III. Kuuvalo, tienneuvoja-koneena
Clarisse kirjoitti vanhemmillensa, että se mies, joka hänet otti aviopuolisoksensa, oli itämainen ruhtinas. Hän käski heitä jättämään poliisin rauhaan, sillä hän seurasi miestänsä vapaasta tahdostaan. Kirjeen tuoja on mykkä eikä osaa kirjoittaa, häntä siis ei ole tutkittavaksi ottamista. Jos he tahtovat tytärtänsä nähdä, viepi hän heidät ajajan luokse, joka odottaa heitä aitauksen edessä.
Rihkama-kauppias ei ollut mikään herkkäuskoinen mies, joka kuuluu olevan sangen huono omituisuus englantilaisissa; mutta silloin hyväili häntä niin kauan hänen vaimonsa, että sai hänet tulemaan kanssansa noiden salaisten vaunujen luokse, joiden piti viedä heidät heidän tyttärensä kotiin. Äidit rakastavat tyttäriänsä Englannissakin, niinkuin muualla.
Suljetut vaunut, joihin kauppias-parikunta astui, kulkivat nyt läpi sydänyön ja pysähtyivät aamulla auringon koittaessa palatsin eteen.
Siellä vietettiin heidän tuloansa tykkien-laukauksilla ja turkkilaisella musiikilla; nostosillalle tuli musta major domus vaunun-ovea heille avaamaan ja marmoriportailla oli heitä vastaanottamassa schahi itse, kädellään taluttaen ihanaa Hafisem'ia.
Hafisem syöksyi nyt kursailematta äitinsä syliin ja antoi kyyneltensä vapaasti juosta, sitte suuteli hän isänsä kättä, kun taas schahi muhamedilaisen hidasluontoisolla tavalla pisti hohtokivi-sormuksilla koristetun sormensa kauppiaan karkeaan käteen.
Yksinkertainen porvaris-parikunta taisi paljaasta hämmästyksestä tuskin mieltänsä hillitä, vietäessään loistosalien läpitse. Eivätpä he tienneet niiden esineiden nimiä edes, joita näkivät, ja kun kauppiaatar kysyi mieheltänsä: "Mitä maksanee kyynärä sitä mattoa, jonka päällä käymme?" vastasi hän äreästi: "olenko minä koskaan semmoista nähnytkään?"
Tuo kelpo mies ei todellakaan koskaan eläissänsä ollut nähnyt sitä, mitä kaikkea nyt hänen ympärillänsä oli, eikä hän ikänä ollut syönyt ja juonut mitään senkaltaista, jota nyt hänen eteensä pöydälle asetettiin. Hän luuli yhä unta näkevänsä, eikä sen vuoksi koko aikana puhunut sanaakaan. Sillä ei ole mitään tyhmempää, kuin unissa puhuminen. Hän vaan ihmetteli ja yritti turhaan herätä. Hän joi lasinsa viimeiseen tilkkaan asti. (Kuten tunnettu, on mahdotonta unissa tyhjentää lasia; kuinka hyvänänsä yrittääkin, lasi pysyy täynnä eikä mitään tule juoduksi.) Tämä ainoa se oli, joka häntä vakuutti siitä, että tämä kaikki oli todellista eloa.
Mutta sen sijaan oli hänen vaimonsa sitä puheliaampi.
Hän taisi aivan elävästi esiin tuoda kummastuksensa ja ihastuksensa kaikista, mitä oli nähnyt ja nauttinut. Mitkä loistavat kammarit! mitkä komeat pöytä-astiat! ja nämä kukat! Tuleeko niistä piikki-sikoja, kun ne kypsyvät? kasvaako niistä granaati-omenoita? Onko tämä putinki niistä leivottu? Ja nuo sukkelat neekerit tuossa! Ovatko ne ehkä koti-eläimiä?
Heidän suurinta kummastustaan herätti kuitenkin talon kerra itse, vakavalla, rauhallisella katsannollaan, joka kohteli puolisonsa äitiä kunnioituksella semmoisella, kuin tämä olisi ollut täysiverinen prinsessa.
Ja jos joku kapine miellytti tuota kelpo vaimoa, niin samassa hetkessä kuin hän lausui sanat: "voi, kuinka ihanaa" oli se jo hänen omansa. Kaulakäätyjä, korvarenkaita, sormuksia, solkia joutui sukkelaan hänen haltuunsa; se kultainen pikari, josta hän joi, pistettiin hänen taskuunsa, ja kun kerran mieskin teki yrityksen, tullaksensa hereillä-olostaan vakuutetuksi, kysymällä: "paljonko kello on, sire?" niin otti schahi kultakellonsa vyöstään ja pani sen venezialaisine vitjoineen appivaarinsa kaulaan riippumaan, josta tuo rehellinen rihkama-kauppias niin ällistyi, että alkoi tulla levottomaksi vaimonsa tähden. Atrian jälkeen katseltiin näet apinjain hullunkurisia konsteja, ja siellä oli muitten joukossa iso inhoittava paviani sinisellä naamalla ja punaisilla lanteilla; ja vaimo alkoi jo: "voi kuinka...", mutta silloin peitti mies kädellään äkisti hänen suunsa, kuiskaisten: "älä nyt hiisku sanaakaan, muuten se sulle kohta lahjoitetaan!"
Sitte seurasi bajaderi-tansseja, lauluja ja loihtukonsteja, jommoisia porvaris-parikunta ei milloinkaan ollut nähnyt; illalla heitä ihastutti loistava leikkitulitus, sitte taas atria, ja tulisia viinoja, ja kun yltäkyllin oli syöty ja juotu, sanottiin jäähyväiset: Clarisse suuteli vanhempiansa, schahi saattoi käsivarresta appeansa vaunuihin; takkinsa erinomaisesta painosta saattoi tämä arvata, että sen taskut varmaankin olivat täytetyt kultakaluilla.
— Sinä! sanoi vaimo miehellensä, kun he taas istuivat pimeissä vaunuissa, luulen että olemmo olleet oikeassa loihtulinnasa.
— Olen pian saava tarkan tiedon, missä olemme olleet.
— Mitenkä sen voit saada?
— Sen tiedän jo.
On näet hyvin muistaminen, ettei englantilainen koskaan juo niin paljon (ja hän juopi sangen paljon), että unhoittaisi mitä kaks' kertaa kaks' tekee. Älköön myöskään kukaan luuletelko, että jos hän on englantilaiselle lahjoja antanut, hän jo myöskin olisi hänet maksanut.
Vaunujen liikkeelle lähtiessä otti rihkamakauppias muistokirjan käteensä.
Ylhäällä vaununkatossa oli pieni läpi, josta täysikuu kirkkaasti loisti sisään. Sen valo lankesi vaunujen vasemmalle seinälle. Mies kirjoitti kirjaansa: "vasemmalla".
Rihkama-kauppias luki nyt hevosten tahdinmukaisia askelia, kunnes valopilkku rupesi vähitellen siirtymään ja jäi seisomaan vaunujen etuseinälle.
Silloin kirjoitti hän askelten luvun ja sanan "etupuolla" muistokirjaansa, aloitti uudestaan lukemistaan.
Kun sitte valokeila liikkui vaunujen oikealle sivulle, kirjoitti hän numerojensa alle sanan "oikealle".
Ja mitenkä hyvänänsä valopilkku juokseskeli ympäri pimeässä oltavassaan, seurasi sitä rihkama-kauppias tähdentutkijan tarkkuudella, niin kauan, että vaunut vihdoin pysähtyivät aitauksen luona, jossa mykkä ajaja avasi vaunun-ovet ja laski ulos vankinsa.
Siinä katseli rihkama-kauppias vielä noita pulskeita hevosia, ja mittasi sill'aikaa nyrkillään, kuinka pitkät heidän jalkansa ja runkonsa olivat.
Nyt oli hänellä jo kaikki tarpeelliset tiedot.
Ympäri vaeltava kuuvalo selitti, koska vaunut kääntyivät oikealle taikka vasemmalle. Luetut hevosten askelet ilmoittivat, kuinka pitkä matka kutakin suuntaa oli kuljettu. Nyt ei tarvinnut muuta, kuin antaa muistoonpanot poliisille, joka tuon oppineen tähdentutkijan avulla täysikuun aseman mukaan taivaalla aivan tarkoilleen saattoi laskea kaikki sen tien mutkat, jolla voipi tulla loihtulinnaan, jossa kovin epäluulon alaiset henkilöt viettävät salaista elämää, jota kunnollisen poliisin ei tarvitse kärsiä.
(jatkuu)
Kirjallinen Kuukauslehti 7/1877.
