kautta sinä pelastuitkin."
"Ihmeen?" nauroi Georg. "Minun mielestäni minut pelasti Sherlock Holmes. Mutta se tapahtui todellakin kummallisella tavalla. Hän on merkillinen mies."
"Myöskin minut on hän vapahtanut apulaisensa kautta. Minä en todellakaan tiedä, kuinka voisimme osottaa hänelle kiitollisuuttamme."
"Olet oikeassa", vastasi Georg vakavasti, "me jäämme ikuisiksi ajoiksi hänelle kiitollisuudenvelkaan."
Näin sanoen kietoi hän uudestaan kätensä nuoren tytön vyötäisille vetääkseen hänet luokseen, mutta uudestaan hän punastuen irtautui.
"Nyt kun sinä jälleen olet täällä", sanoi Margaret, "en minä enää voi kauemmin lykätä matkaani."
Georg katsoi häneen ihmetellen.
"Mitä matkaa?"
"Tiedäthän sinä, että minun on mentävä paikkaani Pariisiin — —"
"Paikkaasi? — — Niin todellakin, sinulla on paikka ja vielä elinkautinen — — mutta ei Pariisissa vaan minun luonani. Margaret, rakkaani, luuletko minun enää päästävän sinua pois luotani?"
Margaret teki tosin heikon yrityksen vastustaakseen, mutta Georg sulki suudelmalla hänen suunsa. — — — — —
Sherlock Holmes saattoi nyt palata Englantiin hoitelemaan häntä siellä odottavia uusia tehtäviä. Sydämessään oli hänellä iloinen varmuus siitä, että oli pelastanut kaksi nuorta ihmistä elämälle ja onnelle.
Wiipuri no 96-97 28-29.4.1910.
